3.2. Moninainen tieto

Kestävyysmurroksessa ekososiaalinen sivistys edellyttää, että korkean tulotason maissa arvioidaan uudelleen monia totunnaisia käsityksiä hyvästä elämästä, kulutuksesta, luonnosta ja teknologiasta. Sivistys tarkoittaa myös ymmärrystä siitä, että on olemassa monia erilaisia tietämisen tapoja, jotka ovat kaikki kytkeytyneitä niin arvoihin, maailmankuviin ja tunteisiin kuin elämän materiaalisiin ja sosiaalisiin puitteisiinkin. Tietämisen tavat ja tiedon sisällöt saattavat myös muuttua ajan saatossa. On hyvä muistaa esimerkiksi, että vielä 1900-luvulla radioaktiivista säteilyä ja tupakanpolttoa on pidetty ihmisten terveyttä edistävinä. Tässä osiossa emme käsittele ympäristöön liittyvän tiedon historiallisia muutoksia (ks. niistä luku 2.3) vaan keskitymme tietämisen eri puoliin: lukutaitoon, kieleen ja kuvalliseen ymmärrykseen. Käsittelemme myös eurooppalaisen kolonialismin perinnön purkamista eli tiedon dekolonisaatiota.

 

Lukutaidon monet merkitykset

Lukutaito (eng. literacy) on moninaisempi taito kuin ensisilmäykseltä vaikuttaa. Kapeassa merkityksessään lukutaito tarkoittaa kykyä ymmärtää kirjoitettua kieltä – kirjaimia, sanoja ja lauseita – sekä numeroilla ilmaistua tietoa. Termi on kuitenkin  laajentunut merkitsemään myös tiedon tulkitsemisen, jäsentämisen ja kyseenalaistamisen taitoja sekä ymmärrystä siitä, millä tavoin erilaiset tietoaineistot kytkeytyvät sosiaalisiin, kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin konteksteihin sekä erilaisiin medioihin kuten suulliseen viestintään, sanomalehtiin ja uutispalveluihin, sosiaaliseen mediaan, kirjoihin ja elokuviin.

Kun tietoa esitetään, se tehdään aina jostain syystä, tietyille vastaanottajille suunnaten ja olemassaolevaan tiedon kenttään viitaten. Puhutaankin esimerkiksi medialukutaidosta, joka tarkoittaa kykyä ymmärtää mutta myös tuottaa erilaisia mediasisältöjä. Esimerkiksi ruokareseptin, somepäivityksen ja maan johtavan sanomalehden pääkirjoituksen laatimista ja julkaisua ohjaavat monin tavoin erilaiset vaikuttimet ja rajoitteet.

Lisäksi lukutaitoon voidaan yhdistää myös mahdollisuudet  jatkuvaan oppimiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tällöin puhutaan monilukutaidosta tai -taidoista (multiliteracies). Yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen tarvitaankin yhä enemmän erilaisten tietojärjestelmien ja mediamuotojen hallintaa sekä erilaisten merkitysjärjestelmien – kuten kuva, kirjoitettu teksti ja ääni – hahmottamista. Esimerkiksi someaktivismi vaatii moninaisia ja jatkuvasti uudistuvia taitoja. Lukutaidolla viitataan siis nykyään moninaisiin taitoihin ja valmiuksiin toimia monikielisessä, monikulttuurisessa ja monimediaisessa yhteiskunnassa.

Laajemmassa merkityksessään lukutaito onkin osaamista, jonka pohjalta vastataan monenlaisiin kysymyksiin: Onko tämä tieto luotettavaa? Millä tavoin tällä tiedolla pyritään vaikuttamaan? Kehen pyritään vaikuttamaan? Mitä kerrotaan, mitä jätetään kertomatta? Millaisia johtopäätöksiä tästä tiedosta tulisi tehdä, ja millaisiin toimiin sen perusteella olisi syytä ryhtyä? Kuka tietoa tuottaa ja miten? Kenellä on siihen mahdollisuuksia?

Kaikki nämä kysymykset ovat tärkeitä myös ympäristökriisin käsittelyn ja kestävyysmurroksen edistämisen kannalta. Ympäristöön liittyvän tiedon omaksuminen ja arviointi ovat monella tavalla haastavia taitoja sekä tavallisille kansalaisille että tieteentekijöille. Ympäristöön liittyvä tieto ylittää tieteenalojen rajat ja kytkee yhteen monia elämän osa-alueita. Kun esimerkiksi tehdään päätöksiä monimuotoisen luonnon suojelusta kaupunkialueilla, vaaditaan tietoa ainakin eri lajien elintavoista ja ekologisista vuorovaikutussuhteista, alueiden kulttuurisista merkityksistä ja arkisesta käyttöarvosta ihmisille sekä alueen tulevaisuuteen vaikuttavista poliittisista ja taloudellisista pyrkimyksistä. Lisäksi suojeluprosessit herättävät monissa osallisissa tunteita, jotka vaikuttavat prosessien etenemiseen mutta joita ei välttämättä oteta huomioon tai käsitellä millään tavalla. Ympäristöllistä tietoa luonnehtivat ympäristötutkijoiden mukaan myös pirstaleisuus, arvoihin ja arvostuksiin kytkeytyminen, muuttuva sanasto ja paikallisuus.

Erityisesti matalan tulotason maissa ympäristöön liittyvän tiedon välittämisestä ja omaksumisesta tekee haastavaa se, että suurella osalla kansalaisista ei välttämättä ole riittäviä taitoja edes kirjoitetun tekstin lukemiseen. Näissä maissa siis myös lukutaito kapeammassa merkityksessään kirjoitetun tekstin ymmärtämisenä on edelleen ajankohtainen haaste. Kasvatusteknologiaa ja kirjastoja erityisesti Nigeriassa tutkineet Abiolu Oluremi ja Oluchi Okere toteavat, että ympäristötiedon välityksessä on syytä käyttää myös video- ja audiomuotoisia medioita ja että tietoa on esitettävä paikallisilla kielillä. Myös kirjastolaitoksen kehittäminen voisi monissa maissa auttaa kehittämään paikallista lukutaitoa – niin kapeassa kuin laajassakin mielessä – ja lisätä tiedon saavutettavuutta. Täytyy myös muistaa, että kirjoitetun tekstin lukemisen taito on heikkenemässä myös esimerkiksi Suomessa. Kyseessä ei siis ole pelkästään matalan tulotason maiden ongelma.

Ympäristökriisin aikana tarvittavia tiedon omaksumisen, jäsentämisen ja kritiikin taitoja onkin kuvattu monilla käsitteillä, kuten ympäristö-, ilmasto- tai tulevaisuuslukutaito.

 

Ympäristölukutaito

Ympäristölukutaidolla voidaan tarkoittaa montaa eri asiaa. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että “ympäristölukutaito”-termin lisäksi käytetään myös käsitteitä “ekologinen lukutaito” tai “ekolukutaito”. Ympäristölukutaito on kehittynyt ympäristöopetuksen piirissä, ekologista lukutaitoa ovat kehittäneet erityisesti ekologit, ja ekolukutaito on syntynyt humanistisessa keskustelussa – mutta termejä on toisinaan myös käytetty iloisesti sekaisin.

Edellä mainituista termeistä ympäristölukutaito on varhaisin, ja se on esiintynyt kirjallisuudessa jo 1960-luvulta alkaen. Termi kehittyi Yhdysvalloissa yhdessä 1960-luvun puolivälissä syntyneen ympäristöopin (environmental education) kanssa, joka painottaa luonnontieteellisen tiedon lisäksi ympäristöongelmien yhteiskunnallisia puolia. Tässä käytämmekin selkeyden vuoksi ympäristölukutaitoa kattokäsitteenä kaikenlaiselle ympäristöön ja luontoon suuntautuvalle lukutaidolle.

Ympäristölukutaito terminä ei siis sinänsä ole uusi – se vain on muuttunut koko ajan ajankohtaisemmaksi. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että ympäristölukutaidolla tarkoitetaan 1) kykyä ymmärtää ympäristöä ja ihmisen roolia ja vastuita osana sitä sekä toimia näiden vastuiden mukaisesti; 2) kykyä ymmärtää ympäristöä tai ympäristökriisiä koskevaa tietoa sekä toimia tämän tiedon pohjalta ja 3) pyrkimystä ja keinoja rakentaa sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävämpää maailmaa. Ympäristölukutaitoinen ihminen on tietoinen ympäristöongelmista ja kykenee myös toimimaan niiden ratkaisemiseksi. Lisäksi hän pitää ympäristökysymyksiä moraalisesti tärkeinä.

Ympäristötieteen ja politiikan professori David Orr (1990, 50, kursiivi lisätty) peräänkuulutti 1990-luvulla “ekologista lukutaitoa”, jonka hän määritteli seuraavasti:

Orrin määritelmän takana vaikutti 1980-luvulla käyty keskustelu (ekologisesta ja sosiaalisesta) kestävästä kehityksestä, johon tutustuimme planetaarisen hyvinvoinnin ensimmäisellä kurssilla, Johdatus planetaariseen hyvinvointiin. Orr myös korosti tieteidenvälisyyden tärkeyttä ympäristölukutaidon opettamisessa ja oppimisessa. Ympäristöongelmia tulee siis lähestyä monien eri tieteenalojen kautta. Myös planetaarisen hyvinvoinnin kursseilla tutustumme planetaariseen hyvinvointiin eri tieteenalojen näkökulmista.

 

Ilmastolukutaito

Ilmastolukutaito tarkoittaa ymmärrystä ihmisen vaikutuksesta ilmastoon sekä toisaalta ilmaston vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntiin. Ilmastolukutaitoinen ihminen 1) ymmärtää oleellisia ilmastoon liittyviä periaatteita, 2) osaa arvioida ilmastosta saatavaa tietoa, 3) viestii ilmastosta ja ilmastonmuutoksesta merkityksellisellä tavalla sekä 4) kykenee tekemään vastuullisia ja tietoon perustuvia päätöksiä ilmastonmuutoksesta tai ilmastoon vaikuttavista toimista. Ilmastolukutaidon määritelmä muistuttaa edellä esiteltyä ympäristölukutaidon määritelmää: myös ilmastolukutaito käsittää ymmärryksen ihmisestä osana laajempaa kokonaisuutta, tieteellisen tiedon tärkeyden sekä pyrkimyksen toimintaan tämän ymmärryksen pohjalta.

Tiedetoimittaja Mikko Pelttari korostaa, että ilmastolukutaito tarkoittaa kriittistä ja joustavaa suhtautumista tietoon ja tiedonhankintaan. On oltava valpas ja itsekriittinen sekä tiedostettava, että esimerkiksi kehitys voi olla itsessään ristiriitaista. Vaikkapa teknologian kehitys voi johtaa sekä kasvavaan hyvinvointiin että lisääntyviin ympäristöongelmiin. On pystyttävä pohtimaan, miten toista voi vaalia ja toista pyrkiä estämään. Pelttari korostaa myös ilmastonmuutoksen ennakoimattomuutta: kaikkia kehityskulkuja on mahdotonta ennustaa. Emme siis välttämättä voi tietää, mikä olisi paras tapa toimia meitä kohtaavien visaisten ympäristökriisien ratkaisemiseksi. Silti on toimittava. Onkin hyväksyttävä tiedon alati muuttuva ja itseäänkorjaava luonne ja seurattava väsymättä tieteen kehitystä.

Pelttari korostaa myös median vastuuta: tulisi välttää rakentamasta vastakkainasetteluja, jotka hankaloittavat kansalaisten ilmastolukutaidon kehittymistä. Medialla on esimerkiksi tapana rakentaa niin kutsuttu false balance eli väärä tasapaino. Tämä tarkoittaa sitä, että mediassa esitetylle väitteelle pyritään etsimään vastaväite – ja väitteen esittäjälle vastaväittäjä. Tämä asetelma on kuitenkin vääristynyt silloin, kun vastakkain asetetaan esimerkiksi ilmastonmuutosta vuosia tutkinut professori ja tavallinen kaduntallaaja. Vaikka jokaisen kansalaisen mielipiteillä on väliä, tiedeaiheissa kyse on tutkitusta tiedosta eikä mielipiteistä.

 

Tulevaisuuslukutaito

UNESCO on ehdottanut myös, että ympäristölukutaidon lisäksi tarvitaan tulevaisuuslukutaitoa. Tulevaisuuslukutaito mainitaan kestävyysmurrosta edistävänä tekijänä myös Kestävyyspaneelin Kuusi polkua kestävyyteen -julkaisussa. Tulevaisuuslukutaitoa voi ja täytyy kehittää, koska tulevaisuutta ei ole vielä olemassa vaan se täytyy osata kuvitella. Ihmiset voivat oppia kuvittelemaan tulevaisuuksia eri syistä ja eri tavoilla. Tulevaisuuslukutaitoa on siis taito kuvitella ja arvioida erilaisia tulevaisuuksia. Käsittelemme kuvittelua tarkemmin osiossa 3.4.

Tulevaisuusajattelua hyödynnetään paljon myös päätöksenteossa, jossa erityisesti ilmastonmuutoksen kannalta keskeinen haaste on ollut, kuinka päättäjät osaisivat arvioida päätöstensä vaikutuksia kyllin pitkälle tulevaisuuteen (eikä vain vaalikauden loppuun saakka). Tulevaisuusajattelun tueksi on ehdotettu esimerkiksi erilaisia tulevaisuuksia simuloivaa pelillistä menetelmää.

 

Ympäristömuutoksen muuttuva kieli

Kun ajattelu muuttuu, muuttuvat myös kielenkäytön tavat, kuten käsitteet, vertaukset ja kuvakieli. Joskus muuttuvat jopa olentoihin ja henkilöihin viittaavat pronominit – esimerkiksi sukupuoleen viittaavia pronomineja käytetään nykyään entistä moninaisemmin ja englannin they-pronominista on tullut hyväksyttävä tapa viitata sukupuolineutraalisti myös yksilöihin. Käydään myös keskustelua siitä, tulisiko muihin eläimiin viitata “niinä” vai “heinä”. 

Toisaalta sekä tieteentekijät että kansalaisaktivistit pyrkivät kuvaamaan ympäristömuutoksen sekoittamaa maailmaa mahdollisimman tarkoin ja käyttökelpoisin sanoin, joista osa on aivan uusia. Tieteellistä keskustelua tai aktivismia vähemmän seuraavat ihmiset saattavat kuitenkin kokea jatkuvasti uudistuvan kielen tarpeettoman vaikeaselkoiseksi. Näin on etenkin silloin, kun kaivataan käytännöllistä ymmärrystä jostain uudesta ilmiöstä, kuten ilmastonmuutoksesta tai luontokadosta, mutta termit eivät auta selkeyttämään tilannetta. Esimerkiksi ‘hiilijalanjälki’, ‘kestävyys’ ja ‘kiertotalous’ ovat laajasti käytössä mediassa, politiikassa ja yritysten sekä yksilöiden puheessa, vaikka niiden merkitys saattaa olla vaikeasti hahmotettavissa. Etenkin ‘kestävyydellä’ voidaan tarkoittaa monia eri asioita. 

Kuten opimme Johdatus planetaariseen hyvinvointiin -kurssilla, esimerkiksi kestävyydelle on useita, ristiriitaisiakin määritelmiä. Se voi tarkoittaa kaikkea pienistä kulutuskäyttäytymisen muutoksista suuriin kulttuurisiin kehityslinjoihin. Tiedetoimittaja Mikko Pelttarin (2021, 181) mukaan “[y]leisluontoiset termit ovat pakostakin valjuja, ja juuri siksi niiden määrittelyssä ja käytössä on oltava huolellinen. Muuten niistä tulee helposti yhdentekeviä.” On tärkeää tunnistaa – ja tarvittaessa kysyä – mitä yleisluontoisilla termeillä kussakin tilanteessa tarkoitetaan ja mitä niillä pyritään tekemään.

Osiossa 2 opimme, että luonto-sanaa ja -käsitettä on kritisoitu paljon, mutta sille ei kuitenkaan ole esitetty toimivia vaihtoehtoja. Sitran Ihminen osana elonkirjoa -raportissa ehdotetaan, että luonnon sijaan voitaisiin usein puhua elonkirjosta. ‘Elonkirjo’ on suomennos englanninkieliselle sanalle ‘biodiversity’, samaan tapaan kuin ‘elonkehä’ on suomennos sanalle ‘biosphere’. Raportin toimittajien mukaan 

Tutkijoiden ja poliittisten toimijoiden lisäksi myös kirjailijat ja muut taiteilijat ovat ehdottaneet uusia sanastoja, joilla voisimme käsitellä ympäristökriisiä ja kestävää elämää. Suomessa tätä työtä on tehty esimerkiksi Utopedia-projektissa.

Vaikka uuden sanaston omaksuminen ja käyttö voi olla joskus turhauttavaa, se on kuitenkin tärkeää uuden ajattelutavan kannalta. Sanat voivat “kääntää katseen paikkoihin, jotka ovat ennen jääneet varjoon”, siis auttaa tunnistamaan maailmasta eri puolia kuin ennen. (Pelttari 2021, 178.) Mieti vaikkapa, millaisia merkityksiä sanat “ilmastoahdistus”, “ilmastohätätila” ja “luontokato” kantavat. Millä muilla sanoin voisit kuvata näitä merkityksiä? Mitä muita sanoja tarvitaan?

Sanaston uudistaminen on vain pieni osa ympäristömuutoksen kielen ajattelusta. Tutkijat ovat pohtineet esimerkiksi sitä, miten eri kielet rajoittavat ja mahdollistavat ympäristön ajattelua ja kokemista. Kieli ei myöskään välttämättä ole vain ihmisten omaa keksintöä vaan monilajisissa suhteissa kehittynyt tapa merkityksellistää maailmaa. Esimerkiksi filosofit David Abram ja Robin Wall Kimmerer ovat ehdottaneet, että ihmisten kielet ovat syntyneet ja kehittyneet yhteydessä monilajisen ympäristön äänimaailmoihin – lintujen tapaan olemme kuunnelleet ja matkineet toisia lajeja. Abramin mukaan luontokato merkitsee näin myös inhimillisen ilmaisun köyhtymistä, kun emme enää kuule ja koe toisten lajien ääniä.

 

Kuvien ja esitysten kulttuuri

Nykyaikaisissa yhteiskunnissa eletään audiovisuaalisen kulttuurin keskellä: fyysinen ympäristö ja mediaympäristöt ovat kuvien ja videoiden täyttämiä. Kuvilla pyritään vaikuttamaan voimakkaasti, ja kuvallisen vaikuttamisen kriittinen tunnistaminen onkin tärkeä kansalaistaito. Digitaalinen valokuvaus, laadukkaat kännykkäkamerat ja internet ovat mahdollistaneet sen, että miltei kuka tahansa pystyy ottamaan kuvia sekä jakamaan niitä erilaisilla digitaalisilla alustoilla. Tämä on yhtäältä mahdollistanut laajemman vaikuttamisen kulttuurin, jossa aktivismia tehdään meemien, kuvien ja videoiden avulla. Samalla myös mahdollisuudet manipuloida kuvia sekä välittää niiden avulla väärää tietoa ovat lisääntyneet.

Kuvallisuuden avulla voi kuitenkin myös olla vaikea esittää ympäristökriisejä, kuten ilmastonmuutosta, jotka pohjautuvat usein hankalasti visualisoitaviin, näkymättömiltäkin vaikuttaviin ilmiöihin, kuten ilmaston hitaaseen lämpenemiseen. On vaikea kuvata hidasta muutosta, joka ei tallennu kuviin. Kuvat saattavat myös etäännyttää liikaa: kuvat jääkarhuista sulavilla jäälautoilla eivät välttämättä kosketa katsojaa, vaan ne voivat saada ilmaston lämpenemisen tuntumaan kaukaiselta asialta. Ilmastonmuutoksen kuvastoa onkin kritisoitu tällaisesta etäännyttämisestä. Ilmastokriisin kuvallistamiseen kaivataankin visuaalista mielikuvitusta.

 

Representaatiot

Representaatiot eli esitykset muokkaavat mielikuvia ja arvoja ja voivat siten vahvistaa tai horjuttaa kulutus- ja ihmiskeskeisiä ideologioita. "Representaatio" tarkoittaa siis sitä, miten esimerkiksi tietty asia, ihmisjoukko tai eläinlaji esitetään kulttuurisissa diskursseissa. "Diskurssi" tarkoittaa kuvien, sanojen tai vaikkapa videoiden avulla välitettyjä keskusteluja.

Representaatiota voi ajatella myös edustuksena. Voimme kysyä esimerkiksi, millaisia ihmisiä näemme edustettuina uutisissa, television visailuohjelmissa, musiikkivideoissa tai politiikassa. Ympäristökeskustelun yhteydessä voimme nostaa esimerkiksi mediassa kiertäneen kohun, joka koski nuorista ilmastoaktivisteista otettua valokuvaa. Kuvasta oli leikattu pois ainoa musta aktivisti, Vanessa Nakate. Kuvan ottanut valokuvaaja perusteli leikkausta sillä, että Nakaten takana ollut talo vei kuvassa liikaa huomiota. Edustuksellisuuden näkökulmasta leikkaus kuitenkin päätyi vahvistamaan tietynlaista ymmärrystä siitä, kenen näkemyksillä on väliä ilmastokriisissä – kuka näkyy ja ketä kuunnellaan.

Kuva, jossa Nakate ei ollut edustettuna, vahvisti siis ajatusta, että ilmastokysymyksistä päättävät ja ilmastoaktivismia tekevät lähinnä valkoiset ihmiset. Nakaten ulosrajaamisen myötä rajattiin ulos myös se, että ei-valkoisiksi rodullistetut ihmiset ovat usein tehneet ilmastoaktivistista työtä jo ennen valkoisia. Tällaisen ajattelun vahvistaminen ei myöskään ole omiaan kannustamaan muiksi kuin valkoisiksi rodullistettuja ihmisiä hakeutumaan ympäristöaktivismin tai poliittisen päätöksenteon pariin. Tämä on erityisen haitallista siksi, että kuten olemme aiemmin kurssilla oppineet, ilmastonmuutos vaikuttaa erityisesti muihin kuin valkoisiksi rodullistettuihin ihmisiin. Representaatiot voivat näin siis vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä päätöksentekoon hakeutuu tai millaisia ihmisiä totutaan ottamaan vakavasti tiettyjen aiheiden asiantuntijoina.

Kuva. Ilmastoaktivisti Vanessa Nakate. (Kuva: Paul Wamala Ssegujja, https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Vanessa_Nakate.jpg.)

Representaatiot voivat olla kuvallisia, sanallisia tai vaikkapa ihmiskehon liikkeen avulla tuotettuja, kuten tanssissa ja teatterissa. Representaatiot vaikuttavat myös siihen, millä tavoin ihmiset suhtautuvat luontoon. Kirjallisuudessa ja taiteissa luonto on usein tapahtumia kehystävä miljöö, mutta se ei koskaan ole pelkkä neutraali kulissi vaan “eräänlainen kangas, johon peilataan erilaisia inhimillisiä toiveita, pelkoja tai ideologioita” (Lahtinen 2012, 79). Luontoon onkin liitetty eri kulttuureissa erilaisia myyttejä ja merkityksiä. Luontoon pakeneminen tai sen valloittaminen on fiktiossa voinut tarkoittaa vaikkapa pakoa kaupunkielämästä. Silloin, kun luonto toimii kankaana ihmisen peloille, toiveille ja ideologioille, saattaa luonto itsessään – ja sen hyvinvointi – kuitenkin unohtua.

Ajatellaan esimerkiksi eläinten kuvaamista ja esittämistä. Sillä, miten ihmisen luontosuhdetta tai luontoa ja eläimiä esitetään mediassa, taiteessa ja vaikkapa poliittisissa dokumenteissa, on merkitystä ihmisen ja muiden eläinten suhteen muodostumiselle. Toistuvien kuvallisen esittämisen tapojen kautta tietyistä eläimistä rakennetaan esimerkiksi pelottavia petoja ja toisista rakastettavia lemmikkejä.

Myös mainonta ja brändäys vaikuttavat ihmisten ja muiden eläinten suhteisiin. Suomalaisissa maitopurkeissa on esimerkiksi totuttu näkemään piirrettyjä hymyileviä lehmähahmoja. Lehmät kuvataan hyvinvoiviksi, jotta niistä peräisin olevien tuotteiden kuluttaminen ei tuntuisi moraalisesti väärältä. Hymyilevä lehmä yksinkertaistaa karjatiloilla vallitsevia oloja, joissa eläimet saattavat voida paremmin tai huonommin. Piirretty hahmo mahdollistaa liioitellun onnellisen, usein ihmismäisen, hymyilevän lehmän representaation, joka todennäköisesti tuottaa erilaisia mielikuvia kuin millaisia valokuva navetassa märehtivästä lehmästä saisi aikaan. Piirroshahmon kautta ostajan on helpompi unohtaa, että maidontuotannon takana on oikea eläin – se siis etäännyttää ostajaa oikeista lehmistä. Olemme myös tottuneet näkemään mainoskuvia puhtaasta suomalaisesta luonnosta, vaikka todellisuudessa Suomessakin luontokato etenee huimaa vauhtia.

Representaatioiden valta mielikuvien, arvojen ja asenteiden muokkaajina onkin hyvä tunnistaa osana tänä päivänä tarvittavaa ekologista medialukutaitoa.

 

Perinteinen ekologinen tieto

Länsimaisen tieteellisen tiedon juuret ovat eurooppalaisessa valistusaatteessa. Nämä juuret vaikuttavat edelleen siihen, kuka tiedettä voi tehdä ja millainen tieto hyväksytään osaksi tieteen kokonaisuutta. Esimerkiksi yhdysvaltalainen kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer, joka on Potawatomi-kansan jäsen, on Braiding Sweetgrass -esseeteoksessaan (2015) kertonut yliopistossa kohtaamistaan haasteista – erityisesti siitä, miten vaikeaa on ollut sovittaa yhteen tieteellisen objektiivisuuden vaatimus ja Potawatomien maailmankuvaan kuuluva kunnioittava suhde ei-inhimilliseen elämään. Kimmererin lapsuudessaan omaksuman maailmankuvan mukaan eläimiä ja kasveja on kohdeltava tietävinä ja persoonallisina olentoina, joilla on toisiinsa ja muihin eliöihin moninaisia merkityksellisiä suhteita. Kasveista tietämisessä tärkeää oli tietää niiden suhteet muihin lajeihin, niiden kasvupaikkamieltymykset ja kumppanilajit, niiden mahdolliset käyttötarkoitukset ihmisille ja tätä käyttöä ohjaavat periaatteet. Tärkein kasvitietoa antava opettaja oli kasvi itse.

Tämä näkemys ei sopinut yhteen luonnontieteellisen maailmankuvan kanssa, etenkään Kimmererin opiskeluvuosina 1970-luvulla. Nuorena opiskelijana Kimmerer esimerkiksi halusi tutkia, miksi kaksi kukkivaa kasvia, tuoksuasteri (Symphyotrichum novae-angliae) ja kanadanpiisku (Solidago canadensis) näyttivät niin kauniilta yhdessä. Hän oli tottunut ajattelemaan, että koska nämä kasvit kasvavat niin usein yhdessä, niillä täytyy olla jonkinlainen suhde – ja että kauneudella on suhteen kannalta varmasti jotain merkitystä. Opettajan mukaan Kimmererin esittämä kysymys ei kuitenkaan ollut tieteellinen - kauneuskysymykset olivat ihmiskeskeisiä ja ne kuuluivat taiteen alueelle. Tieteelliseen ajatteluun kuului tiedon kohteen ja tietävän ihmisen henkilökohtaisen kokemuksen erottaminen toisistaan. Tiedettä tehdäkseen Kimmerer joutui siis tietoisesti luopumaan aiemmasta tietämisen tavastaan, jossa kokemuksellisella ja henkilökohtaisella suhteella kasveihin oli suuri merkitys.

Kuva. Violetteja astereita ja keltaisia kultapiiskuja kasvaa vieretysten. (Kuva: Chris Condello.)

Myöhemmin urallaan, opittuaan arvostamaan uudelleen Potawatomi-juuriaan, Kimmerer palasi kysymykseen tuoksuasterien ja kanadanpiiskujen kauneudesta. Hän oppi, että ihmisten lisäksi myös mehiläiset huomaavat kontrastin asterien violetin ja piiskujen keltaisen välillä, ja että on mahdollista että tämä aistivoimainen kontrasti tuo enemmän pölyttäjiä kummankin lajin luo silloin, kun ne kasvavat yhdessä. Kauneudessa saattoi siis olla kyse kahden kasvilajin ja pölyttäjähyönteisten ekologisista suhteista. Kimmererin mukaan jokin tässä ekologisessa kuviossa vetosi myös häneen ihmisenä. Luonnontieteen kapea katse ei kuitenkaan antanut hänelle vastausta kauneutta koskevaan kysymykseen. Yhdistääkseen maailmankuvansa kaksi puolta hänen on täytynyt turvautua luovaan kirjoittamiseen – runouteen ja esseisiin, joissa hän pyrkii kietomaan yhteen yliopistossa oppimaansa ja kansansa perinteistä tietoa.

Kimmererin kuvaamaa paikalliseen perinteeseen sitoutuvaa tietoa kutsutaan nykyään perinteiseksi ekologiseksi tiedoksi (eng. traditional ecological knowledge) tai alkuperäiskansojen tiedoksi (eng. Indigenous knowledge). Perinteinen ekologinen tieto ei muodosta mitään yhtenäistä universaalia järjestelmää vaan se on kunkin alueen ja kulttuurin ekologisiin ympäristöihin ja elintapoihin kietoutunutta. Kanadan alueen alkuperäiskansat tuntevat kasvinsa eri tavoin kuin Australian alueen alkuperäiskansat. Yhteistä perinteisessä ekologisessa tiedossa kuitenkin on, että usein se mahdollistaa elämäntavan, jossa eletään yhdessä paikallisten ekosysteemien kanssa niiden kukoistusmahdollisuuksia tuhoamatta. Tutkijoiden mukaan alkuperäiskansojen edustajat korostavat itse, että perinteinen ekologinen tieto perustuu kytkeytyneisyyteen, toimintaan ja siihen, että ihmisiä ei voi käsittää ympäristöstään erillisinä. Planetaarisen hyvinvoinnin kannalta perinteinen ekologinen tieto on siis valtavan tärkeää. Se voi auttaa ihmisiä ja yhteiskuntia omaksumaan juuri niitä arvoja ja asenteita, joita ekososiaalisen sivistyksen ja kestävyysajattelun tutkijat painottavat: relationaalisuutta eli suhteisuutta, luontokeskeisyyttä ihmiskeskeisyyden sijaan sekä kohtuusajattelua. Käsittelemme näitä arvoja ja asenteita perusteellisemmin luvussa 4.4.

Ympäristötutkimuksessa on meneillään murros, jossa perinteistä ekologista tietoa pyritään yhdistämään tieteellisen tutkimuksen vakiintuneisiin menetelmiin. Esimerkiksi vuoden 2021 IPBES-raporttiin on pyritty sisällyttämään entistä enemmän perinteistä ekologista tietoa. Alkuperäiskansatutkijat Corinna Casi, Hanna Ellen Guttorm ja Pirjo Kristiina Virtanen ovat ehdottaneet, että alkuperäiskansojen ylisukupolvinen tieto voi auttaa tutkijoita ymmärtämään paremmin, kuinka heidän tuntemiaan alueita tulisi hoitaa ja suojella.

Perinteisen ekologisen tiedon yhdistäminen tieteelliseen tietoon tuottaa kuitenkin haasteita, jotka liittyvät sekä tiedon luonteeseen että tieteen sosiaalis-poliittiseen järjestelmään. Kuten yllä todettiin, jo perinteisen ekologisen tiedon esittämät huomiot ja kysymyksetkin saattavat olla hyvin erilaisia kuin eurooppalaislähtöisen tiedeajattelun esittämät huomiot ja kysymykset. Tieteentekijöiden voi olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä merkityksellisten suhteiden etiikkaa ja käytännöllistä, elettyä kokemusta painottavaa tietokäsitystä. Filosofi Tere Vadén on käsitellyt tätä tietämisen tapojen eroa ja ehdottanut, että kestävän elämäntavan avain voikin olla alkuperäiskansaistumisessa, siis elettyjen ja paikallisiin ekosysteemeihin kytkeytyvien tietämisen tapojen tietoisessa harjoittamisessa.

Myös tiedemaailman vakiintuneet valtarakenteet sekä tieteen kytkökset kolonialistisiin valloitushankkeisiin aiheuttavat suuria haasteita niille kolonisoiduista maista tuleville ajattelijoille, jotka haluavat tuoda näkemyksensä yhteiseen pöytään. Kolonisaatio on tuhonnut kokonaisia kansoja ja kulttuureja. Ne alkuperäiskansat, jotka yhä harjoittavat perinteisiä kulttuurejaan – tai etsivät keinoja herättää niitä uudelleen henkiin – eivät ymmärrettävistä syistä edes halua jakaa tietojaan ja taitojaan kolonialistikulttuureille. Lisäksi erilaisille foorumeille saapuvat kolonisoidun maan ajattelijat kohtaavat usein rodullistamista ja väheksyntää ja esittävät vaatimuksia, joita monien valtaapitävien voi olla mahdotonta kuunnella. Esimerkiksi vaatimukset kolonisoitujen alueiden palauttamisesta alkuperäiskansojen hallintaan ovat poliittisesti radikaaleja.

Monet aktivistiverkostot, kuten eurooppalainen rasisminvastainen verkosto (European Network Against Racism, ENAR) ja suomalainen Siemenpuu-säätiö, ovat antaneet tiedeyhteisöille toimintasuosituksia, joiden avulla tiedon dekolonisaatio voi olla mahdollista. ENAR-verkoston mukaan on tärkeää tunnistaa kolonialistiset ajattelumallit myös tiedemaailmassa ja ympäristöaktivismissa, esimerkiksi silloin kun puhutaan “maailman pelastamisesta”. Pelastuksen tarina (eng. saviourship) nousee kolonialismin ajoilta, jolloin “villit heimot” pyrittiin pelastamaan itseltään ja saattamaan eurooppalaisen sivistyksen pariin. ENAR kannattaa ennemmin “hoitajuuden tarinaa” (eng. stewardship), jossa huomio kiinnitetään olemassaolevien yhteisöjen kestävän toiminnan tukemiseen. Alkuperäiskansoihin ja muihin perinteisiin yhteisöihin kuuluvien aktivistien ja tutkijoiden sanoma on usein, että koeteltua tietoa kestävistä elämäntavoista on jo olemassa. Nyt tärkeää olisi keskittyä kuuntelemaan tätä tietoa.