3.1. Sivistys osana kestävää elämäntapaa?

Osiossa 2 kerrottiin lyhyesti 1600-luvulla alkunsa saaneesta valistuksen ihanteesta. Eurooppalaisessa valistusaatteessa on pidetty tärkeänä tiedon ja ymmärryksen lisäämistä kaikilla yhteiskunnan alueilla. Tätä ihannetta ja toimintaa on tavattu kutsua sivistämiseksi: pyrkimyksenä on ollut, että niin kansalaiset kuin yhteiskuntakin olisivat sivistyneitä. Sivistykseen on käsitetty kuuluvan esimerkiksi perustieto maailmasta ja sen toiminnasta (nk. yleissivistys) sekä esimerkiksi sosiaaliset taidot, esiintymistaidot, eettinen arvostelukyky ja taito arvostaa kulttuuria eri muodoissaan. Sivistyneeltä ihmiseltä odotetaan siis melko laaja-alaisia tietoja ja taitoja, joihin kuuluu myös ymmärrys oman toiminnan arvopohjasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Ympäristökriisin aikana valistuksen sivistysihannetta on kritisoitu paljon. Tästäkin kerroimme osiossa 2. On myös esitetty monia ajatuksia siitä, millä tavoin sivistyksen ihanteen täytyisi muuttua, jotta se palvelisi paremmin kestävää yhteiskuntaa ja kestävää elämäntapaa. Suomessa tätä keskustelua on koottu yhteen ja kehitetty esimerkiksi Suomen Itsenäisyysrahaston eli Sitran Ihminen osana elonkirjoa -muistiossa. Muistiossa pyritään luomaan nykytutkimuksen pohjalta suuntaviivoja kestävälle sivistykselle ja uuden ajan luontosuhteelle. Muistion johdannossa (Haverinen ym. 2021, 35, 39) linjataan, että valistuksen perinteessä on ihanteita, jotka eivät ole kestäviä ympäristökriisin aikakaudella: erityisen ongelmallisia ovat ajatus siitä, että “vain ja ainoastaan länsimainen katsantokanta ja kulttuuri on oikea” sekä ajatus “luonnosta erillisestä ihmisestä, jolla on rajaton hyödyntämisoikeus luontoon”. Sivistyksen tulisikin heidän mukaansa muuttua niin, että ihmiset ymmärtäisivät itsensä ja ihmisyhteiskunnat osaksi luontoa – ja planetaarisiksi toimijoiksi, joiden toiminta nykyisellään kuormittaa ekosysteemejä kestämättömällä tavalla. Toisin sanoen Sitran ehdottama uusi sivistyskäsitys sisältää planetaarisen vastuun ajatuksen. “Kun klassinen sivistyskäsitys perustuu ajatukselle rauhanomaisessa vuorovaikutuksessa yhteiskuntaa ylläpitävistä kansalaisista, kestävyyskriisin aikakauden sivistys laajentaa ajatusta yhteisöjemme toimijoista myös muihin kuin ihmisiin ja ylläpidettävää yhteisöä yhteiskunnasta koko planeetaksi.” (Haverinen ym. 2021, 42.)

Myös kasvatustieteilijä ja filosofi Veli-Matti Värri korostaa kasvatuksen roolia yhteiskunnallisessa muutoksessa: “Ekologisesti kestävän maailmasuhteen luominen vaatii uusia globaaleja eettisiä normeja, mutta myös lainsäädäntöä – ja ennen kaikkea kasvatusta uuteen, nykyistä viisaampaan luontosuhteeseen.” (Värri 2018, 14.)

Luontosivistys

Joissakin kulttuureissa, esimerkiksi suomalaisessa perinteessä, eurooppalainen sivistysihanne ja luonnon tuntemus kietoutuvat yhteen. Suomessa “luontosivistykseen” kuuluu kulttuuriantropologi Kaisa Vainion mukaan esimerkiksi se, että tunnistaa lintuja ja kasveja sekä osaa sienestää. Luontosivistystä on myös tieto siitä, miten luonnossa liikutaan ja yövytään. Nämä ovat taitoja, joita on pidetty Suomessa tärkeinä opettaa eteenpäin lapsille ja nuorille sekä vaikkapa maahanmuuttajille. Sitran muistiossa pohditaan kuitenkin, onko luontosivistyksen ihannetta mahdollista toteuttaa nykymaailmassa, jossa suuri osa suomalaisista elää kaupunkiympäristöissä. Voidaan miettiä myös, millä tavoin yhteiskunnat – kaupungit mukaanlukien – voisi rakentaa niin, että kaikilla kansalaisilla olisi mahdollisuus lähiluonnon tuntemiseen ja luonnossa liikkumisen taitojen oppimiseen. Luonto voi muuttua, mutta sen tuntemus ja sen kanssa toimiminen ovat tärkeitä myös nyt ja tulevaisuudessa.

Luontosivistys, kuten muukin sivistys, rakentuu pikkuhiljaa elämän aikana. Esimerkiksi lapsuudessa ja nuoruudessa saatujen luontokokemusten myötä kasvanut luontoherkkyys voi tukea kestävien elämäntapojen omaksumista. Luontosuhde ja luonnon arvostaminen voivat kuitenkin rakentua myös ympäristöissä, joissa suhde lähiluontoon ei ole välitön ja päivittäinen. Sitran asiantuntijoiden mukaan “on tärkeää vahvistaa ajatusta, että luontoa meissä ja ympärillämme voi kokea monin tavoin arvottamatta yhtä yli toisen. Esimerkiksi metsässä kävely ja maiseman ihailu etäältä mökin kuistilta voivat molemmat yhtä lailla luoda ymmärrystä ja kokemusta itsensä ja yhteiskunnan kietoutuneisuudesta luontoon.“ Haverinen ym 2021, 46).

Kasvatus ja opetus

Kestävässä yhteiskunnassa ei voida enää ajatella, että “ympäristökasvatus” on erityinen kasvatuksen alueensa. Sen sijaan kestävyyden näkökulmat ja sen eri osa-alueet – ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen kestävyys – tulisi ottaa huomioon kaikessa kasvatuksessa ja opetuksessa. Veli-Matti Värrin (2018, 114) mukaan “ekologinen kasvatus” pyrkii “perustavalla tavalla muuttamaan ihmisen maailmassa olemista”. Ekologisen kasvatuksen eri osa-alueet voivat liittyä esimerkiksi ihmiseksi kasvamisen psykologiaan ja filosofiaan, kulutusyhteiskunnan ymmärtämiseen ja sen kritiikkiin, muuttuviin teknologiasuhteisiin sekä ympäristömuutoksen aiheuttamiin tunteisiin, mukaanlukien traumaattisiin kokemuksiin. Värri (2018, 114, kursiivi lisätty) muistuttaa myös ekologisen kuvittelukyvyn vaalimisen tärkeydestä: 

“Kasvattajien ja ylipäänsä meidän kaikkien, jotka olemme vastuussa varttuvien sukupolvien hyvän elämän edellytyksistä, ei ole enää mahdollista perustaa ekologista kuvittelukykyä ihmisen ja luonnon harmonian ja tasapainon ajatukseen. Sen sijaan ekologisen kuvittelukyvyn täytyy kultivoida henkistä kypsyyttä, joka tulee toimeen niin ympäristöön kuin ihmiseen itseensäkin kuuluvan outouden ja määrittämättömyyden kanssa. Kysymys on samalla sekä ”muistin palauttamisesta” että vastuuntunnon kirkastamisesta: ekologinen mielikuvitus ottaa huomioon, että ihmisen vaikutus ulottuu kauas historian hämärään sekä samalla mittaamattoman kauas tulevaisuuteen.”

Yliopiston muuttuva rooli

Yliopistot on perinteisesti käsitetty sivistystä määrittävinä ja edistävinä toimijoina. Yliopistoissa rakennetaan tieteellistä maailmankuvaa jatkuvasti uudistuvan, perustaviakin käsityksiä haastavan tutkimuksen kautta. Veli-Matti Värri muistuttaa, että tieteellinenkin tieto vaatii rinnalleen eettistä arvostelukykyä – vasta tällöin sitä voidaan kutsua sivistykseksi. Yliopiston tehtävänä on siis myös kehittää eettistä arvostelukykyä ja auttaa tunnistamaan eri tilanteissa ilmeneviä eettisiä haasteita. Värri (2018, 110, kursiivi lisätty) tiivistää:

“Yliopiston tulisikin olla myös sokraattisesti kyselevä, herättelevä ja ravisteleva pedagoginen yhteisö. Sen tulisi ottaa kantaa ihmisyyden peruskysymyksiin ja herättää pohtimaan, mikä on akateemisen asiantuntemuksen eetos: mitä varten elämme, ja mikä on oman toimintani suhde toisiin, maailmaan ja yhteiskunnan tilaan? Onko meillä jokin isompi tarkoitus, jota varten tai johon nähden työskentelemme tai opiskelemme yliopistossa? Millaisen tiedonintressin varassa toimimme, ja millainen on toimintamme suhde hyvän elämän ja demokratian ideaaleihin? Ekokriisin aikakauden keskeisin hyvän elämän kysymys on: millaisia edellytyksiä yliopistoyhteisö luo ekologiselle sivistykselle, ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon kestävälle suhteelle ja ekokriisin ratkaisemiselle?”