3.5. Arvot ja vastuu

Kestävyysmurros merkitsee mittavia muutoksia yhteiskuntien rakenteissa ja kansalaisten arjessa. Vaikka kestävyyden ja planetaarisen hyvinvoinnin edistäminen ovat kaiken kaikkiaan positiivisia tavoitteita, jotka onnistuessaan hyödyttävät kaikkia, muutoksia vastustetaan silti voimakkaasti.

Muutoksen hitaus liittyy niin yhteiskuntien, yhteisöjen kuin yksilöidenkin pyrkimykseen tukeutua tuttuun. Yhteiskuntien ja kansantalouksien tasolla puhutaan esimerkiksi polkuriippuvuuksista, joiden vuoksi vaikkapa teollisuudessa tehdyt tekniset kokonaisratkaisut edellyttävät samalle tekniikalle perustuvia jatkotoimia vuosien tai vuosikymmenten ajan. Psykologisella tasolla muutoksen hitautta voi aiheuttaa esimerkiksi tarve tuntea olevansa turvassa: tutut rakenteet ja rutiinit sekä ympäröivältä yhteisöltä saatu tuki koetaan turvaa tuoviksi silloinkin, kun niiden ylläpitäminen on pitemmän päälle haitallista ja jopa vaarallista. Nopeatkin muutokset ovat kuitenkin mahdollisia, jos tavoitteet ja keinot koetaan tärkeiksi ja omia arvoja vastaaviksi ja jos muutoksen tekijät kokevat pystyvänsä vaikuttamaan muutettaviin asioihin.

Kestävyysmurroksessa tärkeää on siis tunnistaa ja edistää sellaisia muutoksia, joihin kansalaiset, yritykset ja muut yhteiskunnalliset toimijat voivat sitoutua arvojen tasolla. Yhteisöjen, kuten yhdistysten, ystäväpiirien ja seurakuntien tuki yksilöille on muutoksessa tärkeää. On myös pyrittävä tunnistamaan ja purkamaan niitä rakenteellisia ja psykologisia esteitä, jotka estävät toimijoita ottamasta vastuuta kestävyysmurroksen tekemisestä.

Kuva. Ihmisiä kylttien kanssa ilmastomielenosoituksessa. Pahvisissa kylteissä lukee tekstejä kuten "be a part of the solution, not part of the pollution", "there is no planet b" ja "it's a beautiful world, let's keep it that way". (Photo by Callum Shaw on Unsplash. Free to use under the Unsplash License.)

Tiedon, arvojen ja toiminnan suhteista

Tieto muodostuu osana ihmisen toimintaa maailmassa. Tieteellisessä tutkimuksessa ymmärretään, että tietoa ei hankita vaan tuotetaan. Eri tieteenalojen luontokäsityksiä tutkinut filosofi Ville Lähde (2012, 103) muistuttaa, että luontoa – tai mitään muutakaan – ei voi tutkia “paljaana, tulkitsemattomana, käsitteellistämättä”. Tieteellisen tiedon muoto heijastelee aina tutkimuksessa käytettyjä välineitä, ovat ne sitten mittauslaitteita tai käsitteitä.

“Maailma ei aukea itsestään vain tietynlaisena tutkimukselle, vaan kysytyt kysymykset ja käytetyt mallit ja teoriat määrittävät sitä. Välttämätöntä ja arkipäiväistä on myös se, että jotkin asiat on jätettävä huomiotta, jotta päästäisiin tuloksiin. [...] Mitä monimutkaisempia välineet ovat, sitä monisyisempiä ovat ne teoreettiset mallit ja oletukset, joilla välineiden antamaa informaatiota tulkitaan. Teoreettisten näkemysten muuttuessa myös tämä tulkinta muuttuu, eli tutkimusvälineen “paljastama” todellisuus aukeaa tutkimukselle uudella tavalla. Ilman tätä tulkinnallisuutta maailma olisi vain järjestäytymätöntä informaatiota, jonka keskellä ihminen olisi avuton. Tähtitaivaan perusteella navigoiva merenkulkija mallintaa taivaan tähtikuvioiksi päästäkseen päämääräänsä, ja maanviljelijä keskittyy tiettyihin sään, eliöstön ja maaperän piirteisiin. Tarpeettomien asioiden huomiotta jättäminen ja taustakohinaksi leimaaminen on välttämätöntä kaikelle toiminnalle materiaalisessa todellisuudessa.” (Lähde 2012, 103–104.)

Tiedontuotantoon kuuluu siis olennaisesti myös päämäärän kannalta epäolennaisen tiedon pois rajaaminen. Tämä ilmiö on erottamaton osa myös arkista ja yhteiskunnallista toimintaa. Jotta voimme tietää jotain vaikkapa luonnosta, meillä täytyy olla käsitys siitä, millainen tieto on tärkeää tai olennaista. Nämä käsitykset voivat olla tiedostettuja tai tiedostamattomia, ja usein ne sisältävät arvostuksia ja kumpuavat tietyistä arvostuksista.

Esimerkiksi marjastaja voi ajatella, että on tärkeää ja arvostettavaa tietää, onko mustikan kukinta osunut aurinkoiseen vai sateiseen ajanjaksoon, sillä tämän tiedon perusteella voi luotettavasti ennakoida, kuinka suuri mustikkasato on odotettavissa. Toisaalta metsänomistaja, jonka ensisijaisena tavoitteena on metsän puuaineksen taloudellinen hyödyntäminen, ei välttämättä arvosta tietoa mustikan kukinnasta eikä siten kiinnitä siihen huomiota. Marjastajan ja metsänomistajan tiedot metsästä eroavat siis tässä toisistaan. Arvostukset ovat vaikuttaneet myös siihen, missä määrin ilmastonmuutosta ja luontokatoa on tutkittu. Esimerkiksi hyönteisten määrän dramaattista vähenemistä ei olisi välttämättä huomattu lainkaan, ellei pieni hyönteisharrastajien joukko olisi tehnyt vuosittaisia laskentoja hyönteismääristä. Tästä kertoo journalisti Brooke Jarvis The New York Times Magazinessa julkaistussa artikkelissaan.

Arvot ohjaavat myös muun muassa sitä, millaista tutkimusta pidetään tärkeänä ja näin ollen päätetään rahoittaa sekä sitä, millaisia poliittisia päätöksiä tehdään. On myös tutkittu, että arvot, asenteet ja maailmankuvat ohjaavat usein sitä, uskotaanko tutkimustuloksia vai ei. Tämä selittää esimerkiksi sitä, uskotaanko ilmastonmuutoksen olevan totta vai ei. Ilmastonmuutoksen kieltämistä eli ilmastodenialismia on selitetty myös erilaisilla psykologisilla mekanismeilla, joista kerromme seuraavaksi. 

Ilmastonmuutoksen kieltäminen ja väistäminen

Vaikka tutkimustieto ilmastonmuutoksen vakavuudesta on kasvanut viime vuosikymmeninä, useissa maissa yleinen huolestuneisuus ja aiheen priorisointi muihin ongelmiin verrattuna on samaan aikaan vähentynyt. Tällainen epäjohdonmukainen ajattelu on nimetty psykologiseksi ilmastoparadoksiksi. Siihen on etsitty syitä yksilöiden psykologiasta.

Ristiriitaa yksilön kognitioiden, kuten arvojen, tietämyksen ja tekojen välillä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi. Koettuun ristiriitaan vastataan psykologisilla puolustusmekanismeilla, joilla pyritään lievittämään esimerkiksi syyllisyyttä ympäristöongelmien aiheuttamisesta. Puolustusmekanismeja ovat esimerkiksi ongelman kieltäminen, vastuun sysääminen jollekin toiselle taholle tai omien pienten tekojen vaikutuksen uskottelu suuremmaksi kuin ne todellisuudessa ovat. Voidaan esimerkiksi ajatella, että kotitalouden jätteiden kierrättäminen tai vanhojen vaatteiden vieminen kirpputorille riittää ympäristöteoksi, ja muuten voidaan jatkaa ekologisesti kestämätöntä elämäntapaa. Kun ympäristöongelmat ovat vaikeasti hallittavia ja laajoja, voi olla helpompi muuttaa omia asenteita kuin omaa toimintaa. Kognitiivinen dissonanssi voi näin johtaa siihen, että yksilö ei hahmota muutoksen tarvetta omassa toiminnassaan, vaikka muutokseen tiedettäisiin hyvät perustelut. Tieto ja toiminta ovat siis ristiriidassa.

Kognitiivinen dissonanssi saattaa johtaa myös moraaliseen irtautumiseen (eng. moral disengagement) eli tilaan, jossa muuten vastuulliset ja huomaavaiset ihmiset tekevät vastuuttomia tekoja tuntematta ahdistusta tai syyllisyyttä. Moraaliseen irtautumiseen saattaa liittyä vastuuttomien tekojen parhain päin selittämistä ja harmittomaksi nimeämistä, kiertelyä, vertailua, toisten osapuolten ei-inhimillistämistä, tekojen seurausten vähättelyä tai vääristelyä sekä vastuun siirtämistä muille. Kestävyystutkija Paul Shrivastavan ja muiden mukaan kaikki nämä psykologiset mekanismit ovat läsnä myös yritysten tekemissä ympäristölle haitallisissa toimissa.

Vastuun siirtäminen itseltä muille on yksi keino vastata ympäristötietoisuuden ja ympäristölle haitallisten tekojen ristiriidasta johtuvaan kognitiiviseen dissonanssiin. Vastuunsiirto voi tällöin ilmetä yksilön ajattelussa ja argumenteissa niin sanottuna EMMI-ilmiönä.

“En minä mutta muut”

Monet yksilöt ja kollektiiviset toimijat, kuten yritykset, kokevat että ilmastonmuutoksen torjunta ja muu ympäristöongelmiin puuttuminen ovat tavoitteita, joista itse ja oma viiteryhmä ei ole vastuussa, vaan ongelmien ratkaisu on jonkun muun tahon tehtävä. Tätä ajattelutapaa ja argumentointia on kutsuttu “En minä, mutta muut” -ilmiöksi eli EMMI-ilmiöksi (eng. “Not me but others”, NOMBO). EMMI-ilmiö kuvaa siis tahatonta ja tahallista monenlaisissa tilanteissa ja eri tasoilla esiintyvää “En minä, mutta muut” -ajattelua, jossa vastuu ympäristöongelmista siirretään itseltä tai omalta ryhmältä muille tahoille. Ympäristövastuuta itseltä muille siirtävä argumentointi ja ajattelutapa on yleistynyt esimerkiksi populistien ilmastopoliittisissa kannanotoissa, ja vastuunsiirto hidastaa kestävyysmurroksen toteuttamista yhteiskunnan eri tasoilla. Vastuunsiirron syiden ja keinojen tutkiminen on siis tärkeää kestävyysmurroksen edistämisen kannalta.

Kestävyystutkija Matleena Käppi kollegoineen on tutkinut EMMI-ilmiötä suomalaisissa yrityksissä ja todennut, että yrittäjien yksilöinä kokema ympäristövastuu heijastuu myös yritystasolla koettuun ympäristövastuuseen. Yleisiä EMMI-ilmiöön liittyviä uskomuksia ja oletuksia ovat Käpin ja muiden mukaan muun muassa seuraavat:

1. Ympäristöhaittojen lieventämisen, kuten päästövähennysten uskotaan aiheuttavan taloudellista haittaa itselle tai omalle viiteryhmälle ja kilpailuetua muille.
2. Oma tai oman yhteisön merkittävyys ja vaikutusvalta ympäristöongelmien ratkaisussa koetaan heikoksi.
3. Oletus muiden suuremmasta vaikutusvallasta ja huonommuudesta ekologisessa kestävyydessä.

Ihmisillä on tutkimusten mukaan tapana luulla ympäristöongelmien olevan pahempia jossain muualla ja uskoa vakavimpien ympäristöongelmien sijaitsevan maantieteellisesti kaukana. Kun samalla arvellaan, että omat mahdollisuudet vaikuttaa ympäristöongelmiin ovat vähäiset tai että ympäristötoimista on omalle toiminnalle suoranaista haittaa, on ihmisillä taipumus siirtää vastuu ympäristötoimista muille tai kieltää niiden tarve kokonaan. Käppi ja muut korostavat, että vastuunsiirrossa on kyse sekä yksilöpsykologisesta että sosiaalisesta ilmiöstä, jota ympäristötoimia vastustavat tahot pyrkivät myös vahvistamaan.

Käpin ja muiden mukaan EMMI-ilmiötä muistuttaa myös “whataboutismi”. “Whataboutism” viittaa argumentointitaktiikkaan tai loogisen virhepäätelmään, jossa keskustelua pyritään harhauttamaan esittämällä vastasyytös tai kääntämällä keskustelu epärelevantteihin vertailukohtiin ilman, että vastataan alkuperäiseen kritiikkiin. Ympäristöpolitiikassa esimerkkinä toimii “Entäs Kiina ja Intia?” -argumentti, jossa pyritään osoittamaan ympäristöongelmien olevan suurempia toisaalla ja siten ympäristövastuun olevan ensisijaisesti muilla kuin omalla valtiolla. Whataboutismin keinoja käyttää muun muassa ilmastotoimien vastaliike, joka pyrkii aktiivisesti ja tietoisesti estämään ilmastonmuutoksen hidastamiseen tähtäävää politiikkaa suojatakseen esimerkiksi fossiiliteollisuuden intressejä. Ilmastotoimien viivyttelyyn tähtäävällä argumentoinnilla pyritään siihen, että suuri yleisö olisi epävarma ilmastotoimien mielekkyydestä tai vastustaisi niitä. Sillä siis pyritään vaikuttamaan erityisesti asenteisiin, tunteisiin ja mielipiteisiin.

Käppi ja muut ehdottavat, että EMMI-ilmiötä voidaan lieventää ja ympäristövastuullisuutta sekä ympäristömyönteisiä toimia lisätä korostamalla yksilöiden rooleja osana erilaisia yhteisöjä, kuten yrityksiä ja yhdistyksiä. Näissä rooleissa yksilöt voivat merkittävästi vaikuttaa kestävyysmurroksen toteutumiseen.

Vastuunotto

Filosofisessa kestävyystutkimuksessa puhutaan usein vastuuseen kasvamisesta. Oletus siis on, että kyky ottaa vastuuta esimerkiksi kestävyysmurroksen toteutumisesta ei ole sisäsyntyinen tai itsestäänselvä, vaan pikemminkin muihin elämänalueisiin ja kokemuksiin kietoutuva taito, jota on pikkuhiljaa opeteltava. Vastuullisuus on siis paitsi vastuullista toimintaa, myös kokonaisvaltaista ymmärrystä omasta kytkeytyneisyydestä maailmaan. Tällaisen ymmärryksen kehittyminen edellyttää tässä osiossa esiteltyjä taitoja lukutaidosta kuvitteluun ja tunnetaitoihin – ja myös armollisuutta ja kärsivällisyyttä itseä ja muita kohtaan. Vaikka on selvää, että monia muutoksia (esimerkiksi laajalti käytetyissä teknologioissa ja talouden käytännöissä) voidaan vaatia toteutettavaksi välittömästi, kulttuurista muutosta ei voi määrätä tapahtuvaksi. Se on vuosien ja vuosikymmenten aikana tehtävää työtä. Voidaan ajatella, että koko ympäristöliikkeen historia, laajasti ymmärretyssä mielessä aina 1800-luvulta saakka, on osa kestävyysmurroksen vaatimaa kulttuurista muutosta. Näkökulmasta riippuen tätä voidaan pitää joko lannistavana tai lohdullisena ajatuksena. Yhtäältä kulttuurinen muutos on hidasta, ja on joskus vaikea nähdä, miten se toteutuu konkreettisesti. Toisaalta kulttuurinen muutos on syvää ja rikasta, ja kestävien yhteiskuntien rakentamiseen on tarjolla jo valtava määrä tietoa ja viisautta.

Vastuullisuuden haaste on suuri. Arto O. Salosen ja Raisa Fosterin vision mukaan kyse on planetaarisesta vastuusta: 

Toisaalta planetaarinenkin vastuu toteutuu paikallisissa yhteyksissä. Salonen ja Foster muistuttavat, että esimerkiksi paikallistalouksiin, vaikkapa lähiruoan tuotantoon, kytkeytyminen on keino lisätä omaa osallisuutta ympäristöllisesti vastuulliseen toimintaan. Osallisuuden ja kuulumisen kokemukset lisäävät tutkimusten mukaan vastuuta ja vahvistavat luottamusta yhteisöjen sisällä. Ne myös herättävät halua pitää huolta niistä asioista, joihin osallisuutta koetaan – yhteisöistä, ympäristöistä ja moninaisesta elämästä.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.