2.1. Modernin ajan luontokäsityksiä

Modernissa ajattelussa ihminen ja luonto on tavattu erottaa toisistaan. Tämä ajattelumalli on kehittynyt tietyissä historiallisissa tilanteissa, joihin perehdymme lyhyesti tässä luvussa. Erityisesti valistuksen ja romantiikan ajattelumallit ovat yleisiä myös nykykulttuureissa, joten niiden piirteiden tunnistamisesta on hyötyä kulttuurin ja yhteiskunnan ymmärtämisessä. On tärkeää muistaa, että nämä ajattelumallit eivät koskaan ole irrallisia yhteiskunnallisista ja materiaalisista elämän järjestämisen tavoista. Esimerkiksi kulttuurintutkija Mikko Lehtonen muistuttaa Maa-ilma -teoksessaan (2014, 41), että ihminen ja luonto on voitu käsittää toisistaan erillisiksi vasta silloin, kun luontoa on ryhdytty muokkaamaan ja hyödyntämään voimakkaiden välineiden ja tuotantojärjestelmien avulla:

“Silloin, kun ihmisten ja luonnon yhteydet ovat kohtalaisen rajallisia ja välittömiä, niiden hahmottaminen ei luultavasti tuota erityisen suuria vaikeuksia. Tilanne on toinen, kun kanssakäyminen voimaperäistyy ja käy yhä välillisemmäksi. Suurkaupungin sydämessä asuvan tietokoneohjelmoijan on huomattavasti helpompaa käsittää itsensä luonnosta irralliseksi olennoksi kuin on maanviljelijän tai kalastajan. Täysipäinen metsästäjä-keräilijä tuskin kuvittelee olevansa luonnosta riippumaton.”

Ympäristöfilosofi Yrjö Haila onkin todennut, että inhimillisen kulttuurin erottaminen luonnosta johtaa paradoksaaliseen tilanteeseen: mitä täydellisemmin ihmiset kuvittelevat hallitsevansa muuta luontoa, sitä riippuvaisemmaksi luonnosta heidän kulttuurinsa tulee. Mihin itse asettaisit luonnon ja ihmisen rajan? Millä tavoin luonnon ja kulttuurin erottelu näkyy elinympäristössäsi?

Valistuksen luonto

“Luontosuhde” on yleinen ja tavalliselta tuntuva sana, mutta sen takana olevalla ajattelulla on tietyt historialliset syntytapansa. Jotta ihmisellä voisi olla luontoon suhde, ihminen ja luonto täytyy ensin erottaa toisistaan. Länsimaisessa historiassa tätä eroa on tehty erityisen tehokkaasti valistuksen aikaan, 1600-1700-luvuilla. Eurooppalaisten tekemät löytöretket, renessanssi, tieteen vallankumous, humanismin nousu ja uskonpuhdistus olivat 1600-luvulle tultaessa vaikuttaneet vallitsevaan maailmankuvaan. 1600-luvulla esimerkiksi brittifilosofi Francis Bacon esitti, että tieteen edistäminen voisi antaa ihmisille valtaa luonnon yli, jolloin elämän kurjuutta ja vaikeuksia voitaisiin vähentää. Valistuksen ihanteisiin kuului rationaalisen ajattelun ja ihmisen älyllisen kyvykkyyden korostaminen, luonnon hyödyntäminen ja teollisuuden kehittäminen. Valistuksen luontosuhde olikin välineellinen: luonnon resursseja käytettiin inhimillisen kulttuurin kehittämiseen ja vaurauden kartuttamiseen. Ihmisen ja luonnon suhdetta puntaroitiin erityisesti omaisuutta ja omistamista koskevien kysymysten kautta.

Vaikka luonnon hallintaan ja hyödyntämiseen pyrkivä “ihminen” esitettiinkin yleensä yleismaailmallisena, valistusajattelu oli kiistattomasti ja julkilausutusti Eurooppa-keskeistä. Ajateltiin, että ihmiskunnan historia kehittyy vääjäämättä eteenpäin ja että kehityksen veturina on juuri eurooppalainen porvarillinen sivistys. Eurooppalainen sivistyneistö oli jo kyennyt nousemaan luonnon yläpuolelle, kulttuuriin – ja sen tehtävä oli vetää muut kansat mukanaan. Tällä ajattelumallilla perusteltiin niin luonnon kuin toisten ihmistenkin hallintaa ja hyväksikäyttöä. Kuten Raymond Williams (2004, 65) tiivistää: “Kannattaa panna merkille, että useimmat niistä käsitteistä, joilla kuvaamme tätä [ihmisen ja luonnon] kanssakäymistä – luonnon valloitus, luonnon hallinta, luonnon riisto – ovat peräisin reaalisista inhimillisistä käytännöistä, ihmisten suhteista toisiin ihmisiin.” Mikko Lehtonen (2014, 44) jatkaa: “Luonnon saattoi nähdä haltuunoton ja hyväksikäytön välikappaleena sellaisessa tilanteessa, jossa työläisistä, orjista ja siirtomaiden asukkaista tuli haltuunoton ja hyväksikäytön kohteita.”

Valistuksen aikana kehitettiin myös (jo antiikin aikana esitettyä) ajatusta siitä, että luonto ja sen olennot ovat perimmiltään jonkinlaisia koneita, jotka voidaan ymmärtää tyhjentävästi kunhan vain selvitetään niiden mekaaniset toimintaperiaatteet. Ihmistä taas ei pidetty siinä määrin luonnon osana, että ihmistoiminnan voisi selittää samalla tavalla. Ääriesimerkkinä tästä ajattelusta esitetään usein filosofi Rene Descartesin suhtautuminen kivusta huutaviin eläimiin: Descartesin tulkinnan mukaan eläimen huudossa ei ollut kysymys tietoisen kivun kokemuksen ilmaisemisesta vaan mekaanisesta reaktiosta.

Monia valistuksen periaatteita on pidetty eettisesti ongelmallisina ja jopa tuomittavina, ja niin sanottua valistuksen perintöä pyritään nykyään monin tavoin purkamaan. Valistuksen ihanteet vaikuttivat kuitenkin myös sellaisiin käytäntöihin ja ajattelumalleihin, joita edelleen yleisesti arvostetaan. Esimerkiksi luonnontieteet kehittyivät järjen ja analyyttisen erittelyn myötä valtavasti, ja monet nykyään tunnetut tieteenalat saivat alkunsa juuri valistuksen aikaan. Yksi esimerkki näistä tieteenaloista on teoria lajien evoluutiosta. Onkin ironista, että juuri evoluutioteoria on sittemmin johtanut ajattelun murrokseen, jossa ihminen on pudotettu jalustaltaan muiden eläinten joukkoon: rationaaliseen ajatteluun ja analyysiin kykenevä eläin on alkanut epäillä, että hänellä ei ehkä olekaan erityisasemaa suhteessa muuhun luontoon.

Romantiikan luonto

Valistusajattelun ja teollistuvan kulttuurin vastapainoksi kehittyi 1700- ja 1800-luvuilla ajattelusuuntaus, joka tunnetaan romantiikkana. Romantiikka oli vastakulttuurista liikehdintää, jossa ihannoitiin luonnon ominaisuuksia ja vaikutuksia ihmisiin: luonto tarjosi ihmiselle terveyttä, elinvoimaa ja kauneutta. “Luontosuhteen” synty voidaan jäljittää valistusaikaan, mutta romantiikassa se nousee positiiviseksi ja ihannoiduksi, erityistä vaalimista vaativaksi suhteeksi: kun yhteys luontoon ei teollistuvassa yhteiskunnassa ollut enää ilmiselvä, sen tietoista kehittämistä alettiin pitää tärkeänä.

Erityisesti englantilaiset ja keskieurooppalaiset romantikot esittivät voimakasta kritiikkiä yhteiskunnan kaupallistumista ja teollistumista kohtaan. Kaupallistumisen ja teollistumisen nähtiin tuhoavan tai alistavan sitä, mikä on luonnollista ja hyvää – niin ihmismielessä kuin ympäristössäkin. Tuhoavina ilmiöinä pidettiin esimerkiksi tehdastyötä, rationaalisen suunnittelun ylikorostamista, kaupunkien kasvua ja paikalliskulttuurien katoamista massakulttuurin ja -tiedonvälityksen tieltä. Romantikot korostivat tunteiden, intuition ja luovan mielikuvituksen merkitystä luontoyhteyden vahvistamisessa, ja merkittävät romanttiset ajattelijat olivatkin usein runoilijoita.

Niin sanotussa uudessa maailmassa, siis erityisesti Pohjois-Amerikan ja Australian kolonisoiduilla alueilla, romanttinen luontoajattelu kehitti omia piirteitään. Uuden maailman romantiikassa korostui sivilisaation raja-alueiden villin luonnon ihannointi sekä niihin liittyvä “yksinäisen kulkijan” hahmo. Amerikkalaiset ja australialaiset romantikot näkivät luontoyhteyden keinona päästä vapaaksi kulttuurin ja sivilisaation kahleista. Ehkäpä tunnetuin esimerkki amerikkalaisesta romantiikasta on Henry David Thoreaun Elämää metsässä -teos (1854). Teoksessa Thoreau kuvaa kahden vuoden ajanjaksoa, jonka aikana hän siirtyy syrjään kotikaupunkinsa elämästä ja rakentaa pienen mökin Walden-lammen rannalle. Thoreaun elettä ja ajattelua on pidetty sivilisaatiovastaisena vapauden ja autenttisuuden etsintänä.

Romanttista ajattelua luonnehtii pyrkimys harmoniseen, tunteelliseen ja luovaan yhteyteen luonnon kanssa. Siihen kuuluu olennaisesti tietty ihmisluontoa määrittelevä normi: romanttisessa ajattelussa ihmisen kuuluu olla psyykkisesti ja fyysisesti eheä, terve ja tasapainoinen. Kaikenlainen luonnosta vieraantuminen ja “epäterve” käytös nähdään epäluonnollisena ja siksi pahana.

Romantiikan epäpoliittisina esitetyt käsitykset luonnollisuudesta ovatkin itse asiassa voimakkaan poliittisia, ja niihin saattaa sisältyä eettisiä ongelmia. Korostaessaan synnynnäistä, luonnollista ja vakiintunutta tiettyyn paikkaan kuulumista, siis “juuria”, ne voivat tukea poliittisesti konservatiivista näkemystä, jonka mukaan kukin kansa ja ihmisryhmä “kuuluu” tietylle alueelle. Romanttisia käsityksiä onkin käytetty ulossulkevan kansallismielisiin ja eriarvoistaviin tarkoituksiin: niiden avulla on voitu syrjiä ja epäinhimillistää “luonnottomina” pidettyjä ihmisryhmiä, kuten muiksi kuin valkoisiksi rodullistettuja ja LGBTQI+-väestöä, ja oikeuttaa vierasmaalaisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Myös 1930-luvun Saksan kansalaissosialismin polttoaineena oli romanttinen kotiseuturakkaus.

Kuitenkin romanttisia käsityksiä on löydettävissä myös monista uudistusmielisistä liikkeistä, joissa on vastustettu vaikkapa ydinperheen ja yksityisomaisuuden kaltaisia kulttuurisia instituutioita: esimerkiksi englantilainen anarkistisosialisti William Morris esitti romaanissaan Huomispäivän uutisia (1895) pienviljelyä, käsityöläisyyttä, aistillista mielihyvää ja vapaata kasvatusta ihannoivan utopian. Myös 1960-luvun lopun hippiliike ammensi romantiikasta. Ei siis voida sanoa, että romanttinen ajattelu kuuluisi suoraviivaisesti osaksi jotain tiettyä poliittista ideologiaa. Pikemminkin se on ajattelutapa, jonka monenlaiset ihmiset voivat omaksua ja jota voidaan käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Samaa voidaan sanoa myös edellä esitellystä valistuksesta.

Romanttinen luontokäsitys elää vahvana myös nykyajan luontoajattelussa. Romantikkojen esittämää teollistumisen kritiikkiä pidetään modernin ympäristöliikkeen lähtökohtana. 1980-luvulle saakka romanttinen luontokäsitys oli kiistämätön osa ympäristöliikkeen ideologiaa: luonnon virvoittava ja mystinen voima oli yhtä paljon suojelun kohteena kuin uhanalaiset lajitkin. 1980-luvulla tätä luontokäsitystä alettiin kuitenkin kyseenalaistaa: etenkin vasemmistolaisissa piireissä se nähtiin jämähtäneen porvarillisena ja jopa todellisuuspakoisena suhtautumistapana, joka ei pystynyt riittävällä tavalla vastaamaan ajan poliittisiin ja korkeateknologisiin haasteisiin, kuten kylmään sotaan, ydinvoimaan ja median valtaan – eikä sopinut yhteen luonnon muuttuvuutta korostavien luontokäsitysten kanssa. 1990-luvulla alkaneessa vastakritiikissä romantiikan ideoita pyrittiin yhdistämään modernin ekologian näkemyksiin ekosysteemien tasapainosta. Keskustelu romanttisen luontokäsityksen merkityksistä jatkuu edelleen.

Nyky-yhteiskunnassa romanttinen luontokäsitys on myös usein valjastettu markkinatalouden tarpeisiin, esimerkiksi luonnollisen kauneuden ihanteisiin vetoavan mainonnan avulla. Luontoyhteyden, luonnollisuuden ja villiyden ideoilla saatetaan myydä tuotteita ja palveluita, joiden tuotantotapa on ympäristölle haitallinen. Tätä kutsutaan viherpesuksi (ks. myös luku 1.2).

Luonto modernissa ja postmodernissa ajattelussa

1900- ja 2000-luvuilla länsimaisissa kulttuureissa on jatkettu valistuksen ja romantiikan periaatteiden vuoropuhelua. Luontoa hyödynnetään teknis-rationaalisin keinoin mutta myös ihannoidaan ja suojellaan. Modernilla ajalla luonto on kuitenkin alettu ymmärtää myös tavalla, joka ohittaa valistuksen ja romantiikan luomat vastakkainasettelut: luontoa on entistä enemmän alettu hahmottaa järjestelmäajattelun kautta. Järjestelmäajatteluun perehdyimme kurssilla 2.

Keskeisin modernin ajan uudistus on siis, että luonnon järjestelmiä on alettu ymmärtää muuttuvina ja omalakisesti kehittyvinä. Tähän ymmärrykseen ovat vaikuttaneet luonnontieteelliset teoriat lajien evoluutiosta ja ekologisista suhteista. Luonto on alati muutoksessa, jota luonnonvalinta suuntaa.

Tämä ymmärrys on myös osa kulttuurista murrosta, jossa muuttumattoman ja ikuisesti tasapainoisen luonnon ideaa on voimakkaasti kyseenalaistettu. Esimerkiksi ympäristöhistorioitsija William Cronon on huomauttanut vuonna 1995, että jos oletetaan luonnon pysyvän ikuisesti tasapainossa, on vaikea huomata ja hyväksyä siinä tapahtuvia muutoksia – myöskään ihmisen aikaansaamia ekosysteemeille tuhoisia muutoksia.

“Luonto” onkin ihmisten keksimä käsite, joka ei välttämättä kuvaa riittävän hyvin kaikkea sitä, mitä elollisessa maailmassa tapahtuu  – etenkään silloin, kun se asetetaan vastakkain “ihmisen” tai “kulttuurin” kanssa. Tätä vastakkainasettelua on kritisoitu humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa jo yli kaksikymmentä vuotta. Ympäristötutkija Bill McKibben ehdotti jo kirjassaan End of Nature (1989), että luonto-käsitteen käytöstä voisi olla hyvä luopua kokonaan silloin, kun sillä ei viitata rajatusti biologiaan, elonkehään tai ekosysteemeihin. Luontoa on pidetty epämääräisenä ja keinotekoisena käsitteenä. Se on kuitenkin siinä määrin juurtunut länsimaisiin kieliin ja kulttuureihin, että sitä on vaikea korvata. Yksi ehdotus on filosofi David Abramin “enemmän-kuin-inhimillinen” (more-than-human), joka on suomennettu myös “ihmistä laajemmaksi”.

Myös luonnon ja kulttuurin välinen kahtiajako on osittain ongelmallinen, erityisesti aikana jolloin ihmisten toiminta vaikuttaa luonnonympäristöihin kaikissa maailman kolkissa. Luonto-kulttuuri -kahtiajakoa on yritetty ylittää myös luontokulttuurin (natureculture) käsitteellä, jota ovat käyttäneet esimerkiksi filosofit Bruno Latour ja Donna Haraway. Käsite korostaa luonnon ja kulttuurin yhteenkietoutumista sekä materiaalisessa mielessä että merkitysten tasolla.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.