Uusi monimutkainen mediaympäristö tuottaa myös kysymyksen siitä, kuka määrittelee informoidun ja järkiperäisen tiedon, sekä oikean ja väärän tiedon. Mediakenttä on pirstaloitunut ja todellisuutemme medioitunut, eli median merkitys yhteiskunnassa on kasvanut. Teknologian kehitys ja muun muassa uudet liiketoimintamallit ovat johtaneet tilanteeseen, joissa huomiostamme kilpaillaan ennen näkemättömän kiivaasti. Journalistisen median rinnalle ovat tulleet vaihtoehtomediat, kansalaismediat ja valemediat, joiden tavoitteet ja toimintatavat poikkeavat merkittävästi siitä, mihin olemme tottuneet. Tämä muutos ja se, ettemme vielä ole täysin sopeutuneet siihen, voidaan nähdä mediajärjestelmän haavoittuvuutena, jota myös pahantahtoiset toimijat voivat käyttää hyväkseen.

Informaatiovaikuttaminen liittyy myös demokratian rapautumiseen ja rapauttamiseen. 2020-luvun yhteiskunnan poliittisen keskustelun kiivas tahti vie huomiomme usein suurien kehityslinjojen sijaan päivänpolttaviin poliittisiin skandaaleihin ja trendeihin. Poliittinen osallistuminen pirstaloituu puoluepolitiikasta uusille areenoille, ja osallistuminen polarisoi yhteiskuntaa. Passiiviset passivoituvat yhä enemmän, ja jo valmiiksi poliittisesti aktiiviset kansalaiset aktivoituvat yhä enemmän. Myös erilaisten ihmisten väliset kohtaamiset vähenevät, kuten yhteisöjen rapautumista ennakoinut Robert Putnam (2000) kirjoitti jo vuosituhannen vaihteessa. Kuten aikaisemmissa osioissa huomasimme, ohjaavat poliittista keskustelua yhä enemmän myös suuryritysten omistamat alustat, joilla keskustelua käydään.

Suomalainen yhteiskunta ei ole kuitenkaan ole ajopuuna informaatiovirran vietävänä, sillä informaatioturvallisuutemme tukena on monia kehittyneitä instituutioita, rakenteita ja toimintatapoja. Vaikka näitä yhteiskunnallisia toimintoja ei ole lähtökohtaisesti kehitetty puolustamaan yhteiskuntaa tai yksilöitä vihamieliseltä informaatiovaikuttamiselta, on niiden hyöty valtaisa. Esimerkiksi korkeatasoinen ja kaikkien saavutettavissa oleva koulutus tarjoaa erinomaisen keinon kohentaa kriittistä ajattelua ja avoin demokratia mahdollistaa laajan osallistumisen yhteiskuntaan. Edellisten lisäksi avoin sekä kriittinen tiedonvälitys muodostavat perustason, jonka päälle demokratiaan, tasa-arvoon ja avoimuuteen nojaava yhteiskunta rakentuu.

Avoimeen ja demokraattiseen päätöksentekoon kuuluu olennaisesti keskustelevuus, sillä yhteiskunnallisiin asioihin ei ole vain yhtä oikeaa vastausta. Yksittäiset ihmiset, ryhmät ja instituutiot ovat usein lähtökohtaisesti erimielisiä siitä, mikä on oikea toimintatapa, ohjaava periaate tai suotuisa kehityssuunta. Demokraattisiin toimintatapoihin kuuluukin harkitsevaisuus, erimielisyyksien yhteensovittaminen ja kompromissit. Moniäänisyydellä on kuitenkin rajansa, sillä perusoikeuksia sekä turvallisuutta loukkaavia lakeja ja päätöksiä ei demokratioissa lähtökohtaisesti edistetä.

Vuonna 2022 kiihtynyt Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan muutti poliittista keskusteluilmapiiriämme. Harkitsevaisuus antoi sijaa suoraviivaisemmalle ja sotilaallisemmalle puheelle, joka on kaukana demokraattisista ideaaleista. Vaivihkaa keskusteluihimme, ajattelutapoihimme ja toimintaamme hiipinyttä sotilaallista ajattelua on vaikea yhteensovittaa demokraattisten ideaalien kanssa – vaikka käskyttävyys, hierarkkisuus ja yksiäänisyys kieltämättä luovatkin tunnetta turvallisuudesta ja selkeydestä. Strategista viestintää käsittelevässä luvussa huomasimme, että sotaan keskittyvällä viestinnällä myös lisätä pelkoa, kauhua ja epätoivoa. Sillä, miten ja mistä esimerkiksi päättäjät puhuvat, on vaikutusta kansalaisten ajatteluun, tulevaisuudenuskoon ja kokemuksiin kulloisistakin tilanteista. Viranomaisten ja päättäjien valitsemat ilmaisutavat sodasta, sen vaikutuksista ja sen uhasta vaikuttavat siis mieliimme. Erityisesti sodan aiheuttama pelko vaikuttaa voimakkaasti ihmisten käyttäytymiseen.

Turvallisuutta ja kokemusta siitä voidaan tuottaa muun muassa koulutuslaitoksen ja turvallisuusviranomaisten kaltaisten instituutioiden avulla. Nämä toimijat ovat perustellusti usein esillä julkisessa keskustelussa. Harvoin kuitenkaan mainitaan sosiaalipolitiikkaa; siis toimia, joilla väestölle pyritään takaamaan kohtuullinen elintaso sekä turvallisuus ja viihtyvyys. Sosiaalipolitiikan äärimmäisestä tärkeydestä kertonee se, että Suojelupoliisin päällikkö Juha Martelius on nimennyt köyhyydestä kumpuavan asuinalueiden eriytymisen Suomen toiseksi suurimmaksi uhaksi; heti Venäjän jälkeen. Segregaation, eli sosiaalisen erkaantumisen kehityssuunta on ollut 1990-luvun laman jälkeen lannistava. Laman aikana tehdyt laajamittaiset leikkaukset hyvinvointivaltion palveluihin lopettivat pitkään jatkuneen tulo, hyvinvointi- ja terveyserojen kaventumisen eikä osaa palveluiden tasosta ole koskaan nostettu lamaa edeltäneelle tasolle, nousukausienkaan aikana. Köyhyyden ja näköalattomuuden kaltaiset ilmiöt pahenevat sekä laajenevat vähitellen aiheuttaen vakavia sosiaalisia, taloudellisia ja terveydellisiä ongelmia yksilöille ja yhteisöille. Informaatioturvallisuuden näkökulmasta sirpaloitunut ja turvattomuutta kokeva yhteiskunta tarjoaa monia erityisen tehokkaita vihamielisen vaikuttamisen väyliä. Toisistaan asuinalueiltaan ja elämänpiireiltään erkaantunut väestö onkin erityisen altis vaikuttamiselle, kuten esimerkiksi1900-luvun propagandatutkimus on osoittanut.

Suomalaisen yhteiskunnasta puhuttaessa on perustellusti korostettu luottamusta viranomaisiin. On kuitenkin syytä tiedostaa, että vuonna 2024 julkaistu OECD:n luottamusraportti paljasti niin kutsutun suomalaisen osallistumisen paradoksin. Vaikka suomalaisten luottamus instituutioihin on korkealla tasolla, usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin on heikko; vain viidesosa suomalaisista vastaajista uskoi tavallisten ihmisten voivan vaikuttaa hallituksen päätöksiin. OECD-maiden keskiarvo samaisessa kysymyksessä oli 30 %. Yhä suurempi joukko suomalaisista kokee edustuksellisen järjestelmän puutteellisena nykymuodossaan vastaamaan kansalaisten mielipiteiden välittämiselle.

Lue lisää: digitaalinen informaatiolukutaito - yleistajuinen opas digitaalisen informaatiovirran seuraajille