5.3. Mikä on arvokasta?
Ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden häviämisen aiheuttamat uhat ihmisen hyvinvoinnille ovat tuoneet ympäristökysymykset kansallisen ja kansainvälisen politiikan keskiöön. Haitallisia kehityskulkuja ei kuitenkaan ole pystytty pysäyttämään kuin paikoin. Yksi syy tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen on maailmankuva, jossa ihminen ymmärretään luonnosta irralliseksi olioksi ja luonto nähdään pelkkänä resurssina. Ihmiskeskeisyys on yhdistynyt erittäin tehokkaaseen teknologiaan sekä vajavaiseen ymmärrykseen maapallon ekologisista ja fysikaalisista järjestelmistä – tätä taustaa vasten luonnon huono tila on helppo ymmärtää. Samoin maailmankuvan muutoksen tarve tulee ilmeiseksi. Järjestelmien muutoksen lisäksi tarvitsemme siis kulttuurista muutosta.
Aiemmin kurssilla mainittiin, että kulttuuri voidaan määritellä monella tavalla. Ymmärrämme tässä kulttuurin laajasti ja tarkoitamme siten kulttuurisella muutoksella laajamittaista muutosta arvoissa, elämäntavoissa ja uskomuksissa sekä niihin nojaavissa tottumuksissa ja laeissa. Kurssin edellisessä osiossa opimme myös, että kulttuurinen kestävyys nostetaan toisinaan neljänneksi kestävän kehityksen pilariksi ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden rinnalle. Kulttuurinen kestävyys voidaan laajasti ymmärrettynä nähdä jopa tärkeimpänä kestävyyden ulottuvuutena, joka vaikuttaa kaikkien kestävyystavoitteiden taustalla. Myös edellä kuvatun järjestelmätason muutoksen voi tätä kautta ajatella vaativan laajaa kulttuurista muutosta, eli muutosta arvoissamme ja elämäntavoissamme.
Arvoista normeiksi
Arvoja voidaan määritellä monin tavoin. Yleensä niillä tarkoitetaan yleisiä tavoitteita, asenteita ja arvostuksia, joiden mukaan valintoja ja toimintaa voidaan suunnata. Arvot siis kertovat, mitä pidetään merkityksellisenä, oikeudenmukaisena ja tavoittelemisen arvoisena. Arvoja pidetään subjektiivisina, mutta ne eivät lopulta ole pelkästään yksilöllisiä, vaan myös yhteiskunnassa vaikuttaa monia arvoja, jotka suuntaavat sekä yksilöiden että laajemman yhteiskunnan toimintaa. Yksilöiden tai yksilöiden ja yhteiskunnan arvot saattavat myös olla keskenään ristiriidassa.
Arvot vaikuttavat sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla. Kaiken toiminnan voidaan katsoa pohjautuvan joihinkin arvoihin, riippumatta siitä ollaanko arvoista tietoisia. Yhteiskunnassa arvot esiintyvät erilaisina moraalikoodeina ja normeina – eli monenlaisina toimintaa ja valintoja ohjaavina kieltoina, käskyinä, lakeina ja ohjeina. Normit voivat olla epämuodollisia, esimerkiksi tapa tervehtiä naapuria hyvän käytöksen nimissä, tai yhteiskunnan muodollisesti hyväksymiä ja ylös kirjattuja, kuten vaikkapa liikennesäännöt tai lainsäädäntö.
Normeiksi kiteytyneet arvot eivät enää ole subjektiivisia vaan koskevat kaikkia. Muodollisten normien noudattamatta jättämisestä seuraa yleensä jonkinlainen rangaistus. Toisaalta myös normit ovat historialliseen ajan hetkeen ja saatavilla olevaan tietoon perustuvia sopimuksia, ja sellaisena niitä voidaan kyseenalaistaa – vaikka niistä olisikin jo muodostunut lakeja. Esimerkiksi Elokapina-liike pyrkii kansalaistottelemattomuudella, eli rauhanomaisesti lakia rikkomalla, tuomaan esille puutteita nykyisessä ympäristöä koskevassa lainsäädännössä ja vaatii yhteiskunnalta näin voimakkaampia ilmastotoimia.
Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot muodostavat arvojärjestelmiä ja erilaisiin tietopohjiin nojaavia todellisuuskäsityksiä. Arvot myös vaihtelevat kulttuureittain. Esimerkiksi eri uskonnot ovat vaikuttaneet vahvasti kulttuurien sisäisten arvomaailmojen kehittymiseen – ja vaikuttavat edelleen. Uskonnoilla on ollut osansa myös ihmisen luontosuhteen kehittymisessä. Useimpiin uskontoihin liittyy esimerkiksi jonkinlainen ajatus ihmisestä luonnon hyväntahtoisena kaitsijana. Toisaalta jotkin filosofit ovat olleet sitä mieltä, että ympäristötuho on jäljitettävissä juuri länsimaiden kristilliseen luonnon hallinnan perinteeseen. Esimerkiksi buddhalaisuudessa ei olla lähtökohtaisesti tehty jakoa ihmisen ja luonnon välille, jolloin ihmisen hyvinvointi nähdään osana luonnon hyvinvointia. Sama pätee myös useiden alkuperäiskansojen ajatteluun. Viime aikoina useiden uskontokuntien edustajat ovat kuitenkin pyrkineet tarkastelemaan pyhiä kirjoituksia ympäristön huomioivasta näkökulmasta (tästä kirjoittaa esimerkiksi Thiele 2013). Uskontojen hyväntahtoisetkaan opit eivät kuitenkaan välttämättä siirry suoraan vaikkapa lainsäädäntöön.
Nykyisin länsimaissa vallalla on liberaalin humanismin arvomaailma, joka korostaa ihmisyksilön arvoa. Käsitykset siitä, keitä arvokkaiden yksilöiden joukkoon luetaan, ovat kuitenkin vaihdelleet historiallisesti. Yhdistyneiden kansakuntien yleinen ihmisoikeuksien julistus annettiin vuonna 1948, ja YK:n lapsen oikeuksien sopimus solmittiin vuonna 1989. Yleiset ihmisoikeudet ovatkin monella tapaa varsin tuore ajatus. Esimerkiksi Euroopan maista Sveitsi antoi naisille äänioikeuden vasta vuonna 1971, ja vielä vuonna 1995 Pekingissä järjestettiin suuri naisten oikeuksia käsittelevä YK:n konferenssi, jonka agendalla oli muun muassa naisten ihmisoikeuksien tunnustaminen.
Käsitys moraalisesti arvokkaiden yksilöiden joukosta on siis jatkuvasti laajentunut. Ihmisoikeuksien kehittyminen onkin hyvä esimerkki siitä, miten arvot ja niistä juontuvat normit muuttuvat vuosien ja vuosisatojen saatossa. Voimme siis myös vaikuttaa siihen, millaiseksi kulttuurimme muotoutuu ja mitä (tai keitä) sen sisällä pidetään tärkeänä ja arvokkaana.
HUMANISMISTA POSTHUMANISMIIN
Monilla länsimaisilla kulttuurisilla arvoilla, kuten vapaudella ja tasa-arvolla, on juurensa humanistisessa maailmankuvassa. Liberaalin humanismin ihanteen mukaan kaikki yksilöt syntyvät vapaina ja tasa-arvoisina, ja politiikan on taattava tasa-arvon ja vapauden toteutuminen yksilön elämässä. Vapaus ja tasa-arvo ovat tärkeitä arvoja ihmisoikeuksien kannalta.
Humanismia on kuitenkin kritisoitu muun muassa siitä, että liberaalin humanismin ihanneihminen on valkoinen mies. Ihanteen ulkopuolelle suljetaan näin laaja joukko ihmisiä. Valistuksen ajan liberaali humanismi lupaili kyllä tasa-arvoa kaikille, mutta käytännössä tämä ei ole vieläkään toteutunut, vaan valkoisilla miehillä on eniten kulttuurista päätäntävaltaa.
Liberaalia humanismia onkin moitittu siitä, että se ei ota huomioon erilaisia riippuvuussuhteita ja yhteiskunnallisia asemia, joihin yksilöt todellisuudessa syntyvät. Toisin sanoen, huolimatta kauniista pyrkimyksistään liberaali humanismi unohtaa sen, ettei kaikilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia “vapaisiin” valintoihin.
Miten tämä kritiikki sitten liittyy ekologisiin ongelmiin? Liberaalia humanismia on kritisoitu myös siitä, että se asettaa ihmiset luonnon ja muiden eläinten yläpuolelle, niitä arvokkaammaksi. Eläinten ja luonnon asema yhteiskunnassa, eli se, onko niiden hyvinvoinnilla väliä, riippuu siis kulttuuriin pesiytyneistä arvoista.
Liberaalissa humanismissa eläinten välineellistämisellä eli eläinten ymmärtämisellä hyödykkeinä on pitkä historia, mikä juontaa juurensa muun muassa filosofi René Descartesin (1596–1659) ajatteluun. Descartesin tunnetuin lausahdus on: “Ajattelen, siis olen.” Hänen filosofiassaan ihminen asetetaan muiden olentojen yläpuolelle juuri rationaalisen ajattelun kyvyn takia. Eläimet sen sijaan rinnastetaan koneisiin. On helppo ymmärtää, että mikäli eläimet nähdään koneen kaltaisina, ei niille anneta kuin välineellistä arvoa.
Ihmiskunnan kasvavat haitalliset vaikutukset luontoon ja eläimiin ovatkin saaneet tutkijat kyseenalaistamaan humanismin ihmiskeskeistä arvomaailmaa. On alettu puhua kriittisestä post- tai jälkihumanismista, jonka piirissä ihmisten suhdetta luontoon ja muihin eläimiin pyritään hahmottelemaan uudelleen niin, että ihmistä ei pidetä kaikkea muuta elollista arvokkaampana. Posthumanismi siis viittaa ajatukseen ihmiskeskeisyyden jälkeisestä etiikasta, joka ottaa huomioon myös ihmisyyden ulkopuolisen elämän. Tämänkaltaista posthumanismia ei tule sekoittaa transhumanismiin, joka pyrkii kaikin keinoin parantelemaan ihmistä eikä huomioi ei-inhimillisen elämän hyvinvointia.
Vaikka humanismilla on edelleen annettavaa esimerkiksi ihmisoikeuskeskusteluissa, siihen nojaavan arvomaailman liiallinen ihmiskeskeisyys voi pahimmillaan vahingoittaa luonnon lisäksi myös ihmisiä, sillä ihmisten hyvinvointi on riippuvainen laajemmasta luonnon hyvinvoinnista.
Arvot välittyvät myös erilaisten kulttuurituotteiden ja -elämysten kautta. Tästä räikein esimerkki ovat poliittiseen propagandaan käytetyt taideteokset muun muassa Neuvostoliitossa ja natsi-Saksassa. Sillä, miten vaikkapa tiettyyn ryhmään kuuluvia ihmisiä, luontoa tai eläimiä esitetään eli representoidaan mediassa, taiteessa ja kirjallisuudessa on siis merkitystä, sillä representaatiot voivat osaltaan vahvistaa tai haastaa tiettyjä arvoja ja arvomaailmoja. Representaatio käsitteenä viittaa siis jonkun asian tai ilmiön esittämiseen tai edustamiseen. Esimerkiksi Suomen luonto esitetään usein puhtaana ja koskemattomana, mikä peittää alleen maamme ympäristöongelmat.
Yhtenä kaunokirjallisuuden merkityksistä pidetään usein sitä, että kuvitteellisten henkilöhahmojen elämiin eläytyminen voi opettaa empatiaa muita ihmisiä kohtaan. On myös väitetty, että kaunokirjallisuuden, tai taiteen laajemmin, avulla voi yrittää asettua jopa muiden eläinten asemaan, kuvitella ratkaisuja ympäristökriiseihin tai käsitellä näiden kriisien aiheuttamia epämukavia tunteita. Representaatioiden merkitys mielikuvien, arvojen ja asenteiden muokkaajina onkin hyvä tunnistaa.
Arvojen yhteydessä puhutaan usein etiikasta. Etiikka on arvoja tarkasteleva filosofian osa-alue. Sen piirissä tarkastellaan esimerkiksi sitä, mikä on arvokasta ja minkälainen toiminta on arvojen mukaista ja oikein. Ympäristöfilosofia puolestaan on tutkimusala, joka tarkastelee arvoja suhteessa luontoon ja ympäristöön. Ympäristöfilosofian synty ajoitetaan 1960- ja -70-luvun ympäristöherätykseen, jota käsittelimme jo aiemmin kurssilla.
Ympäristöfilosofinen arvokeskustelu on keskittynyt inhimillisten ja ei-inhimillisten olentojen arvon pohtimiseen, jolloin esiin nousee itseis- ja välinearvon vastakkainasettelu. Tähän on liittynyt myös keskustelu ihmiskeskeisyydestä eli antroposentrismistä ja toisaalta luontokeskeisyydestä eli biosentrismistä. Ympäristöfilosofian rinnalla ovat kehittyneet eläinfilosofia, eläinetiikka ja kriittinen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus, joissa pohditaan erityisesti toislajisten eläinten (eli muiden kuin ihmiseläinten) arvoa ja oikeuksia.
Arvot, tieto ja toiminta
Tieto ja arvot ovat sidoksissa toisiinsa. Tiedon lisääntyessä myös arvot voivat muuttua. Kuten yllä totesimme, arvot eivät ole luonteeltaan pysyviä, vaan opittuja, sisäistettyjä ja yhteiskunnallisten kehityskulkujen muokkaamia. Ihmisten suhteeseen muuhun luontoon vaikuttaa esimerkiksi merkittävästi saatavilla oleva tutkimustieto. Eläinten käyttäytymistä koskeva tutkimus on lisännyt tietoa siitä, että monet toislajiset eläinlajit ovat tietoisia, tuntevia ja kärsimykseen kykeneviä.
Eläimiä koskevan tiedon lisääntyminen on vaikuttanut myös eläinten oikeuksiin. Intia tunnusti vuonna 2013 delfiinit ei-inhimillisinä henkilöinä, joilla on ihmisoikeuksiin verrattavia oikeuksia. Argentiinassa tuomioistuin päätti vuonna 2015, että 25 vuotta eläintarhassa asuneella orangilla on ei-inhimillisen henkilön oikeudet, kuten oikeus vapauteen. Vielä edistyksellisempänä kuin eläimille myönnettyjä henkilöoikeuksia voidaan pitää sitä, että Uudessa-Seelannissa on myönnetty henkilöoikeudet maoreille tärkeälle Whanganui-joelle. Toinen kysymys on, mitä oikeudet tarkoittavat käytännössä ja miten niiden toteutumisesta pidetään huolta. Koska ei-inhimilliset henkilöt eivät voi ihmisten yhteiskunnassa edustaa itseään, on niille ehdotettu laillisia edunvalvojia.
Sen kummemmin tieto kuin arvotkaan eivät kuitenkaan aina johda toimintaan. Yhteiskuntatieteellisessä ja psykologian ympäristötutkimuksessa onkin kiinnitetty huomiota ympäristöön liittyvien arvojen ja toiminnan väliseen ristiriitaan. Monissa kyselytutkimuksissa vastaajat raportoivat olevansa arvoiltaan varsin ympäristömyönteisiä, mutta arvot eivät vastaavasti näy ympäristöystävällisinä valintoina ja käytöksenä.
Ilmiölle on tarjottu monia erilaisia selityksiä. Yksilöllä saattaa olla monenlaisia sisäisiä ja ulkoisia rajoitteita ympäristömyönteisille valinnoille. Kestävän kehityksen mukainen elämäntapa saattaa edellyttää tietoja ja taitoja, jotka vielä puuttuvat. Arjen kiireessä tuttu ympäristölle haitallinen valinta voi tuntua helpommalta kuin arvojen mukainen, opettelua vaativa käyttäytymismalli. Ympäristöystävällisemmät kulutusvalinnat voivat myös olla ympäristöhaitallisia valintoja kalliimpia, jolloin ne eivät ole kaikille mahdollisia.
Myös esimerkiksi asuinpaikka voi vaikuttaa siihen, millaisia valintoja yksilölle on tarjolla vaikkapa päivittäisten välimatkojen kulkutavoissa. Ympäristötietoisuuden ja arvojen ollessa ristiriidassa oman toiminnan kanssa saattaa seurauksena olla kognitiivinen dissonanssi (eli ristiriita ihmisen asenteiden ja tietojen välillä) ja lamauttava ympäristöahdistus.
Kestävien valintojen tekemistä rajoittavat merkittävällä tavalla yhteiskunnallisten järjestelmien rakenteet. Mikäli kestävät valinnat ovat kalliita tai muuten saavuttamattomissa, tai henkilöllä ei ole käytössään valtaa arvojensa mukaisten ratkaisujen tekemiseen, ei arvojen mukainen toiminta ole mahdollista.
Onkin tärkeää suunnata yhteiskunnan normeja, kuten lainsäädäntöä, ja ohjauskeinoja, kuten taloudellisia tukia, sellaisin tavoin, jotka tekevät kestävät valinnat mahdollisiksi ja houkutteleviksi. Merkittävässä roolissa arvojen toteutumisessa ovat institutionaaliset toimijat, kuten oppilaitokset tai etujärjestöt, ja esimerkiksi yritykset.
Arvot tulevat näkyviksi, kun mietimme, mitkä “järjestelmät ” yhteiskunnassa nähdään itseisarvoisen tärkeinä ja millä nähdään vain välineellinen arvo. Nyky-yhteiskunnissa esimerkiksi orjuuttamista ei pidetä hyväksyttävänä, sillä yleisesti ajatellaan, että ihmisiä ei voi käyttää välineenä (ainakaan pakolla ja ilman kohtuullista korvausta). Ihmisiä pidetään humanismin perinteen mukaisesti siis itsessään arvokkaina. Eläimillä sen sijaan ei yleisesti nähdä olevan samanlaista itseisarvoa, vaan niitä voidaan käyttää ravinnon ja muiden hyödykkeiden tuottamiseen. Samoin luonnolla nähdään yleensä olevan vain välinearvoa: se tuottaa ihmisille ravintoa ja täyttää kaikenlaisia muitakin tarpeita. Tämä on tietysti totta. Mutta luonnon ja ekosysteemien näkeminen pelkästään välineinä ihmisen tarpeiden ja mielihalujen tyydyttämiseen johtaa luonnon ja ekosysteemien riistoon ja niiden hyvinvoinnin vähenemiseen – ja tätä kautta myös inhimillisen hyvinvoinnin heikentymiseen.
Pohdittavaksi: Millaisia vaikutuksia sillä voisi olla kestävyyden kannalta, jos ei-inhimillisille olennoille annettaisiin välinearvon sijaan itseisarvo? Voit jakaa pohdintasi ja keskustella muiden kurssilaisten kanssa allaolevasta linkistä avautuvalla sivulla.
Jäikö tästä osioista jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.
Tervetuloa jatkokurssille!
Planetaarisen hyvinvoinnin kolmannella kurssilla syvennymme tarkemmin tässä osiossa käsiteltyihin teemoihin, kuten arvoihin sekä siihen kulttuuriseen muutoksen, jota ihmisten ja koko planeetan hyvinvointi vaatii. Paneudumme tätä osiota laajemmin esimerkiksi siihen, miten arvot vakiintuvat normeiksi, ja miten ne lopulta lyödään lukkoon laeiksi. Lisäksi tutustumme visaisiin moraalifilosofisiin kysymyksiin sekä jatkamme pohdintaa siitä, miksi ihmiset toimivat toisinaan arvojensa vastaisesti. Tarkastelemme myös taidetta, kirjallisuutta ja mediaa arvojen muokkaajina – kiinnostavia esimerkkejä kaihtamatta – sekä sivistyksen roolia planetaarisen hyvinvoinnin saavuttamisessa. Tervetuloa kurssille!