2.5. Onko ihmiskeskeisyys väistämätöntä?

Ihmiskeskeisyys nimetään usein ratkaisevaksi ongelmaksi ympäristökriisin taustalla. Niin on tehty myös tällä kurssilla. Kuitenkin me voimme olla olemassa tässä maailmassa vain ihmisinä, ja siten ihmisyys on oman kokemuksemme “keskellä”. Vuonna 1974 filosofi Thomas Nagel pohti tätä kysymystä julkaisemalla tieteellisen artikkelin, jonka otsikossa kysyttiin millaista on olla lepakko. Nagel totesi, että emme voi lopulta tietää millaista on olla lepakko, siis millaista lepakon kokemus on. Voimme yrittää jossain määrin katsoa maailmaa kuin tarkastellen sitä lepakon näkökulmasta – sen perusteella, mitä tiedämme lepakoista –  mutta emme pääse eroon siitä, että oma näkökulmamme maailmaan aukeaa meille vain ihmismäisen kokemusjärjestelmämme kautta. Se on laatikko, josta emme maailmaa havainnoidessamme pääse ulos, ja tämä tiedollinen ja havainnollinen näkökulma on väistämättä ihmiskeskeinen.

Yllä kuvattua ilmiötä voidaan nimittää tiedolliseksi ja havainnolliseksi (episteemiseksi) ihmiskeskeisyydeksi. Se on eri asia kuin moraalinen ihmiskeskeisyys, joka tarkoittaa sitä, että pidämme vain ihmisiä itsessään arvokkaina olentoina tai ihmisten toiveita ja haluja automaattisesti ensisijaisina muun luonnon tarpeisiin nähden. Maailmassa olemisen  näkökulmamme ihmiskeskeisyys ei tarkoita, eikä sinällään myöskään oikeuta, ihmiskeskeistä moraaliajattelua. Tämä pätee myös erilaisten ihmiskulttuurien välillä. Emme voi täysin tavoittaa miltä maailma näyttää hyvin erilaisesta kulttuuritaustasta tulevan ihmisen näkökulmasta, mutta tämä ei oikeuta meitä pitämään omaa kulttuuriamme (ja oman kulttuurimme edustajia) parempina tai tärkeämpinä ihmisinä.

Tiedollisen ja moraalisen ihmiskeskeisyyden ero kuitenkin merkitsee sitä, että meidän on harjoitettava huolellista pohdintaa siitä, miten erilaiset elämänmuodot ja tarpeet otetaan huomioon. Kun esimerkiksi saamme (ihmisnäkökulmasta kerättyä ja tulkittua) tietoa siitä, mitkä seikat vaikuttavat pölyttäjähyönteisten hyvinvointiin ja niiden populaatioiden elinvoimaisuuteen, on meidän arvioitava, mitkä ihmistoiminnan muodot voivat olla pölyttäjille hyödyksi tai haitaksi. On myös tärkeää pitää mielessä, että ihmiskeskeinen havainnointi voi johtaa muunlajisten elämänmuotojen hyvinvoinnin edellytysten osalta harhaan; esimerkiksi, kuten edellisessä luvussa opimme, tietynlainen, ihmissilmään kaunis puutarha tai metsä saattaa olla lajistoltaan yksipuolinen, ja “ruma rämeikkö” taas ylläpitää hyvinkin rikasta ja elinvoimaista elonkirjoa. Siksi ekologian ja biologian tuottama tieto on tärkeässä asemassa, kun haluamme ymmärtää ihmistoiminnan vaikutuksia ekosysteemien tilaan ja muihin lajeihin. Estetiikan- ja kulttuurintutkimuksen tuottama tieto taas on tärkeää siinä, että opimme ymmärtämään omien käsitystemme, mieltymystemme ja asenteidemme rajoitteita. 

Monitieteinen tieto voi jossain määrin auttaa myös muovaamaan tiedollista ihmiskeskeisyyttä uusiin suuntiin. Jos uskotaan ihmislajin ja -yksilöiden muuttuvuuteen, voidaan ajatella että ihmiskeskeisyyttä voi kulttuurisen oppimisen myötä lieventää ja että myös toisia lajeja on mahdollista ymmärtää. Edes Nagel ei ole kannassaan täysin absoluuttinen vaan myöntää, että toisten olentojen kokemuksen kuvitteleminen on helpompaa ja mahdollisempaa kuin toisten. Toisia ihmisiä voi ymmärtää, ihmisenkaltaisia nisäkkäitä voi ymmärtää helpommin kuin hyönteisiä. Voidaan kysyä, miksei ymmärryksen piiriä voitaisi harjoituksen avulla laajentaa käsittämään yhä oudompien olentojen kokemuksia, kunnes lepakko tai hyönteinen tulisi lopulta ymmärrettäväksi? Esimerkiksi muiden eläinten parissa työskentelevät biologit ja etologit (Konrad Lorenz ja Temple Grandin ovat tunnettuja esimerkkejä) oppivat vähitellen tunnistamaan niiden käyttäytymistapoja ja eleitä siinä määrin, että he voivat sanoa jotain niiden kokemuksesta – esimerkiksi sen, tuntevatko ne todennäköisesti kipua vai mielihyvää. Eikö tämä ole toisen lajin kokemuksen ymmärtämistä?

Ihmisen planeetta? Antroposeeni ja avaruudenvalloitus

Tiedollinen ja moraalinen ihmiskeskeisyys näkyvät nykyään planeetan tilassa. Kuten opimme Johdatus planetaarinen hyvinvointiin -kurssilla, ihmislaji on levittynyt kaikkialle maapallolle ja muokannut sitä niin, että oikeastaan missään ei enää ole “koskematonta” luontoa. Tätä tilannetta on ryhdytty kutsumaan antroposeeniksi. Antroposeeni on geologinen käsite, tilanteen ja epookin kuvaus: ihmislajin toiminta muuttaa maaperää peruuttamattomilla tavoilla, joista jää jäljeksi geologinen kerrostuma. Antroposeeni on mittavan filosofisen keskustelun aihe, ja sitä pidetään sekä hyödyllisenä että haitallisena käsitteenä. “Ihmisten ajalle” kuvitellaan ja ehdotetaan jatkuvasti myös vaihtoehtoja – tavoitteita, joita kohti voisimme ihmisyhteisöinä pyrkiä. Filosofi Donna Haraway on todennut, että nyt olisi tärkeää tehdä sellaista työtä, jonka ansiosta antroposeenin kerrostuma jäisi mahdollisimman ohueksi – siis antaa tilaa tulevalle aikakaudelle, miksi ikinä sitä kutsutaankaan. Etnografi Natasha Myers on ehdottanut, että olisi pyrittävä kohti “plantroposeenia”, jossa ihmisten oppisivat liittoutumaan kasvien ja muiden ei-inhimillisten olentojen kanssa. Antropologi Anna Tsing taas on toivonut, että antroposeenin maailmaan voisi jäädä holoseenin keitaita, materiaalisia vyöhykkeitä, joissa ei-inhimillinen elämä voi jatkaa eloaan ilman ihmistä. 

Antroposeeni on myös kertomus, jolla on yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Se on ihmislajin aikakausi, universaalin ihmisen matka kohti tuhoa tai pelastusta – ilmastonmuutoksen ja luontokadon merkitsemä kriisi tarinallistetaan käänteentekeväksi haasteeksi universaalin ihmisen kehityskertomuksessa. Jos hän tästä selviää, tarinan loppu on onnellinen. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat kiirehtineet huomauttamaan, että tällainen tarina universaalista ihmisestä ei riitä – on loputtomasti eroja ihmisryhmien, tilanteiden, paikkojen ja valtasuhteiden välillä. Ihmisen pelkistäminen lajiksi tai pulaan joutuneeksi sankariksi ei auta ymmärtämään globaaliin ekologiseen kriisiin johtaneita syitä eikä löytämään kestävämpiä toimintatapoja. Kuten Tero Toivanen ja Mikko Pelttari ovat todenneet:

Pienessä ajatuskokeessaan Toivanen ja Pelttari ehdottavat, että antroposeenilla on holkerille ja ihmiselle erilaisia merkityksiä. Holkerin ajatteleminen on ihmiselle outouttavaa: holkeri näyttäytyy mahdollisuutena nähdä ihmislaji ulkopuolelta, holkeriperspektiivistä. Lajina ihminen ei hahmotu ilman tällaista ulkopuolisen perspektiiviä. Lajin käsittämiseen tarvitaan oletus muukalaisesta, mieluiten meitä viisaammasta ja vanhemmasta.

Myöskään Maa-planeetta ei hahmotu ilman muukalaisperspektiiviä: tarvitsemme NASAn satelliittikuvan, joka näyttää sinisen pallon pyörteilevine pilvimassoineen, tai vaikkapa tietoliikenne- lentoliikenne- ja rahtiliikennevirtoja kuvaavia karttamalleja. Kuten antroposeeni, myös nämä kuvat ovat pitkälle meneviä yksinkertaistuksia: ne eivät näytä Keravaa tai Kataloniaa, eivätkä lahopuussa sikiävää hyönteisten paljoutta, eli sitä paikallisten erityistilanteiden tasoa, jonka hahmottaminen on paikallisen toiminnan kannalta välttämätöntä. Ne voivat kuitenkin auttaa ajattelemaan sitä, mikä juuri Maassa on erityistä.

Mikä tahansa perusteellisemmin pohdittu avaruudenasutustarina – esimerkiksi Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia, Expanse-televisiosarja, Lois McMaster Bujoldin Falling Free -romaani – kertoo meille, että planeetalla elämisen erityisyys on siinä, että meillä on jo elämää ylläpitäviä järjestelmiä. Avaruusasemilla ja vieraille planeetoille perustetuissa tukikohdissa juuri elämää ylläpitävät järjestelmät – puhtaan veden, ilman ja ruoan tuotanto sekä ravinteiden kierrätys – ovat jatkuvan huolen ja murheen aiheena. Robinsonin kuvaamat tulevaisuuden Marsin asukkaat kaipaavat vapaata ilmatilaa, meriä, multaa ja kunnollista kahvia. Heillä on myös tapana soimata Maan ihmisiä kiittämättömiksi. Kun siis ajatellaan ihmislajia ja sen selviytymistä (tällä planeetalla tai muualla), on muistettava ottaa huomioon, että ihminen ei selviä ilman kokonaista ekosysteemiä. Jos sitä ei ole, se täytyy rakentaa. Rakentaminen on toistaiseksi erittäin haastavaa.

Maa-planeetan tilan ja tulevaisuuden ajattelu tuo esiin sen, että vaikka planetaarisesta ympäristökriisistä on saatavilla paljon tieteellistä tietoa, sitä on haastava kokea ja kuvitella. Seuraavassa osiossa paneudumme tietoon, kuvitteluun, tunteisiin ja kokemukseen - planetaarisen hyvinvoinnin luomiseen tarvitaan niitä kaikkia.