3.4. Parempien maailmojen kuvittelu

Kestävien yhteiskuntien rakentaminen edellyttää, että osataan kuvitella ja luoda vaihtoehtoja vallitsevalle tilanteelle. Tieteessä kuvittelun merkitystä on korostettu esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa, kirjallisuuden- ja taiteentutkimuksessa sekä tulevaisuudentutkimuksessa. Esimerkiksi tulevaisuudentutkimuksen piirissä ajatellaan, että tulevaisuuden skenaarioita pohdiskelemalla voidaan tuottaa arvokasta tietoa siitä, millaiseksi tulevaisuutemme voi muotoutua. Viime vuosina kuvittelua on korostettu laajemminkin yhteiskuntatieteissä, ja esimerkiksi sosiologi Ruth Levitas on pohtinut utopioiden kehittelyn merkitystä kestävälle tulevaisuudelle. Myös kasvatustieteilijä Veli-Matti Värri pitää kuvittelukykyä keskeisenä päämääränä, johon kasvatuksen tulisi ympäristökriisin aikana pyrkiä.

Kuvittelu ja luovuus ovat jokaisen ihmisen perustaitoja, joita voidaan vahvistaa ja kehittää eri tavoin. Tunnetuimpia kuvittelun ja luovuuden kehittämisen tapoja on taiteiden ja kulttuurin harrastaminen. Tässä tarkoitamme kulttuurilla siis kulttuurituotteita ja -tuotantoja, kuten kirjallisuutta, elokuvia, televisiosarjoja, musiikki- ja teatteriesityksiä, performanssitaidetta, tanssia ja kuvataidetta. Taiteen, kirjallisuuden ja median tuottamat performanssit, kertomukset ja kuvat eivät ainoastaan heijasta ympäröivää todellisuuttamme, vaan ne myös tuottavat sitä. Taide ja erilaiset kulttuurituotteet voivatkin vaikuttaa laajempiin kulttuurisiin arvoihin ja maailmankuviin. Ne voivat tutkimusten mukaan myös kasvattaa kykyä empatiaan eli toisten asemaan asettumiseen. On jopa ehdotettu, että kirjallisuus ja luovat menetelmät avaavat ikkunoita ei-inhimillisten olentojen kokemukseen. Taiteen ja kirjallisuuden toimivuudesta osana empatiakasvatusta on myös empiiristä todistusaineistoa. On kuitenkin muistettava, että taide  tai kirjallisuus ei automaattisesti auta asettumaan toisten asemaan, vaan empatiakasvatus vaatii harkittuja pedagogisia työkaluja.

Ympäristökriisien ja kestävyysmurroksen aikana taiteiden ja kulttuurin tehtävänä onkin myös kulttuurisen muutoksen tuottaminen: erilaisten taiteen ja kulttuurin keinojen avulla yksilöt ja yhteisöt voivat oppia kyseenalaistamaan vakiintuneita käsityksiä ja odotuksia sekä kuvittelemaan ja luomaan uusia merkityksiä ja toimintatapoja. Käsittelemme seuraavaksi erilaisia kertomuksia ja kuvallista kulttuuria sekä niiden yhteyksiä kestävyysmurrokseen ja hyvän elämän käsityksiin.

Myyteistä ja tarinoista

Ihmiskulttuureissa on aina vahvistettu yhteisölle tärkeitä arvoja ja maailmankuvia erilaisten tarinoiden, kuvien ja rituaalien avulla. Alkumyytit kertovat tyypillisesti elämän ja ihmisten luonteesta ja eri olentojen paikasta maailmassa, ja muut myyttiset tarinat tarkentavat esimerkiksi jumalten ja luonnon toimintaa sekä ihmisten vaihtuvia rooleja yhteisöissä. Kulttuuriantropologien ja historioitsijoiden mukaan myyttien tehtävänä on usein ollut yhteisön yhteisen arvomaailman ja toimintakulttuurin luominen ja vahvistaminen. Keskeinen osa tätä tehtävää on moraalisten sääntöjen ja hyvän elämän rajojen ja tavoitteiden asettaminen. Myös sadut ja muut kansantarinat ovat osaltaan luoneet ja vahvistaneet yhteisöjen arvomaailmoja ja toimintakulttuureja.

Modernin aikakauden myötä fiktiiviset kertomukset ovat eriytyneet voimakkaammin omaksi kulttuurin alueekseen, mutta niiden voidaan edelleen ajatella toimivan myyteille ja saduille tyypilliseen tapaan. Fiktion valtavirta heijastelee ja toistaa kulttuurisia normeja ja oletuksia samalla, kun pienempi osa kertomuksista pyrkii haastamaan ja uudistamaan valtavirtaa eri näkökulmista.

Kaikki kertomukset, niin fiktiiviset kuin tosipohjaisetkin, esittävät jonkinlaisia oletuksia maailmasta ja sen olentojen välisistä suhteista. Fiktiiviset kertomukset esittävät kuviteltuja maailmoja ja tapahtumia, tosipohjaisissa kertomuksissa taas todellisuutta tulkitaan ja järjestellään niin, että sen jotkin puolet korostuvat ja jotkin katoavat näkyvistä. Kertomukset ohjaavat ihmisten huomiota, arvoja, valintoja ja maailmankuvia monin tavoin. Kun kertomuksiin suhtaudutaan kriittisesti (esimerkiksi kertomuksen-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen aloilla tai osana jokapäiväistä mediakritiikkiä), voidaan huomio kiinnittää esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin: Kuka kertoo? Kenestä kerrotaan? Millaisia hahmoja kertomuksessa esiintyy ja millaisiin rooleihin heitä asetetaan? Millaisia tunnereaktioita kertomus herättää? Kenen puolelle kertomus asettuu? Mitä jää kertomuksen ulkopuolelle?

Kirjallisuus on tuottanut paljon länsimaisiin luontokäsityksiin vaikuttanutta kuvastoa. Kirjallisuudentutkija Toni Lahtisen (2012, 80) mukaan esimerkiksi pastoraalinen eli paimenidyllin kaltainen maisema on eri aikoina “edustanut vastakohtaa kaupunkiympäristölle ja antanut yhden muodon niille menetyksen peloille, joita yhteiskunnan teollistuminen ja kaupungistuminen on ihmisissä herättänyt”. Myös koskemattomia erämaita ihannoitiin etenkin 1800-luvun amerikkalaisessa kirjallisuudessa, ja koskemattoman luonnon vaalimisesta on sittemmin tullut nykyaikaisen ympäristöliikkeen perustehtävä. Näitä romanttisia luontokäsityksiä käsiteltiin luvussa 2.1.

Nykyajan kertomukset ovat hyvin usein ihmiskeskeisiä, mikä vaikuttaa kulttuurisiin oletuksiin ja odotuksiin: kun kertomuksissa esiintyy vain ihmisiä, lausumaton ja normalisoitu oletus on, että kaikki kiinnostava ja kertomisen arvoinen tapahtuu vain ihmisten välillä. Voidaan myös ajatella, että ihmiskeskeiset kertomukset heijastelevat ihmiskeskeisiä elämäntapoja ja käytäntöjä: ihmiset, jotka elävät joko toisista lajeista erillään tai niitä resurssinomaisesti hyödyntäen, eivät kerro tai kaipaa tarinoita, joissa kuvattaisiin toisten lajien elämää ja toimintaa. Toistaessaan oletuksia ihmisten ensisijaisuudesta ihmiskeskeiset tarinat vahvistavat maailmankuvaa, jossa ihmisten olemassaolo ja toiminta merkitsee enemmän kuin muiden olentojen olemassaolo ja toiminta. Tässä mielessä kaikki tarinat myös liittyvät ekologiseen ympäristöön – silloinkin, kun ne eivät suoraan mainitse tai käsittele muita lajeja tai ekosysteemejä.

Utopiat ja dystopiat

Kirjallisuus, teatteri, elokuva ja muut mediatuotannot esittävät aina myös yhteiskunnallista kritiikkiä ja hahmottelevat vaihtoehtoja vakiintuneille elämäntavoille ja järjestelmille. Tätä kritiikkiä on hahmoteltu esimerkiksi utopian ja dystopian käsitteiden avulla: utopiatyyppiset tarinat luovat toivottavia vaihtoehtoisia maailmoja, dystopiatyyppiset taas ei-toivottavia. Usein samoissa tarinoissa on sekä utooppisia että dystooppisia piirteitä. 

Utopia-termin on luonut filosofi Thomas More, joka Utopia-teoksessaan (1516) käsitteli ihanteellista yhteiskuntaa. Puhdasveriset utopiat ovat kuvanneet mielikuvituksellisia ihanneyhteiskuntia, jotka usein on eristetty muusta maailmasta esimerkiksi saarelle. Utopioiden laatiminen on 1800- ja 1900-lukujen länsimaisessa kulttuurissa ollut erityisen suosittua sosialististen ajattelijoiden keskuudessa, ja ne on usein tulkittu kritiikiksi vallitsevia yhteiskunnallisia oloja kohtaan. Samansuuntainen kritiikki on yleistä myös samaan aikaan kirjoitetuissa klassisissa dystopioissa, joissa hyvinvoivan väestönosan hyvä elämä on valheellista ja perustuu alempien yhteiskuntaluokkien riistolle. Klassiset dystopiat käsittelevät myös demokratian rappiota, teknologisen yhteiskunnan riskejä ja tiedonvälityksen valtaa. Usein, kuten Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma -romaanissa (1932) tai Andrew Niccolin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Gattaca -elokuvassa (1997), kuvitteellinen yhteiskunta vaikuttaa alkuun utooppiselta mutta osoittautuu myöhemmin dystooppiseksi. Tällaiset kertomukset voidaan nimetä sekä utopioiksi että dystopioiksi. Utopioiden ja dystopioiden yhteinen tehtävä onkin auttaa ajattelemaan, millaisia yhteiskuntia pidämme toivottavina ja millaisia ei-toivottavina.

Kuva. Kuvitusta Christine de Pisanin utopiateokseen La Livre de la Cité des Dames (n. 1405). Naiset hallitsevat ja rakentavat kaupunkia. (Lähde: Wikimedia Commons.)

Dystopiatyyppisiä tarinoita kerrotaan enemmän kuin utopiatyyppisiä. Suuri osa tämän hetken populaarikulttuurista, kuten suosituista televisiosarjoista ja elokuvista, on siis luonteeltaan dystooppista. Osa tutkijoista on sillä kannalla, että myös dystopioita ohjaa utooppinen ajattelu, siis pyrkimys kuvitella ja rakentaa parempia maailmoja. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Gerry Canavan selittää asian niin, että siinä missä utopiat tarjoavat suoraan toimivia “väläyksiä” paremmista maailmoista, dystopiat toimivat esimerkkeinä siitä, mitä utopia ainakaan ei ole. Kirjallisuudentutkijat Tom Moylan ja Raffaella Baccolini ovat esittäneet, että suhtautuessaan kriittisesti nykyisiä yhteiskuntia kohtaan dystopiat avaavat mahdollisuuksia toisinajatteluun ja poliittiseen keskusteluun.

Utopiakirjallisuus ja yhteiskunnallinen utopiatutkimus ovat viime vuosikymmenten aikana kokeneet uutta nousua. Utopioita tutkinut sosiologi Ruth Levitas pitää utopioita merkittävinä sosiaalisen muutoksen edistäjinä siksi, että ne auttavat kuvittelemaan sekä toivotun yhteiskunnan piirteitä että sitä, millaista näissä yhteiskunnissa olisi elää ja toimia. Yhteiskuntatieteilijä Keijo Lakkalan mukaan utopia voidaan nähdä muuttuvana ja kehittyvänä suhtautumistapana olemassaolevaan todellisuuteen, eikä niinkään vain paikalleen jähmettyneenä ihannekuvana yhteiskunnan “oikeasta tilasta”. Utopiamuotoista kuvittelua on myös harjoitettu yhteiskunnan eri alueilla. Esimerkiksi maakuntatason yhteiskunnallista päätöksentekoa ohjaava Uudenmaan liitto on julkaissut lyhyitä utooppisia visioita esittelevän Tulevaisuuskirjan  ja Elokapina-aktivistiliike on järjestänyt utopiakirjoittamisen kilpailun.

Tutustu täällä listaukseen utopioista ja dystopioista kirjallisuudessa ja elokuvassa.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.