1.3. Kenen hyvä elämä?
1.3. Kenen hyvä elämä?
Kun puhutaan hyvästä elämästä, on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, keiden tai minkä hyvinvoinnista ja hyvästä elämästä puhutaan ja millainen hyvinvointi nähdään arvokkaana. Hyvän elämän ja hyvinvoinnin määrittelytavat vaikuttavat siihen, keiden hyvä elämä (tai mahdollisuus siihen) on tarkastelussa etualalla ja ketkä jäävät takariviin tai näkymättömiin. Hyvän elämän määrittelyllä on siis merkitystä sekä yhdenvertaisuudelle että sille, miten hyvää elämää edistetään politiikalla. “Kenen hyvästä elämästä puhutaan?” on siis eettisesti painokas kysymys.
Vaikka ihmisillä voidaan katsoa olevan tietyt materiaaliset perustarpeet, käsitykset yksilön ja yhteisön hyvinvointiin tarvittavista tekijöistä – siis sosiaalisista ja psykologisista perustarpeista – ovat sidoksissa kulttuurisiin arvoihin ja normeihin. Ymmärryksemme hyvinvoinnista on siis kulttuurista, tietyn kulttuurin sisällä syntynyttä, ja siihen vaikuttavat esimerkiksi uskonnolliset ja ideologiset näkemykset. Eri kulttuureissa hahmotetaan ja arvotetaan eri tavalla vaikkapa perhesidoksia: perhe voidaan ymmärtää ydinperheenä tai siihen voidaan sisällyttää myös isovanhempia ja muita sukulaisia. Joissakin kulttuureissa perheeseen tai sukuun kuuluviksi ymmärretään myös ei-ihmisiä, kuten eläimiä, kasveja ja paikkoja. Siinä, kuinka tärkeiksi erilaiset perhesidokset käsitetään, on myös eroja eri kulttuureissa: onko tärkeämpää pitää huolta tätien ja serkkujen tarpeista vai edistää henkilökohtaista menestymistään?
Kulttuuriset arvot liittyvät olennaisesti myös luonnonvarojen käyttöön ja kulutukseen. Perustarpeiden täyttymisen sijaan tai lisäksi ihmiset saattavat pitää tärkeänä esimerkiksi statussymboleita, kuten vaikkapa uutta autoa, matkustelua tai uusien tuotteiden kuluttamista. Näiden halujen takana on kulttuurisia arvoja ja käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja mielekästä elämää. Planetaarisen hyvinvoinnin vaatimat kulttuuriset muutokset voivatkin tarkoittaa esimerkiksi näiden halujen kyseenalaistamista ja toisenlaisten arvojen, kuten elinkelpoisten ympäristöjen ja globaalin oikeudenmukaisuuden, korostamista. Ei ole sosiaalisesti eikä ekologisesti kestävää, että rikkaiden ihmisten ja heidän elinympäristöjensä hyvinvointi perustuu köyhien ihmisten ja toissijaisina pidettyjen luonnonympäristöjen hyväksikäyttöön.
Vuoden 2007 YK:n inhimillisen kehityksen raportissa todetaan, että ihmiskunnan on yhdistettävä voimansa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi – eikä ilmastonmuutos ole ainoa ongelma, johon tarvitaan kipeästi ratkaisuja. Ihmiskunnan kohtaamien viheliäisten ongelmien ratkaiseminen vaatiikin kulttuurien välistä yhteistyötä. Vieraiden kulttuurien väheksyminen tai pelko voi kuitenkin estää tuiki tärkeän kulttuurien välisen yhteistyön toteutumisen. Vierauden pelon tilalla tulisikin korostaa solidaarisuutta sekä globaalia oikeudenmukaisuutta tärkeinä planetaarisen hyvinvoinnin arvoina.
Globaalia solidaarisuutta tarvitaan myös siksi, että rikkaiden maiden sisällä käydyissä keskusteluissa unohtuu se, että ilmastokriisi vaikuttaa jo nyt vahingollisesti monien marginalisoitujen ja muiksi kuin valkoisiksi rodullistettujen yhteisöjen elämään. Esimerkiksi julkinen keskustelu ilmastonmuutoksen estämisestä keskittyy usein vain siihen, että tuleville sukupolville on turvattava elinkelpoinen tulevaisuus, jolloin ilmastonmuutoksesta jo nyt kärsivien hyvinvointi unohtuu.
Rodullistaminen on viime vuosikymmeninä yleistynyt termi, joka viittaa siihen, miten ihmisiä määritellään ja luokitellaan ulkoisten piirteiden (kuten ihonvärin), kulttuuristen tapojen (kuten kielen, kulttuurin tai pukeutumisen) tai taustan (kuten etnisen perimän tai synnyinmaan) mukaan. Rodullistaminen tarkoittaa tietyn ihmisjoukon niputtamista yhteen pinnallisten havaintojen ja oletusten perusteella. Rodullistaminen on siis prosessi, jossa tietyt ihmiset nähdään ryhmänsä edustajina. Siihen liittyy myös haitallisia ennakkoluuloja esimerkiksi eri ihmisryhmien kyvyistä ja luonteenpiirteistä.
Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus
Ihmisten mahdollisuudet tavoitella hyvää elämää ovat hyvin erilaisia. Eri ihmisryhmät ovat keskenään eriarvoisissa asemissa. Sekä lähellä että kaukana tapahtuvat valinnat ja päätökset muodostavat monimutkaisia syy-seuraussuhteita, jotka kokonaisuutena vaikeuttavat heikommassa asemassa olevien ihmisten mahdollisuuksia hyvään elämään. Monimutkaista eriarvoisuuksien kimppua tai sotkua on yhteiskunnallisessa tutkimuksessa kutsuttu rakenteelliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi.
Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus ei ole hyväksyttävää. Se on kuitenkin seurausta niin monimutkaisista vaikutussuhteista, että on käytännössä mahdotonta osoittaa tiettyä tahoa syylliseksi ja syyllisyyden näkökulmasta katsottuna vastuulliseksi tilanteesta. Ongelmat eivät johdu mistään selkeästä tapahtumaketjusta (kuten vaikkapa johtajan päätöksestä olla piittaamatta työturvallisuudesta, mikä johtaa työntekijöiden vammautumiseen), vaan tapahtumaverkosta, jossa mikään yksittäinen teko ei ole ratkaiseva lopputuloksen kannalta. Tällainen monimutkaisuus kuvaa globaaleja kestävyysongelmia. Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki: vaikka se aiheutuu pääosin fossiilisten polttoaineiden käytöstä (ja hiilinielujen kadosta), niin kasvihuonekaasujen päästöt ovat pääasiassa tavallisen ihmistoiminnan sivutuote (fossiilienergiasta riippuvaisissa yhteiskunnissa). Niitä ei aiheuteta vahingoittamisen tai muunkaan pahan tarkoituksessa, tai usein edes piittaamattomuutta, vaan ne ovat ei-toivottuja sivuvaikutuksia oman ja läheisten hyvän elämän edistämisestä.
Rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden teoriaa kehitteli yhteiskuntafilosofi Iris Marion Young. Hän käsitteli esimerkiksi globaaleja tuotantoketjuja ja halpatyövoiman käytön oikeudenmukaisuutta. Young kiinnitti erityistä huomiota eriarvoisuuden kasautumiseen, joka on tärkeä näkökulma myös ympäristöongelmiin (joita hän ei itse käsitellyt). Youngin mukaan rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus on pitkään jatkunutta ja normalisoitunutta (kroonistunutta) eriarvoisuutta, joka aiheuttaa tietyille ihmisryhmille sitkeää ja systemaattisesti toistuvaa huono-osaisuutta. Kroonisuus näkyy siinä, että tällainen eriarvoisuus ei ylitä uutiskynnystä vaan jää helposti piiloon.
Tällainen eriarvoisuus syntyy ja uusiutuu yhteiskunnan sosiaalisissa rakenteissa: niissä seikoissa, jotka ohjaavat yhteiskunnan toimintaa, arkielämämme valintojen mahdollisuuksia ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Elämäämme ohjaavia sosiaalisia rakenteita ovat esimerkiksi markkinatalous, lait, työehdot sekä kulttuuriset normit koskien esimerkiksi vanhemmuuteen liittyviä rooliodotuksia. Vaikkapa liikennejärjestelmä on myös yksi sosiaalinen rakenne, joka määrittää sitä, ketkä voivat kulkea esimerkiksi bussilla jouhevasti ja keiden on vaikea saada arkea sujumaan ilman omaa autoa. Tällaiset rakenteet ovat toki muuttuvia, mutta usein niiden muuttaminen on jähmeää ja vaikeaa, ja aiemmin tehdyt valinnat luovat ikään kuin uraa, josta on vaikea vaihtaa kehityskulkua täysin eri urille. Yhteiskuntatieteissä tätä ilmiötä kutsutaan polkuriippuvuudeksi.
Ilmastonmuutoksen taustalla laajin ison tason prosessi on hiili- ja öljytalous. Se on mahdollistanut edullisen energian, ihmisten ja tavaroiden nopean ja helpon liikkumisen sekä materiaalisen vaurauden huomattavan kasvun. Mahdollisuus tehdä arjessa ilmastoviisaita valintoja on osittain yksilövalintojen piirissä, mutta valintojen reunaehtoja ja kustannuksia määrittävät juuri yllä kuvatut rakenteet ja prosessit.
Globaaleihin ekologisiin ongelmiin liittyy rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, jota esimerkiksi yhteiskuntatieteilijä Teea Kortetmäki on tarkastellut etenkin ilmastonmuutoksen yhteydessä. Esimerkiksi yksilön mahdollisuus valita asuinalueensa ja asuinpaikkansa riippuu usein hänen taloudellisesta asemastaan, mihin taas voi vaikuttaa myös hänen etninen taustansa (joka määrittää työllistymisen mahdollisuuksia). Samaan aikaan kaupunkien rakenne usein ohjautuu markkinoiden myötä sellaiseksi, että laadukkaimmat ja turvallisimmat elinympäristöt päätyvät vauraimpien asuttamiksi (koska he voittavat hintakilpailun) ja huonommat alueet, esimerkiksi ilmanlaadultaan heikot alueet tai tulvavaaran kannalta suojattomimmat ranta-alueet, päätyvät köyhimpien asuttamiksi. Ilmiöön kiinnitettiin huomiota myös Yhdysvalloissa 1970-80-luvuilla ympäristörasismin vastaisissa protesteissa. Lisäksi ilmastonmuutoksen ennakoidut haitat kuten tulvariskit ja helleaallot voimistavat ongelmia. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen lisäämien helleaaltojen terveyshaittoja vastaan suojautuminen edellyttää kuumilla alueilla jäähdytysjärjestelmiä, joihin köyhillä ei ole varaa.
Epäoikeudenmukaisuus ei rajoitu ekologisten ongelmien haittavaikutuksiin vaan eriarvoisuus voi olla kolminkertaista: sen lisäksi että köyhät ovat jääneet vaille ilmastonmuutosta aiheuttavan fossiilitalouden vaurausvaikutuksista ja ovat haavoittuvimpia ilmastonmuutoksen haitoille, niin myös ilmastopolitiikan toimet ovat vaarassa osua heihin kovimmin. Tämä johtuu siitä, että asianmukainen hinta kasvihuonekaasujen päästöille nostaa suhteessa eniten juuri perustarpeiden – ruoan, energian ja liikkumisen – hintaa, joihin pienituloisilla menee suhteessa paljon isompi osa tuloistaan. Vaikka matala tulotaso myös hillitsee ympäristön kannalta haitallista kulutusta, on pienituloisilla heikoimmat mahdollisuudet muuttaa kulutuksen tapojaan kestävämmiksi. Kun pidetään mielessä, että pienituloisista suomalaisista vain asunnottoman ekologinen jalanjälki on arvioitu kestäväksi, on selvää, että ympäristöhaittoja pienentävät poliittiset toimet vaikuttavat paljon myös pienituloisten elämään. Jos ruokaan ja liikkumiseen menee yhä suurempi osa tuloista, jää rahaa puolestaan yhä vähemmän “ylimääräisiin hankintoihin” kuten hellehaitoilta suojaavaan jäähdytykseen tai sähköpolkupyörään tai -autoon.
Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus on myös usein kytköksissä esimerkiksi sukupuoleen tai rodullistamiseen, joihin liittyvää eriarvoisuutta onkin tarkasteltu paljon muun muassa sukupuolentutkimuksen piirissä. Naisilla ja muiksi kuin valkoisiksi rodullistetuilla on usein huonommat mahdollisuudet kouluttautua, mikä estää heitä osallistumasta poliittiseen päätöksentekoon, silloinkin, kun se koskisi heitä itseään. YK:n kehitysohjelma UNDP:n (2013) mukaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen on tutkittu vaikuttavan erityisesti köyhien alueiden naisten hyvinvointiin, sillä naiset ovat usein hyvin riippuvaisia paikallisista, kodin piirissä tarvittavista luonnonvaroista, kuten vedestä ja polttopuista (ks. myös luku 4.1). Tämän takia köyhien alueiden naisia tulisikin kuunnella ilmastopoliittisia ratkaisuja tehdessä.
Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus merkitsee, että ekologisten ongelmien ratkaiseminen sosiaalisesti kestävillä tavoilla edellyttää yhteisiä poliittisia ratkaisuja. Pelkkä kulutuksen ja elintasokäsitysten muutos ei riitä. Hyvän elämän järjestäminen kestävästi ja oikeudenmukaisesti – planeetan rajoissa – edellyttää siis oikeudenmukaista kestävyysmurrosta, josta opimme lisää osiossa 4.
(UUS)KOLONIALISMI JA ILMASTORASISMI
Eurooppalaisen rasisminvastaisen verkoston raportissa “The climate crisis is a (neo)colonial capitalist crisis: Experiences, responses and steps towards decolonising climate action” tarkastellaan ilmastokriisiä kapitalistisena ja (uus)kolonialistisena ilmiönä. Johdatus planetaariseen hyvinvointiin -kurssilla opimme, että kolonialismi tarkoittaa toisten ihmisten asuttamien alueiden valtaamista, asuttamista, hallitsemista ja hyväksikäyttöä. Alueiden hallinnan lisäksi myös alueen alkuperäiset asukkaat alistetaan valtaajien vallan alle, ja myös ihmiset sekä kokonaiset kulttuurit kohtaavat väkivaltaa sekä hyväksikäyttöä. Samoin opimme, että kolonialismin vaikutuksia voi edelleen nähdä globaalin eriarvoisuuden taustalla, kuten esimerkiksi luonnonvarojen käytön ja päästöjen epätasaisessa jakautumisessa eri alueiden välillä.
Verkoston raportissa (uus)kolonialismi tarkoittaa sitä, että kolonialistiset rakenteet vaikuttavat yhä tämäkin päivän globaalissa taloudessa ja sitä kautta ihmisten arjessa. Kolonialismi liittyy siis kapitalismiin siten, että globaali kapitalismi on ohjannut hyvinvoinnin ja varallisuuden keskittymisen valkoisille ja rikkaille eurooppalaisille ja pohjois-amerikkalaisille, ja tästä kehityksestä ovat kärsineet – ja yhä kärsivät – siirtomaat asukkaineen. Esimerkiksi Ranskan Antilleihin kuuluvilla Martinique- ja Guadeloupe-saarilla ei ole varaa vahvistaa asumuksia ilmastonmuutoksen takia lisääntyneiden hurrikaanien varalta. Paikallinen talous kärsii edelleen siitä, että siirtomaavallan aikana saaria käytettiin hyväksi orjuuttamalla ihmisiä sekä hyödyntämällä maa-alueita esimerkiksi banaanin ja sokeriruo'on viljelyyn eurooppalaisille markkinoille.
Tällaisia kolonialismista juontavia rakenteita voidaan kutsua ilmastoväkivallaksi tai ilmastorasismiksi. Ilmastorasismilla tarkoitetaan lisäksi sitä, ettei muiksi kuin valkoisiksi rodullistetuilla ihmisillä useinkaan ole mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä liittyvään ilmastopolitiikkaan. Heidän on siis valkoista väestöä vaikeampi päästä vaikuttamaan päätöksentekoon. Marginalisoidut ja muiksi kuin valkoisiksi rodullistetut ryhmät elävät usein alueilla, jotka ovat rikkaiden asuinalueita alttiimpia ympäristöongelmille. Tähän liittyen voidaan myös puhua ympäristörasismista, joka viittaa siihen, miten muiksi kuin valkoisiksi rodullistetut ihmiset altistuvat usein suhteettoman paljon saasteille ja muille ympäristöhaitoille, kuten kuivuudelle ja hurrikaaneille. Jätteitä esimerkiksi voidaan sijoittaa muiden kuin valkoisiksi rodullistettujen ihmisten asuinalueiden läheisyyteen. Alkuperäiskansat ovat esimerkiksi menettäneet maitaan, mikä uhkaa näiden kansojen elinkeinoja ja olemassaoloa. Ilmastonmuutos myös aiheuttaa muuttoliikkeitä, kun elinolot tietyillä alueilla huononevat.
Ilmasto- ja ympäristökriisi ei siis ole pelkästään tulevaisuuden huoli, vaan monet rodullistetut ja marginalisoidut ryhmät kärsivät siitä jo nyt muuta väestöä enemmän. Raportissa korostetaankin, että ilmastokriisin ratkaiseminen vaatii dekolonisaatiota, eli kolonialististen, eriarvoistavien rakenteiden aktiivista purkamista. Tämä tarkoittaa sitoutumista siihen, että mustien ja kaikkien muiden muiksi kuin valkoisiksi rodullistettujen ihmisten elämillä on väliä. Tämä tarkoittaa myös alkuperäiskansoja, pakolaisia ja maahanmuuttajia. Planetaarisen hyvinvoinnin kannalta tämä voisi tarkoittaa sitä, että inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen tapoja etsiessä on syytä huomioida (uus)kolonialistiset rakenteet, jotka vaikuttavat siihen, kenen ja miten näitä tarpeita on mahdollista toteuttaa.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.