1.4. Planetaarinen hyvinvointi hyvän elämän edellytyksenä

Edellisessä luvussa keskityimme hahmottelemaan ihmisten hyvinvoinnin mahdollisuuksia. Käsittelimme kuitenkin myös näkemyksiä, joiden mukaan ihmisten hyvinvointi ei ole ainoa itsessään arvokas ja moraalisesti huomioon otettava hyvinvoinnin muoto. Kestävän hyvinvoinnin tarkastelu herättää kysymään, pitäisikö meidän puhua kaiken elämän kestävän hyvinvoinnin edellytyksistä. Planetaarisen hyvinvoinnin idea perustuukin luontokeskeiseen moraalikäsitykseen, jossa ihminen käsitetään osaksi luontoa. Se ottaa huomioon paitsi ihmisten ja muunlajisten elollisten yksilöiden, myös ekosysteemien, lajien ja populaatioiden hyvinvoinnin itsessään arvokkaina asioina eikä pelkästään ihmisten hyvän elämän mahdollistajina. Planetaarisen hyvinvoinnin näkökulmasta on kysyttävä, millä tavoin ihmisten hyvän elämän tavoittelu voi lähteä ekosysteemien hyvinvoinnista ja miten voidaan taata hyvä elämä mahdollisimman monenlaisille elämänmuodoille – tärkeää on siis myös luonnon hyvinvointi.

Katse ihmistä kauemmas

Ihmiskeskeinen hyvän elämän etiikka tarkoittaa vain ihmisten hyvän elämän ja hyvinvoinnin pitämistä arvokkaana sen itsensä vuoksi. Muun luonnon hyvinvoinnilla nähdään lähinnä välineellinen arvo: se on ihmisten hyvinvoinnille tärkeää ja siksi siitä pitää huolehtia, mutta luonnon hyvinvointia ei pidetä tärkeänä luonnon itsensä vuoksi. Vahva ihmiskeskeisyys muodostaa toisen pään arvomaailmojen jatkumossa, jonka toinen pää on vahva luontokeskeisyys. Luontokeskeisessä etiikassa luonnon (jonka osa ihminenkin on, mutta vain yhtenä lajina muiden joukossa) ja muiden kuin ihmisten hyvinvoinnilla on väliä itsessään eikä vain välinesyistä. Tämä johtuu siitä, että moraalinen itseisarvo ei rajoitu ihmisiin vaan moraalista itseisarvoa nähdään myös luonnolla tai vähintään tietyillä muunlajisilla olennoilla. Myös ei-inhimillinen hyvinvointi on arvokasta itsessään ja tulee ottaa huomioon, kun arvioimme ihmistoiminnan hyväksyttävyyttä ja kestävyyttä.

Luontokeskeisen etiikan perusnäkemyksen mukaan ihmisellä on oikeus tavoitella hyvinvointia. Jos ihmistoiminta kuitenkin tähtää muiden kuin hyvinvoinnin kannalta keskeisten halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen ja on ristiriidassa luonnon hyvinvoinnin kanssa, ei ihmisellä ole oikeutta toteuttaa mielivaltaisia halujaan luonnon hyvinvoinnin kustannuksella. Käytännössä ihmiskeskeisen ja luontokeskeisen etiikan ääripäiden välillä on liukuva jatkumo, ja näillä arvoilla on monia eri ilmenemismuotoja. Valintamme saattavat ilmentää välillä ihmiskeskeistä ja välillä taas luontokeskeistä arvomaailmaa. Yhteiskunta määrittää myös paljon sitä, missä määrin lopulta voimme yksilötasolla toimia tiettyjen arvojen mukaisesti. 

Ympäristöetiikan piirissä on kritisoitu ihmiskeskeistä etiikkaa jo 1970-luvulta lähtien, jolloin moderni ympäristöetiikan tutkimusala sai alkunsa. Ekologisen kriisin perimmäiseksi syyksi on myös usein esitetty kulttuurien ihmiskeskeisyyttä. Huomionarvoista on, että aivan viime vuosiin saakka ympäristöetiikan keskustelu on ollut läpeensä länsimaista ja keskittynyt tarkastelemaan länsimaisia kulttuureja ottamatta kantaa muihin kulttuureihin tai pohtimatta laajemmin kulttuurien välisiä eroja. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö muissakin kulttuureissa olisi pohdittu ympäristöeettisiä kysymyksiä vaan sitä, että juuri akateeminen filosofinen etiikka ei ole pystynyt ottamaan huomioon omasta perinteestään poikkeavia näkökulmia ja tapoja tuottaa tietoa. Tähän aiheeseen perehdymme lisää kurssin osiossa 3, joka keskittyy tietoon.

Millä perusteella jokin olento on otettava huomioon hyvinvoinnin tai hyvän elämän etiikassa? Ympäristöetiikka tarjoaa tähän monia hiukan erilaisia vastauksia, mutta useita näkökantoja yhdistää ihmiskeskeisyyden hylkääminen. Myös muunlajisilla olennoilla, kuten yksittäisillä kasveilla tai eläimillä, ja ehkä jopa kokonaisuuksilla, kuten populaatioilla tai ekosysteemeillä, ajatellaan olevan tietty tila, jossa ne kukoistavat tai voivat hyvin. Niillä voi siis olla myös hyvinvointiin liittyviä intressejä, eli jotkin asiat ovat niille hyväksi tai haitaksi. Jos esimerkiksi torjunta-aineet ovat haitaksi pölyttäjille tai ilmastonmuutos heikentää koralliekosysteemien terveyttä, se tarkoittaa myös, että pölyttäjillä ja koralliekosysteemeillä on intressejä.

Hyvinvoinnilla on eri muotoja, eikä hyvinvoinnin tarvitse olla subjektiivisesti koettua saati raportoitavissa. Ihmisen hyvän elämän voidaan ajatella olevan jonkinlaista kokemuksellisuutta edellyttävä tila, kompleksisempi hyvinvoinnin alamuoto, jossa hyvinvoinnin yleisiin edellytyksiin (tarpeisiin) kietoutuu myös kulttuuristen arvojen muodostama näkemys siitä, mitä hyvä ihmiselämä sisältää ja mitä mahdollisuuksia hyvän elämän tulisi tarjota.

Kuva. Lähikuva mehiläisistä hunajakennoilla mehiläistarhassa. Sumea tausta. (Photo by S N Pattenden on Unsplash. Free to use under the Unsplash License.)

Muun luonnon hyvinvoinnin arviointi

Miten muun luonnon hyvinvointia voidaan arvioida? Ei-inhimillinen luonto ei raportoi hyvinvoinnistaan suoraan tai kyselyihin vastaamalla vaan toiminnallaan. Esimerkiksi kärsimystä kokeva eläin voi käyttäytyä poikkeavasti, ja vaikkapa koralliekosysteemiä asuttavien kalojen elinvoimaisuuden väheneminen korallien haalistumisen seurauksena ilmentää koralliekosysteemin vaurioitumista. Ekologisessa tutkimuksessa luonnon hyvinvointia lähestytään usein tarkastelemalla esimerkiksi eläinten käyttäytymisen tai eri lajien välisten vuorovaikutusten tyypillisyyttä (lajit ja olosuhteet huomioon ottaen). Tutkimus myös pyrkii selventämään, mitä erilaisten ekosysteemien tai vaikkapa lajipopulaatioiden elinvoimaisuus edellyttää, eli tietyssä mielessä ekosysteemien ja populaatioiden kukoistamiseen liittyviä tarpeita. Esimerkiksi tieto soiden kuivattamisen haittavaikutuksista suoekosysteemeille ja tieto eri eläinten lajityypillisistä käyttäytymistarpeista auttavat ymmärtämään, mitä muun luonnon hyvinvoinnin turvaaminen edellyttää.

Tuntoisten eläinten hyvinvoinnin huomioon ottamisen vaatimus on kirjattu monien maiden lainsäädäntöön ja esimerkiksi EU:n perussopimukseen eli Lissabonin sopimukseen. Toisaalta nämä kirjaukset eivät ole toistaiseksi vaikuttaneet merkittävästi esimerkiksi teollisen ruoantuotannon käytäntöihin. Lemmikkieläinten olojen vaatimukset lainsäädännössä ovat selvästi tiukemmat. Käytännössä eläimet ja niiden hyvän elämän tärkeys luokitellaan siis eriarvoisiksi riippuen siitä, mikä ihmisen näkökulmasta on eläimen olemassaolon perimmäinen syy.

Eri elämänmuotojen hyvinvointiin sisältyy jatkuvaa kamppailua resursseista sekä toisten lajien yksilöiden hyödyntämistä esimerkiksi ravintona. Kaikkien (tai edes mahdollisimman monien) yksilöiden elämän turvaaminen ei siis olekaan mielekäs tavoite, kun ajatellaan luonnon hyvinvointia. Tämän takia planetaarinen hyvinvointi keskittyy kuvaamaan kaiken inhimillisen ja luonnon hyvinvoinnin yhteisiä edellytyksiä: jos nämä edellytykset eivät ole riittävällä tasolla, ei hyvinvoinnin tavoittelu pidemmän ajan kuluessa ole mahdollista ihmiselle eikä monille muillekaan lajeille.

Planetaarinen hyvinvointi ottaa huomioon erityisesti lajien ja populaatioiden elinvoimaisuuden turvaamisen, sillä se on edellytys luonnon hyvinvoinnille myös yksilötasolla: esimerkiksi amurinleopardit tai jokihelmisimpukat eivät voi tavoitella hyvinvointiaan, jos koko lajia ei ole enää olemassa tai se on sukupuuton partaalla. Populaatioiden elinvoimaisuuden heikentyminen ilmentää usein myös sellaista elinympäristön tilan heikentymistä, että se on uhka myös yksilöiden hyvinvoinnille. Kuten Johdatus planetaariseen hyvinvointiin -kurssilla opimme, eri lajien hyvinvoinnin mahdollistaminen on myös moraalinen velvoite.

Myös ei-inhimillisen hyvinvoinnin huomioon ottava “hyvinvointi kuuluu kaikille” -periaate olisi kulttuurisella tasolla ja päätöksenteossa mullistava muutos. Haasteita kuitenkin syntyy hyvinvoinnin käsitteellistämisestä, kun eri elämänmuotojen hyvinvointi väistämättä merkitsee toisten elämänmuotojen hyväksikäyttöä (esimerkiksi ravinnoksi) ja pyrkimyksiä vallata sellaisia resursseja, joista on kilpailua esimerkiksi eri lajien välillä. Planetaarisen hyvinvoinnin näkökulma paneutuu juuri tähän haasteeseen.

Sukupolvien ja sukupuuttojen etiikkaa

Kestävyydestä puhuttaessa lähtökohtana on yleensä hyvän elämän mahdollisuuksien turvaaminen nykyisille ja tuleville ihmissukupolville. Ihmiskeskeiseen sukupolvien väliseen etiikkaan liittyy jo itsessään monia haasteita, vaikka ei vielä edes ajateltaisi muita lajeja. Tulevaisuudesta ei voi tietää varmasti mitään, joten on hyvin vaikea ennustaa, millä tavoin ilmastonmuutos vaikuttaa tuleviin sukupolviin ja heidän hyvinvointiinsa. Tulevat sukupolvet eivät ole vielä elossa, eivätkä nykyihmiset siis voi kysyä heiltä, mitä he tarkalleen ottaen tarvitsevat. Vastuun kantaminen tulevaisuuteen edellyttää kuitenkin valmiutta hyväksyä moraalinen vastuu sellaisten toimijoiden elämisen mahdollisuuksista, joita emme koskaan tule tapaamaan. Tätä epäsuhtaa, jossa nykyihmisten ei tarvitse kuulla tekojensa seurauksista kärsivien ääntä, on myös nimitetty “nykypolven tyranniaksi”.

Ihmiskeskeistä kestävyyskäsitystä on kuitenkin alettu kritisoida. Esimerkiksi filosofit Olga Cielemęcka ja Christine Daigle ovat ehdottaneet uudeksi lähestymistavaksi “kestävyyttä ihmisen jälkeen” (posthuman sustainability), jossa tuleviin sukupolviin lasketaan mukaan myös tulevaisuuden eläimet, kasvit ja ekosysteemit, ja jonka lähtökohtana on ihmisten ja muiden elämänmuotojen välinen limittyneisyys ja vastavuoroisuus. Tämän luontokeskeisen näkemyksen mukaan ei-inhimillisiä olentoja ei tule käsittää ihmisten yhteiskuntien resursseina vaan itsessään arvokkaina. Näiltä eettisiltä lähtökohdiltaan ”kestävyys ihmisen jälkeen” muistuttaakin suuresti planetaarisen hyvinvoinnin käsitettä. Cielemęcka ja Daigle kysyvät myös, voisiko pyrkimys kestävyyteen sisältää myös vastuuta menneitä sukupolvia kohtaan.

“Kestävyys ihmisen jälkeen” johtaa ajattelemaan sitä, millaisia menetyksiä sukupuutot ovat. Eliöyksilöt, kuten yksittäinen ahven, kuusi tai ihminen, ovat luonnonhistorian mittakaavassa lyhytikäisiä. Lajit sen sijaan ovat valtavan pitkäikäisiä, monet miljoonia vuosia vanhoja. Kun laji kuolee sukupuuttoon, ainutlaatuinen osa elämän historiaa ja monimuotoisuutta katoaa lopullisesti ja pysyvästi. Ihmisten toiminta tuhoaa myös lajeja, joista ei ole olemassa lainkaan tieteellistä tietoa. Ympäristöfilosofi Holmes Rolston III Jr. (1985) luonnehti sukupuuttoja seuraavasti: “Jokainen sukupuutto on kuin sivujen repimistä kirjasta, jota ihmiset eivät ole vielä lukeneet ja osaavat hädin tuskin vielä lukeakaan, vaikka tuo kirja koskee paikkaa, jossa he elävät.”

Kun esimerkiksi Amazonin sademetsiä hakataan lihakarjan laidunmaiksi ja rehutuotantoon, vastatusten joutuvat edullisen naudanlihan ja rehun vapaan maailmankaupan arvo ja lukemattomien, miljoonien vuosien aikana kehittyneiden ainutkertaisten elämänmuotojen säilyminen ainoalla planeetalla, jolla tiedämme olevan elämää. Täytyykin kysyä, voiko mikään ihmiselle koituva lyhytaikainen hyöty oikeuttaa pitkään olemassa olleiden elämänlinjojen tuhoamista.

Tulevaisuuteen liittyy paljon sellaista, mitä emme voi tietää emmekä kovin hyvin ennustaa, ja vastuun ajatteleminen suorina vaikutussuhteina tulevaisuuden yksilöihin näyttää hyvin monimutkaiselta. On siis tarpeen löytää hedelmällisempi näkökulma ylisukupolvisen vastuun ajattelemiseen. Planetaarisen hyvinvoinnin idea tarjoaa tähän yhden ratkaisun, sillä se käsittelee kaiken hyvinvoinnin ajattomia perusedellytyksiä, joiden turvaaminen on ensiarvoisen tärkeää sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Tällaisia perusedellytyksiä ovat esimerkiksi ravinnon, veden ja elinympäristöjen saatavuus sekä ekologisten verkostojen riittävän häiriötön toiminta. 

Planetaarisen hyvinvoinnin mukainen käsitys kestävyydestä tarkoittaa, että kaiken hyvinvoinnin perusedellytykset on turvattava. Tällainen ajaton kestävyys palvelee sekä jo nyt olemassa olevia että kaukana tulevaisuudessa mahdollisesti olemassa olevia elämänmuotoja – niin ihmisiä kuin muitakin lajeja. Koska planetaarinen hyvinvointi pitää luonnon hyvinvointia arvokkaana luonnon itsensä tähden, se asettaa totuttua tiukemmat ehdot kestävyydelle: kestävyyden saavuttamiseen ei riitä sellainen maapallon järjestelmien toiminta, joka takaa ihmisten hyvinvoinnin mahdollisuudet, vaan järjestelmien on toimittava niin, että myös muilla elämänmuodoilla säilyy mahdollisuus hyvinvointiin.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta tämä merkitsee lämpenemisen rajoittamista paljon tiukemmin. Ihminen voi sopeutua 2 asteen lämpenemiseen tai ainakin 1,5 asteen lämpenemiseen (vaarallisen ilmastonmuutoksen määritelmän raja). Monen muun lajin selviämismahdollisuudet ovat kuitenkin tuolloin jo tuhoutuneet tai vakavasti uhattuina. Lämpenemiseen myös yhdistyy monia muita ihmistoiminnan haitallisia vaikutuksia, kuten sopivien elinympäristöjen kutistuminen maankäytön muutosten myötä.

On todettava, että keskittyessään kaiken hyvinvoinnin yhteisiin edellytyksiin planetaarisen hyvinvoinnin näkökulma ei käsittele suoraan monia sellaisia seikkoja, jotka ovat tärkeitä juuri ihmisten hyvän elämän kannalta. Tärkeitä ihmisten kannalta ovat myös esimerkiksi kulttuuriin, tunteisiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset, kuten tasa-arvo, koulutus ja luova toiminta. Myös ihmisten hyvään elämään liittyvät tekijät saattavat edistää planetaarista hyvinvointia esimerkiksi lisäämällä ekologista kestävyyttä yhteiskunnissa.