2.3. MLP-näkökulma
2.3 Murroksia sosio-teknisissä järjestelmissä: MLP-näkökulma
Kestävyysmurroksen tutkimuskentällä (sustainability transition studies) vaikutusvaltaisimmaksi tuotannon ja kulutuksen järjestelmiin keskittyväksi näkökulmaksi on vakiintunut MLP-malli. MLP tulee sanoista multilevel perspective [to transitions] eli suomeksi monitasoinen näkökulma tai monitasoinen muutoksen malli.
2000-luvun alussa järjestelmäinnovaatioiden professori Frank Geels sekä globaalihistorian ja kestävyysmurrosten professori Johan Schot tutkivat muun muassa liikennejärjestelmien muutoksia, kuten siirtymää purjeveneistä höyrylaivoihin, sekä yleisesti suurten teknologisten murrosten syntytapoja. Suuret murrokset ovat muuttaneet murroksen kokeneen teknologian itsensä lisäksi niitä käytäntöjä, oletuksia ja ajatustapoja, jotka vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme eri teknologioita ja niiden merkitystä maailmassa.
Sittemmin MLP:n käyttö on laajentunut: sitä sovelletaan suurimittaisten, jo kokonaan tapahtuneiden järjestelmämurrosten lisäksi myös kestävyysmurroksen ymmärtämiseen ja edistämiseen. Tutkimus pyrkii esimerkiksi tunnistamaan mahdollisuusikkunoita (window of opportunity), jotka avaavat erityisen tehokkaita vaikutusmahdollisuuksia järjestelmän muuttamiseen. Esimerkiksi koronaviruspandemia toimi Filippiinien Manilassa mahdollisuusikkunana, jonka myötä pyöräilystä tuli kaupungissa suosittu liikennemuoto. Tätä edisti se, että kaupunkiin perustettiin paljon “pop-up-pyöräkaistoja” mahdollistamaan koronaturvallinen ja ruuhka-autoiluun (joita ihmisten siirtyminen busseista yksityiskyyteihin pahensi) verrattuna nopea liikkuminen paikasta toiseen. Monissa maissa pandemia mursi työelämän kokouskäytäntöjä: kun täytyi opetella pitämään etäkokouksia, kokousjärjestelmien kehitys loikkasi eteenpäin (bisnesmahdollisuus, josta moni yritys pyrki hyötymään) ja etäkokouksista tuli hetkeksi uusi normaali ja poikkeusolojen jälkeenkin varteenotettava vaihtoehto matkustamiselle.
MLP-ajatuskehikon sydän on kolmitasoinen sosioteknisten järjestelmien kartta, jonka avulla järjestelmämurrosten synnyn, etenemisen ja pysähtymisen mekanismeja selitetään. Tasot laajimmasta karttatasosta alkaen ovat toimintaympäristö eli maisema (landscape), vallitseva järjestelmä eli regiimi (regime), sekä paikallisista mikrotason innovaatioista eli vaihtoehtoisesta tai uudesta toiminnasta muodostuva niche (joskus myös lokero, niche).
Monitasoisen muutoksen malli (MLP) Geels & Schot 2007 pohjalta.
Esimerkiksi ruokajärjestelmän toimintaympäristö on se joukko ympäristö- ja yhteiskunnallisia (poliittisia, kulttuurisia, kansainvälisiä) olosuhteita, jotka määrittävät ruoan tuottamisen, käsittelyn ja myymisen todennäköisiä ja mahdollisia toimintatapoja.
Vallitsevan järjestelmän karttatasoa puolestaan voi rajata tarkastelun tavoitteista riippuen eri tavoin. Vallitsevana järjestelmänä voidaan kuvata esimerkiksi yhden valtion (kansainvälisesti linkittynyttä) ruokajärjestelmää, lihan tehotuotantojärjestelmää (järjestelmän vakiintuneet toimijat ja toimintamallit sekä halvan lihan kysyntää edistävät sosiokulttuuriset tekijät mukaan lukien) tai vaikkapa kouluruokailun instituutiota. Järjestelmän ja toimintaympäristön erottelu ei ole siten yksiselitteistä vaan riippuu näkökulmasta.
Niche puolestaan kuvaa kaikkea kokeilevaa, vaihtoehtoista ja uudistavaa toimintaa, joka poikkeaa vallitsevista käytännöistä ja ratkaisuista. Ruokajärjestelmän nicheä edustavat niin lähiruokapiirit kuin vaikkapa uudet kasviproteiinituotteet, jotka kilpailevat kuluttajien huomiosta vallitsevan järjestelmän oletusarvoisen proteiinin (liha, maitotuotteet) vierellä.
Ymmärryksen vahvistaminen: aseta liikkumis- tai ruokailutottumuksesi MLP-kehikkoon!
Valitse tarkasteluun joko tavanomaiset syömisen tai (paikasta toiseen) liikkumisen tapasi. Voit piirtää vastaukset paperille yllä olevan kuvan mukaiseksi kolmitasoiseksi malliksi, mutta voit myös tehdä harjoituksen päässäsi vastaamalla seuraaviin kysymyksiin.
- Määritä vallitseva järjestelmä: millainen on tavanomainen tapasi syödä tai liikkua paikasta toiseen (työ- / opiskelu- / harrastusmatkat) arjessa?
- Tunnista ainakin kolme seikkaa, jotka selittävät, miksi toimit kuten toimit. Pohdi, miten nämä seikat heijastavat tavanomaiseen toimintaasi olennaisesti vaikuttavia teknologiaan, kulttuuriin ja arvoihin, markkinoiden toimintaan tai politiikkaan liittyviä tekijöitä.
- Tunnista toimintaympäristöstä tulevat muutospaineet: onko jotain laajemman tason ilmiöitä, keskusteluja tai kehityskulkuja, jotka saattaisivat tulevaisuudessa vaikuttaa liikkumisen tai syömisen tapoihisi? Mitä ne ovat?
- Tunnista niche: mitkä ovat sellaisia toiminnan tapoja, jotka sinun omien rutiiniesi näkökulmasta edustavat “niche-lokeroa”? Liikutko esimerkiksi tietyissä tilanteissa aivan toisilla tavoilla (ja miten ja miksi) tai syötkö satunnaisesti erilaisella tavalla (ja miten ja miksi)?
Vallitsevalla järjestelmällä ei tarkoiteta vain tietyn toiminnan teknisiä ulottuvuuksia. Politiikka, kulttuuriset ja arvoihin liittyvät tekijät, tiede sekä markkinat ovat järjestelmän elementtejä. Tutkimuksissa havaittu vallitsevien järjestelmien “muutoskitka” liittyy usein poliittisiin, kulttuurisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Esimerkiksi vallitsevasta järjestelmästä eniten hyötyvillä toimijoilla – kuten nykykulutustottumuksista eniten voittoa tahkoavilla yrityksillä ja nykytilanteen tuottaman eriarvoisuuden keskellä hyväosaista elämää viettävillä ihmisryhmillä – on intressejä pyrkiä säilyttämään nykyinen järjestelmä. Hyötyjen kasautumisen myötä heillä on usein myös enemmän valtaa tai muita resursseja tukea nykytilanteen säilyttämistä.
Toisaalta vallitseva järjestelmä myös vaikuttaa yleisiin arvoihin ja normeihin. Yhteiskuntafilosofi Antonio Gramsci pohti ilmiötä 1900-luvun alkupuolella kulttuurisen hegemonian käsitteen kautta. Hän esitti, että esimerkiksi kapitalistisessa järjestelmässä valtaapitävän ryhmän kyky säilyttää asemansa ei perustu niinkään poliittiseen valtaan vaan kulttuuriseen hegemoniaan, jossa juuri valtaapitävien intressejä tukevat arvot valtavirtaistuvat ja muuttuvat lopulta itsestäänselviksi. “Maalaisjärki” ja vallitsevat narratiivit siis muovautuvat herkästi valtaapitävien etuja palvelevien arvojen ja normien mukaisiksi. Tästä esimerkkinä toimii monia eri muotoja saanut sanonta, joka korostaa sitä, että jokaisella on mahdollisuus menestyä, kunhan vain yrittää tarpeeksi: “jokainen on oman onnensa seppä” (aivan kuin toimintaympäristö ja sukutausta antaisivat kaikille ihmisille samanlaiset lähtökohdat pärjäämiseen), tarvittaessa pitää vain “ottaa itseään niskasta kiinni”.
Myöskään esimerkiksi länsimainen yksilöllisyys ja yksilöllisen valinnanvapauden korostus ei ole universaali ja ajaton ideaali vaan ihmiskunnan historiassa verrattain uusi idea (osio “Viisautta reittivalintoihin” käsittelee tätä lisää). Samoin ajatus lentämisen normaaliudesta työ- ja lomamatkojen kulkemisen tapana on hyvin uusi ja paikallinen idea: vuonna 2018 ihmisten liikkumista tarkastelleessa tutkimuksessa arvioitiin, että vain noin 4 % maailman ihmisistä tekee vuosittain lentomatkan toiseen maahan ja noin 90 % maailman väestöstä ei lennä koskaan.
Vaikka saavutetut edut ja valta vahvistavat nykytilanteesta hyötyvien toimijoiden kykyä jarruttaa muutosta, eivät vallitsevat tuotannon ja kulutuksen järjestelmät ole monoliitteja, joita ei voisi haastaa. Tiede, politiikka, talous ja kulttuuri voivat aiheuttaa järjestelmille tahatonta tai tahallista muutospainetta, kuten tällä kurssilla tulemme oppimaan. Esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan ja ruohonjuuritasolla tehtyjen innovaatioiden merkitys murroksien edistäjänä on kasvanut. Tämä näkyy esimerkiksi ruokavalintoja koskevassa keskustelussa: kulttuurisia arvoja ja oletuksia haastavat sekä julkisen keskustelun eri äänet että ruokavalintojen muutokseen kannustavat, kansalaistasolta lähteneet kampanjat kuten Lihaton lokakuu ja Vegaanihaaste (Veganuary). Monet laajasti seuratut sosiaalisen median tilit ja aihetunnisteet (hashtagit) ovat kyseenalaistaneet ruokaan ja syömistapoihin liittyviä luokitteluja esimerkiksi haastamalla käsityksiä fyysisen vahvuuden ja lihan syömisen yhteydestä ja lanseeraamalla avoimesti epäterveellisen “sipsikaljaveganismin” käsitteen rikkomaan mielikuvia siitä, että kasvisruoka tarkoittaa terveellisiä mutta nautinnottomia valintoja. Tämän kurssin edetessä tutustut moniin muihin esimerkkeihin kansalaisyhteiskunnan ja ruohonjuuritason toiminnasta kestävyysmurroksen edistämiseksi.
2.3.1 Murtumien syntymekanismit
Järjestelmämurros voi tapahtua monia murrospolkuja pitkin. Tutkijat ovat jäsentäneet murrospolkuja ja nimenneet niiden joukosta eräänlaisia ideaalityyppejä, yksinkertaistettuja versioita sotkuisemmasta todellisuudesta. Ideaalityyppien ymmärtäminen auttaa kuitenkin näkemään, miten monenlaisten kehityskulkujen kautta murrokseen voi päästä.
Hyvin loivaa murrospolkua edustaa uudelleenkonfiguraatio. Siinä nykyiset avaintoimijat muuttavat toimintatapojaan ja/tai ottavat uusia teknologioita laajasti käyttöön. Tätä havainnollistavat monet jätehuoltoon ja jätevesien käsittelyyn liittyvät (ja siten mm. ihmistoiminnan vesistövaikutusten kannalta hyvin olennaiset) järjestelmämurrokset. Esimerkiksi kasvava ymmärrys ja huoli hygieniasta ja sen yhteydestä ihmisten ja kokonaisten kaupunkien terveystilanteeseen johtivat monissa kaupungeissa vähittäisiin uudistuksiin, joiden luonteesta neuvoteltiin aktiivisesti hallinnon edustajien kanssa (Lontoon viemäröintihanke edusti tässä suhteessa poikkeusta nopean mullistavuutensa puolesta).
Toisinaan taas useat ratkaisut kilpailevat uuden regiimin asemasta, kun vanha järjestelmä joko romahtaa tai kohtaa voimistuvaa kritiikkiä. Liikennemurros hevosrattaista fossiilisilla polttoaineilla toimiviin autoihin (n. 1870–1930) oli monivaiheinen prosessi, jossa vielä 1880-luvulla niin höyry, sähkö kuin bensakin esiintyivät vaihtoehtoisina käyttövoimaratkaisuina. Aluksi eri käyttövoimat ottivat haltuunsa eri nichejä: esimerkiksi sähköstä tuli takseissa ja luksusautoissa suosittu ratkaisu. Lopulta regiimin otti haltuunsa bensiinimoottori. Sen menestystä selittivät muun muassa alkuvaiheessa saavutettu menestys matka-ajoon tarkoitetuissa autoissa (sähköautojen kantosäde oli liian lyhyt esimerkiksi maaseutuajeluille) ja maatiloilla jo toimivien korjaamojen sopivuus juuri bensiinimoottorien huoltoon ja korjaamiseen vähäisin investoinnein. Bensiinin myynnille oli myös jo olemassa varsin hyvä jakeluverkko sekatavarakaupoissa.
Bensiinimoottorin voittokulku ei vielä itsessään olisi välttämättä merkinnyt yksityisautoilun valtavirtaistumista. Henkilöautojen yleistymistä liikkumisen tapana joukkoliikenteen ja polkupyörän sijaan tuki etenkin kaupungistumisen sivuilmiö eli esikaupungistuminen: asuinalueiden sijoittaminen kaupungin ulkovyöhykkeille, jolloin matkat esimerkiksi kodin ja työpaikan välillä kasvoivat. Nopea, fyysisesti vaivaton tapa taittaa pitkiäkin matkoja tarjosi vapauden ja vaivattomuuden kannalta optimaalisen ratkaisun. Suomessa autoilun voittokulku tapahtui 1900-luvun puolivälin jälkeen (eli hieman myöhemmin kuin monissa muissa globaalin pohjoisen maassa), kun erityisesti henkilöautojen määrä lähti kasvuun. 1960-luvun alkupuolella maassamme oli tuhatta suomalaista kohden noin 55 autoa. 1980-luvun alussa määrä oli kasvanut 260:een ja 1990-luvun alussa 480:een. 2020-luvun alussa Suomessa oli jo noin 780 autoa tuhatta henkeä kohden. Näistä yli 80 % oli henkilöautoja.
Liikennejärjestelmän kaksi käynnissä olevaa murrosta
Autojen käyttövoiman suhteen menossa on uusi murroskausi toimintaympäristön asettaessa murrospaineita ilmastokriisin vuoksi. Siirtymä sähköautoihin valtavirtaisena järjestelmänä näyttäisi vauhdittuneen sen jälkeen, kun jo valta-asemassa olevat autonvalmistajat ovat alkaneet valmistaa alun perin ‘nichessä’ innovoiduista nykyajan sähköautoista omia mallejaan. Alun perin niche-lippulaivana tunnettu Tesla kilpaileekin nykyään perinteisten automerkkien sähkömallien kanssa. Toisaalta samaan aikaan biokaasua on paikoin edistetty alueellisilla tai kansallisilla tasoilla autojen käyttövoimana ja osana siirtymäpolitiikkaa. Biokaasun edistämisen keskeinen motiivi on, että bensiiniautoja voidaan melko edullisesti muuntaa myös biokaasulla kulkevaksi. Tämä auttaa taklaamaan kalliiden laitteiden teknologiamurrosten viiveongelmaa: uuden teknologian hyöty tulee käyttöön täysimittaisena vasta koko laitekannan uudistuttua.
Lisäksi käyttövoimakysymys voidaan nähdä osana laajempaa liikennejärjestelmien murrospainetta. Ympäristö- ja terveyssyyt kyseenalaistavat valtaosin autoiluun perustuvaa liikennejärjestelmää, jota yhteiskunnan infrastruktuuri ja maankäyttöratkaisut (jotka määrittävät etäisyyksiä kodin, työpaikan ja kauppojen välillä) tukevat. Samaan aikaan kansanterveysongelmista merkittävä osa liitetään ihmisten vähentyneeseen aktiivisuuteen. Maailman terveysjärjestö WHO:n arviossa vuonna 2016 noin 40 % Yhdysvaltojen ja 29 % Euroopan aikuisväestöstä eli terveenä pysymisen kannalta liian passiivisesti, ja 10–19-vuotiaista osuus oli 80 %. Aikuisilla liikkumisen riittämättömyys on suoraan yhteydessä tulotasoon: pienituloisista liian vähäisen fyysisen aktiivisuuden tasolle jäi noin 16 %, keskituloisista 26 % ja korkeatuloisista lähes 37 %.
Tietyssä mielessä toki myös koko yksityisautoilun valta-aseman kyseenalaistava murrospaine on pohjimmiltaan käyttövoimakysymys: paljonko hyödynnämme liikkumisessa ihmiskehon tuottamaa voimaa ja ihmiskehon tarvetta saada riittävästi aktiivisuutta terveenä pysymisen tueksi?
Murros ei juuri koskaan tapahdu yhdessä yössä tai suoraviivaisesti, ja eri käänteiden muodostaman murrospolun voi nähdä usein kunnolla vasta jälkikäteen tai murroksen edettyä vähintään tietyn kynnyshetken yli; esimerkiksi energiamurroksessa tällainen kynnyshetki oli, kun tuulivoiman tuotannosta tuli taloudellisesti kannattavaa ilman erillisiä tukia. Murrospolulle mahtuu usein jännitteitä, ristiriitoja ja odottamattomia haasteita, joiden kohdalla murros saattaa saada uusia suuntia tai ottaa takapakkia – joskus jopa palautua aiempaan regiimiin. Murrospolun varrelle osuvia käänteitä kuvaa Saksan energiamurros.
Saksan energiamurros MLP-näkökulmasta käsin
Saksan energiakäänne (Energiewende) – siirtymä, jossa sekä fossiilista energiaa että ydinvoimaa korvattiin uusiutuvilla energialähteillä ja maakaasulla merkittävissä määrin – on esimerkki sosio-teknisestä järjestelmämurroksesta. Vaikka erilaisia uusiutuvan energian innovaatioita oli tehty jo 1970-luvulla ja edelläkävijäryhmät olivat ottaneet käyttöön esimerkiksi pienoistuulivoimaa, vasta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986 oli tutkijoiden mukaan sellainen toimintaympäristön shokki, joka järjestelmämurrokseen tarvittiin. Shokista seurasi innovaatioita ruokkinut ja uusiutuville energiamuodoille tietyn kilpailuedun antavan tukipolitiikan (syöttötariffit ja uusiutuvan energian verkkoon ostovelvoite silloin jos uusiutuvaa energiaa on tarjolla - sähköä ei saa syöttää verkkoon, ellei sille ole ostajaa) vahvistuminen. Nämä toimet tekivät etenkin tuulivoimasta taloudellisesti kannattavaa. Saksalaisten turbiinivalmistajien menestys lisäsi tuulivoiman kannatusta.
Seuraava toimintaympäristön shokki tuli, kun vuoden 1998 vaalivoitosta syntynyt punavihreä hallitus ravisteli luutuneita poliitikoiden ja energiayhtiöiden välisiä suhteita. Uusi hallitus esimerkiksi vapautti sähkömarkkinat huomattavissa määrin, mikä heikensi jättiyhtiöiden aiemmin itsestään selvää valta-asemaa. Samalla hallitus loi kannustimia pienten sähköntuottajien (kuten maanviljelijöiden, kuntien ja kotitalouksien) markkinoille lähtemiseen ja teki ohjelman ydinvoimasta luopumiseksi. Vuosina 2005–2011 uusiutuvalla energialla tuotetun sähkön osuus kaksinkertaistui 20 %:iin sekä politiikkatoimien että markkinoilla tapahtuneiden kannattavuuden muutosten seurauksena. Puolet tuulivoiman tuotannosta oli kotitalouksien hallussa.
Vuosia 2011–2016 tutkijat ovat kuvanneet vallinneen energiaregiimin horjunnaksi. Toisaalta ydinvoiman alasajo oli hyvin lähellä peruuntua (mikä kuvaa vallitsevien järjestelmien sitkeyttä myös muutosten kynnyksellä), mutta Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus 2011 “peruutti perumissuunnitelmat”, ja näin ydinvoimasta luopumisen ohjelma sai edetä. Poliittisten, markkinaperäisten sekä keskustelullisten voimien yhteisvaikutuksesta energiakäänne jatkui. Niche-innovaatioiden pääsyä markkinoille edisti uusiutuvan energian kannattavuuden yhä jatkuva paraneminen, uusiutuvaan energiaan keskittyvien teknologian yritysten menestyminen sekä ydinvoimakritiikin voimistuminen.
Saksan energiamurroksen monimutkainen (ja tässä huomattavasti yksinkertaistettu) tarina kuvaa, kuinka vallitsevan energiateknologisen järjestelmän horjuttaminen vaati teknologisten innovaatioiden lisäksi lukuisia toimintaympäristön shokkeja sekä vallinneen järjestelmän sisällä tapahtuneita muutoksia, jotka vaikuttivat muun muassa eri ratkaisujen hintaan, ydinvoiman kannatukseen sekä markkinoille päästettävien toimijoiden monipuolistumiseen. Toisaalta ajan myötä näkyviin on tullut myös murroksen ei-toivottuja piirteitä. Aurinkoenergian osalta lopullista läpimurtoa edisti merkittävästi Kiinan tulo teknologiamarkkinoille ja sen myötä aurinkoenergiamoduulien hinnan romahdus kolmasosaan vain muutamassa vuodessa (2007–2011). Tämä kuitenkin johti myös monien aiemmin vahvojen saksalaisyritysten konkurssiin ja kotimaisen tuotannon vähenemiseen. Murroksilla voi siis olla monia negatiivisia vaikutuksia sosiaaliseen (ja kenties myös ekologiseen) kestävyyteen.
Saksan energiajärjestelmä osoitti haavoittuvuutensa myös Venäjän hyökkäyssodan yhteydessä vuonna 2022. Saksan energiankulutuksesta noin neljännes on tyydytetty kaasulla, josta yli puolet tuotiin Venäjältä vielä vuonna 2021. Sota sai aikaan suunnitelman kaasun tuonnin alasajosta kahden vuoden siirtymäajalla, mutta siirtymän alkuvaiheessa tehtyjen arvioiden mukaan tämä edellyttäisi sekä hiilen käytön lisäämistä että ydinvoimaloiden käyttöajan jatkamista.
Energiewendessä oma osansa on ollut ydinvoimaa vastustavalla kansalaisliikkeellä, joka on ollut vahva Saksassa vuosikymmeniä. Kuva ydinvoiman vastaisesta mielenosoituksesta Berliinistä vuodelta 1980. Kuva: W.Seiler, CC BY-NC-SA 2.0.
2.3.2 Murrosten edistäminen murrospisteiden kautta
Vipupisteteorian tapaan myös MLP-näkökulma pyrkii hahmottamaan murrospisteitä, joista käsin järjestelmien ohjaaminen toivottuun muutossuuntaan onnistuu järjestelmän toimintamekanismien ansiosta todennäköisemmin. (Yhtäläisyyksistä huolimatta vipupisteet ja MLP-murrospisteet eivät ole sama asia; MLP-pisteet on kehitetty nimenomaan politiikan vaikutusmahdollisuuksia ajatellen.) Useampiin murrospisteisiin yhtä aikaa vaikuttaminen parantaa järjestelmään vaikuttamisen mahdollisuuksia huomattavasti. MLP-tutkimusta tekevä Laur Kangerin tutkimusryhmä on ehdottanut sosio-teknisten järjestelmien muuttamisessa erityisen olennaisiksi kuutta murrospistettä, joihin tutustumme seuraavaksi.
Monitasoisen mallin (MLP, ks. 2.4) murrospisteet Kanger ym. 2020 ja Geels & Schot 2007 pohjalta. Murrospisteet ovat kohtia, joihin vaikuttamalla vallitsevia sosio-teknisiä järjestelmiä voidaan pyrkiä muuttamaan. Kuusi murrospistettä ovat (1) innovaatioiden ruokkiminen, (2) innovaatioiden kiihdyttäminen, (3) järjestelmän horjuttaminen, (4) horjuttamisen sivuvaikutusten hallinta, (5) järjestelmien välisten kytkösten muuttaminen sekä (6) toimintaympäristön muuttaminen.
(1) Innovaatioiden ruokkiminen
Usein parhaat ratkaisut ongelmiin löytyvät ideoinnin ja kokeilemisen kautta. Matkalle mahtuu lukuisia kokeiluja, jotka eivät lopulta toimi tai jotka häviävät jonkun keksiessä vielä paremman ratkaisun. Energia-, liikenne- ja ruokajärjestelmiin liittyvien teknologisten ratkaisujen ja käytäntöjen mullistaminen edellyttää innovoinnin ruokkimista, jotta vallitseville tuotannon ja kulutuksen tavoille saataisiin mahdollisimman monia vaihtoehtoisia ratkaisuja, joista parhaat seuloutuisivat jatkoon.
Innovointia voi ruokkia erityisesti tutkimus- ja kehittämistoimintaa tukemalla (T&K-rahoitus), tulevaisuuden visioita rakentavilla ajatusharjoituksilla ja strategiatyöllä (tästä lisää kurssin osiossa 3), innovaatioiden kokeilua ja pienimuotoista käyttöä rajoittavan sääntelyn vähentämisellä sekä innovaatioiden testausta ja jatkojalostamista edistävillä julkisilla hankinnoilla. Innovoinnissa erityisen tärkeää on ideoiden rikkaus yhteen ratkaisumalliin lukkiutumisen sijaan.
Esimerkiksi ruokajärjestelmien kestävyysmurrosta tukevien, helppokäyttöisten “lihankorvikkeiden” tuotannon edelläkävijöihin kuuluva Alankomaat panosti innovoinnin ruokkimiseen perustamalla vuonna 1999 Profetas-ohjelman, jolle eri ministeriöt ja tutkimusinstituutiot myönsivät lähes 1,5 miljoonaa euroa vastanneen rahoituksen. Profetas-ohjelma tuotti esimerkiksi ymmärrystä siitä, miten herneproteiinin rakenteen muokkaamiseen on keksittävä uusia teknologioita, jotta markkinoille saataisiin tuotteita, joista kuluttajat pitäisivät.
Ohjelma itsessään ei tuottanut vielä yhtäkään lopullista markkinoille päässyttä tuotetta, mutta sitä seurasi laajempi joukko kokeiluja ja kehittämishankkeita erilaisten raaka-aineiden jalostusteknologioiden ympärillä, mikä rikasti innovointia ja tuotti sittemmin markkinoille päässeitä menestystarinoita. Toisaalta vallitsevan järjestelmän sääntely rajoitti kokeiluja. EU:n uuselintarvikeasetus edellytti uusiksi katsotuilta raaka-aineilta raskaan ja kalliin lupaprosessin turvallisuuteen vedoten; esimerkiksi herne määriteltiin uudeksi raaka-aineeksi, jos sen proteiiniosia eroteltiin ja muokattiin rakenteeltaan lihamaisemmiksi tuotteiksi. Tällainen sääntely vaikeutti etenkin pienimpien toimijoiden mahdollisuuksia osallistua innovointiin.
(2) Innovaatioiden kiihdyttäminen
Jotta innovaatiot voisivat muuttaa vallitsevia järjestelmiä, täytyy lupaavimpien innovaatioiden joko kasvaa ulos marginaalisten kokeilujen mittakaavasta eli skaalautua ja asettautua osaksi vallitsevaa järjestelmää tai luoda vallitsevan järjestelmän aidosti haastava vaihtoehto, joka lopulta korvaa vallitsevan järjestelmän.
Innovaatioita voidaan kiihdyttää sekä tuotantoon, markkinoihin että kulutukseen suunnatuilla toimilla. Tuotannon tuki tarkoittaa erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten toiminnan tukemista (mm. neuvontapalvelut tai yritystoiminnan käynnistämistä ja investointeja edistävän riskipääoman jako). Markkinoiden ja kulutuksen puolella innovaatioita kiihdyttävät esimerkiksi tuet, joilla kannustetaan uusien innovaatioiden kokeiluun tai käyttöönottoon.
Liikennejärjestelmä tarjoaa monia esimerkkejä innovaatioiden kiihdyttämisestä. Siirtymää sähköautoihin on kannustettu markkina- ja kuluttajaohjauksella. Vuonna 2020 tehty, 20 maata kattanut politiikkatoimien vertailu osoitti verohelpotukset ja sähköauton hankintatuet erityisen suosituiksi sähköautojen yleisyyden edistämisen keinoiksi. Tutkituista maista jo 19/20 (poikkeuksena Etelä-Afrikka) oli ottanut käyttöön kuluttajille suunnattuja, sähköauton käyttöön motivoivia taloudellisia kannustimia. Erityisen korkeita sähköauton hankintatuet ovat olleet Norjassa, joka on edistänyt sähköautojen hankintaa muutoinkin vahvasti. Vuoden 2022 lopulla Norjassa myydyistä uusista autoista yli 75 prosenttia oli täyssähköautoja; vuonna 2017 osuus oli ollut vain 40 prosenttia. Toisaalta täyssähköautojen yleistymisen välttämätön ehto on riittävän kattava latausasemien verkosto. Siksi sähköautojen yleistymisen kannalta kriittinen skaalauksen osa-alue on ollut latausverkoston laajentaminen ja yksityisten latauspisteiden asentamisen tukeminen.
(3) Vallitsevan järjestelmän horjuttaminen
Kestävyysmurros ei etene pelkästään positiivista kehitystä ruokkimalla; se edellyttää myös vallitsevien järjestelmien tietoista horjuttamista ja haitallisten prosessien purkamista, eli tietoista “luovan tuhon” aiheuttamista politiikan keinoin. Järjestelmien muuttumista vallitseviksi edistävät usein sellaiset prosessit, jotka samalla pönkittävät niitä.
Esimerkiksi vähähiilisyyteen tähtäävää kestävyysmurrosta vaikeuttaa teknologinen lukkiutuminen fossiilisiin polttoaineisiin (ns. carbon lock-in). Lukkiutuminen alkoi, kun fossiilisen energian käytön ympärille rakentui kokonainen tekninen infrastruktuuri, jota monet investoinnit vahvistavat ja jonka käyttöön ja kehittämiseen tarvittavan osaamisen tuottaminen johtaa myös siihen, että erilaiset tiedolliset ja taidolliset kyvyt ja koulutus kohdistuvat juuri fossiiliseen energiaan perustuvan järjestelmän toimintaan. Järjestelmän lukittuneessa tilassa nimenomaan fossiiliseen energiaan perustuva toiminta onnistuu erityisen helposti, kustannustehokkaasti ja toimintavarmasti. Syntynyt lukko tekee järjestelmästä sitkeästi muutosvoimia vastustavan ja vaikeuttaa murroksen aikaansaamista energia- ja liikennejärjestelmissä. Vallitsevien järjestelmien horjuttaminen on hyvin tärkeää, jotta kilpailuasetelma (ilman horjutustoimia etulyöntiasemassa olevien) vakiintuneiden ja uusien ratkaisujen välillä olisi reilumpi ja jotta uusilla ratkaisuilla olisi mahdollisuus yleistyä.
Vallitsevia järjestelmiä voidaan horjuttaa poistamalla haitallisen toiminnan tukia, kuten fossiilisen energian verohelpotuksia ja investointitukia, tai koventamalla (haitta)verotusta, kuten fossiilisen energian polttoaine- tai energiaveroa. Vielä voimakkaampaa sääntelyä edustaa tietyn toiminnan kieltäminen siirtymäajan jälkeen. EU esimerkiksi on päättänyt käytännössä kieltää polttomoottoriautojen myynnin vuodesta 2035 lähtien, koska 2035 myytävien autojen on EU:n säädösten mukaan oltava päästöttömiä. Siirtymäajat ovat kompromisseja ympäristötoimien kiireellisyyden ja sosiaalista kestävyyttä tukevan muutoshitauden välillä. Kiireellisyyden ja hitauden jännite on kestävyysmurrosten väistämätön piirre. Siihen liittyy poliittisia neuvotteluja sekä monia keskusteluja hyväksyttävän haitan suuruudesta ja siitä, voidaanko murrosta nopeuttaa yhdistämällä tiukempia vaatimuksia haittojen osittaiseen hyvittämiseen (ks. myös osio 3.6 Oikeudenmukainen siirtymä).
Fossiilisten polttoaineiden divestointi
Fossiilisten polttoaineiden divestointi (engl. fossil fuel divestment) on esimerkki nichessä syntyneestä kansainvälisestä liikkeestä, joka on viime vuosikymmeninä pyrkinyt horjuttamaan vallitsevaa energiajärjestelmää. Liike pyrkii kiihdyttämään energiamurrosta suuntaamalla huomiota fossiilisia polttoaineita tuottavien yritysten vastuuseen sekä näitä yrityksiä tukeviin talousjärjestelmän rakenteisiin. Fossiiliyritykset ovat merkittävimpiä kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttajia. Ne voivat jatkaa toimintaansa, koska ne saavat edelleen rahoitusta markkinoilta. Divestointiliike vaatii rahoitusmarkkinoiden toimijoita vetämään pois sijoituksensa (disinvestointi eli divestointi) fossiiliyrityksiin. (Institute for Energy Economics and Financial Analysis (IEEFA) ym. 2021).
Divestointiliikettä on verrattu aikaisempiin kampanjoihin esimerkiksi tupakkateollisuutta ja Etelä-Afrikan apartheidia vastaan. Fossiilisia polttoaineita koskevat divestointivaatimukset alkoivat 2010-luvun alussa Yhdysvaltojen yliopistoilla järjestetyistä opiskelijoiden kampanjoista. Erityisesti 350.org-ympäristöjärjestön ja sen johtohahmo Bill McKibbenin kirjoitusten ansiosta divestointikampanja alkoi leviämään nopeasti muihin organisaatioihin ja maihin. Poisvedetyn rahasumman määrää on hankala arvioida, koska eri toimijoiden divestointipäätökset ja -toimenpiteet vaihtelevat paljon. Kuitenkin vuonna 2022 yli 1500 rahoitusmarkkinatoimijaa, joiden yhteenlaskettu arvo on noin 40 biljoonaa dollaria, oli sitoutunut osittain tai kokonaan divestointiin (ks. ajankohtainen divestointi tilanne (linkki aukeaa uuteen ikkunaan)). Divestointeja ovat tehneet enimmäkseen toimijat, joilla on yhteisvastuullisia tehtäviä: esimerkiksi korkeakoulut, kaupungit, säätiöt ja uskonnolliset yhteisöt. Myös pankit ja sijoituslaitokset ovat divestoineet: esimerkiksi maailman suurin monikansallinen sijoituslaitos Euroopan investointipankki (EIB) päätti vuonna 2019 lopettaa sijoitukset ja rahoituspalvelut fossiiliyrityksille. EIB päätti lopettaa myös aiemmille jättisaastuttajille maksettavat uusiutuvan energian kehittämisen tuet: se katsoi, että jättisaastuttajilla on velvollisuus maksaa siirtymä voitoillaan, jotka ne ovat keränneet ilmastonmuutosta pahentaneilla toimilla (“saastuttaja maksaa” -periaate). Suomessa divestointikampanjoita on kohdistettu esimerkiksi Helsingin yliopistoon (aukeaa uuteen ikkunaan) sekä pankkeihin ja eläkeyhtiöihin (aukeaa uuteen ikkunaan).
Divestointiliikkeen taktiikan suoria vaikutuksia energiamurrokseen on kyseenalaistettu julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa. Organisaatioiden divestointipäätökset ovat usein vaillinaisia, tai niiden varjolla saatetaan siirtää sijoituksia maihin, joissa fossiilisen energian käyttöä tuetaan enemmän. Perustavanlaatuisempi ongelma on, että niin kauan kuin fossiilibisnes on kannattavaa, divestoiduille fossiiliosakkeille löytyy todennäköisesti aina eettisesti välinpitämätön ostaja. Kritiikin mukaan divestointi voi pahimmillaan harhauttaa huomion fossiilijärjestelmän kokonaisuudesta sekä hiiliveron ja päästökaupan kaltaisista keinoista, jotka tekisivät fossiilibisneksestä kannattamatonta.
Divestoinnin puolustajien mukaan liikkeen johtohahmot ovat alusta asti tiedostaneet divestoinnin olevan enimmäkseen ”symbolista” ja keino muiden joukossa. Liike vaikuttaa energiajärjestelmän toimintaympäristöön vahvistamalla kielteisiä asenteita fossiiliyrityksiä kohtaan (mm. rinnastukset tupakkateollisuuteen) sekä heikentämällä fossiilitalouden yhteiskunnallista ja moraalista oikeutusta. Asenneilmapiirin muutos voi helpottaa fossiilitaloutta rajoittavien toimien läpimenoa politiikassa. Lisäksi liike on vaikuttanut rahoitusalan käsityksiin sijoittajavastuusta ja fossiilibisneksen riskeistä. Se on esimerkiksi onnistunut lisäämään tietoisuutta siitä, että mikäli ilmastopolitiikka etenee kansainvälisten sopimusten mukaisesti, valtaosa maailman fossiilivarannoista ovat arvonsa kadottavaa varallisuutta (stranded assets; suomeksi puhutaan sijoitusten ”hiiliriskistä (aukeaa uuteen ikkunaan)”).
Divestointiliike on ajan myötä myös monipuolistanut sijoittajiin kohdistuvia vaatimuksiaan: poisvetämisen lisäksi rahaa pitäisi sijoittaa energiamurrosta vauhdittaviin kohteisiin. Vaatimus kohdistuu siis nykyään sekä vallitsevan järjestelmän horjuttamiseen että vaihtoehtoisen järjestelmän innovaatioiden kiihdyttämiseen. Sijoittajilta on alettu vaatia kokonaisvaltaisesti vaikuttavaa, johdonmukaista hiilipolitiikkaa (aukeaa uuteen ikkunaan).
(4) Järjestelmän horju(tta)misen sivuvaikutusten hallinta
Koska järjestelmät toimivat aina osana laajempaa ympäristöä, ylettyvät järjestelmien horjumisen ja horjuttamiseen tähtäävien toimien vaikutukset myös järjestelmän ulkopuolelle. Ympäristötoimien sivuvaikutukset voivat olla taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja myös ympäristöllisiä, kun esimerkiksi ilmastoa ajatellen tehdyt toimet vaikuttavat myös monimuotoisuuteen tai vesistöihin. Järjestelmien horju(tta)misessa erityistä huomiota voivat vaatia mittavat ja ympäristön sekä ihmisten hyvinvoinnin tai eriarvoisuuden kannalta haitalliset sivuvaikutukset, kuten negatiiviset vaikutukset kokonaisten toimialojen työpaikkoihin ja alueellisiin toimeentulon lähteisiin: esimerkiksi hiilen energiatuotannon jo toteutetut alasajot Saksassa ja Kanadassa ovat joillain alueilla vaikuttaneet rajusti alueellisiin toimeentulon mahdollisuuksiin. Koska sivuvaikutusten hallinta liittyy niin olennaisesti oikeudenmukaiseen siirtymään, käsittelemme tätä tarkemmin osiossa 3.6.
(5) Järjestelmien välisten kytkösten muuttaminen
Monet vallitsevista sosio-teknisistä järjestelmistä tai niiden prosesseista pönkittävät toisiaan. Esimerkiksi tietyt kaavoituksen ja maankäytön ratkaisut, kuten esikaupunkialueiden laajentuminen, ovat vahvistaneet yksityisautoilun asemaa. Tämä puolestaan on tehnyt esikaupunkialueiden kaltaisesta asumismuodosta entistä halutumman, kun etäisyydet eivät autoilijan näkökulmasta kasva merkittävästi, vaikka esikaupunkialue ulottuisi yhä laajemmalle.
Kestävyysmurros edellyttää järjestelmien ympäristöhaitallisia piirteitä toisiinsa kytkevien linkitysten purkamista tai kytköksen eri puoliin yhtä aikaa tarttumista. Tällaisissa toimissa julkinen hallinto on kriittisessä roolissa: se pystyy ohjaamaan koordinoidusti eri sektoreita, kun taas yritykset toimivat usein vain tietyllä sektorilla, ja kansalaisyhteisöillä taas ei usein ole kykyä sektorien väliseen, linkitysten purkamiseen tähtäävään koordinointiin. Politiikkayhdistelmät, eli useiden politiikkakeinojen kimput, ovat avainasemassa linkitysten purkamisessa. Keinokimppujen suunnittelu ja toimeenpano on haastavaa myös julkiselle hallinnolle, jossa päätöksiä valmisteleva ja toimeenpaneva osasto eli viranhaltijat ja julkisen sektorin työntekijät toimivat yleensä siiloissa: ympäristö-, liikenne-, terveys- ja kaavoitusosastot toimivat kukin erillään omia kysymyksiään ratkoen. Siiloutuminen mahdollistaa erikoistumisen ja oman aihealueen syvemmän hallinnan monimutkaistuvassa maailmassa, mutta tekee järjestelmärajoja ylittävistä päätöksistä haastavia suunnitella ja valmistella.
Esimerkkejä kestämättömiä kytkentöjä purkavista toimista ovat esimerkiksi toimenpideparit, jotka edistävät liikkumisen kestävyyttä kahdesta eri suunnasta käsin. Yhdestä suunnasta muutosta tuetaan investoinneilla kaupunkien joukkoliikenteeseen. Toisesta suunnasta panostetaan uusien, asutusta tiivistävien asuinalueiden suunnitteluun sekä infrastruktuuriin, joka kannustaa joukkoliikenteen käyttöön näillä alueilla (esimerkiksi hyvät pysäkit, pyörien sadesuojat bussipysäkkien vieressä sekä toimiva vuorojen aikataulutus).
Toinen esimerkki kestämättömiä kytkentöjä purkavista toimista on usean eri toimijaryhmän yhteistyön ansiosta vähitellen käynnistymässä oleva tekstiilijäteongelman ratkaiseminen. Tekstiilien tuotanto kytkeytyy myös maatalouden, maailmankauppaan liittyvän erikoistuneen työnjaon ja jätteenkäsittelyn järjestelmiin sekä esimerkiksi verkkokaupan nopeaan kasvuun. Järjestelmien yhteisvaikutukset ovat mahdollistaneet pikamuodin ja heikkolaatuisten vaatteiden kasvavan kysynnän ja ruokkineet jätemäärän kasvua, josta on samalla tullut “jonkun muun” (käytännössä ei-kenenkään) ongelma. Muutosten aikaansaaminen kytkösten purkamisessa edellyttää usein julkisen hallinnon lisäksi erilaisten toimijoiden yhteistyötä, kuten tekstiilien kierrätyksen esimerkki osoittaa.
Tekstiilijätteiden dumppaamisesta kohti kierrätystä
Vaatteiden ja muiden tekstiilien kierrätystä ei ole osattu toistaiseksi järjestää juuri millään tavoin, ja tekstiilistä on tulossa yksi mittavimpia korkean tulotason maiden ja niiden elämäntavan aiheuttamia ympäristöongelmia. Arvion mukaan vuonna 2022 vain yksi prosentti tekstiileihin globaalisti käytettävästä materiaalista päätyi uudelleen tekstiilikäyttöön; loppu päätyi kaatopaikoille, energiapolttoon tai köyhiin maihin. 2020-luvun alussa EU:ssa kertyi kansalaista kohti noin 11 kg tekstiilijätettä vuodessa, ja Euroopassa kaikkiaan noin kaksi miljoonaa tonnia vuodessa. Tekstiilien osuus eurooppalaisten kulutuksen ympäristökuormituksesta on merkittävä: ne aiheuttavat kaikista kulutetuista tuotteista kolmanneksi eniten veden- ja maankäytön paineita ja viidenneksi eniten kasvihuonekaasupäästöjä. Tekstiilijätteen kierrättäminen on vaikeaa yhtäältä sekoitekuitujen vuoksi, sillä niitä on vaikea eritellä toisistaan, ja toisaalta globalisoituneen halpavaatetuotannon takia – kierrätyksestä on vaikeaa tehdä taloudellisesti kannattavaa verrattuna uusien vaatteiden massatuotantoon.
Tekstiilejä on kierrätetty ennen vuotta 2023 lähinnä lahjoituspisteiden kautta. Pelkkä kierrätys lahjoituspisteiden kautta on tekstiilien tapauksessa hyvin kestämätön vaihtoehto (sen lisäksi että se kattaa vain täysin puhtaat ja ehjät vaatteet eli ne, joita ihmisten tulisi vielä länsimaissa käyttää pois antamisen sijaan). Esimerkiksi Isossa-Britanniassa, joka on väkilukuun suhteutettuna maailman suurin käytettyjen vaatteiden viejä, arviolta 70 % keräyksiin annetuista vaatteista viedään ulkomaille. Suurin osa viennistä on kaupallista: tarkoituksena on tuottaa voittoa keräysyritykselle tai -järjestölle. Viennistä iso osa päätyy Afrikkaan. Esimerkiksi vuoden 2010 tienoilla Britannian suurimpiin vaatekerääjiin lukeutuvan Oxfamin vaateviennistä puolet meni Länsi-Afrikkaan. Noin kolmasosa materiaalista on käyttökelvotonta ja päätyy jätekasoiksi sinne tänne, toisinaan vesistöihin. Lisäksi käyttökelpoisten käytettyjen vaatteiden dumppaus köyhiin maihin (jota dokumenttielokuva Textile Mountain avaa) “tappaa” usein paikallisen vaateteollisuuden. Kenian teollisuusalojen järjestön puheenjohtajan Betty Mainan mukaan Kenian vaateteollisuus työllisti 1980-luvulla puoli miljoonaa ihmistä, nykyään vain noin 20 000 ihmistä.
Tekstiilialan kierrätyksen ja jäteongelman ratkaiseminen on pitkään ollut jumissa “muna-kana-ongelman” vuoksi: yhdenkään toimijan aloite yksinään ei riitä, jos muita toimivan kierron kokonaisuudelle tärkeitä ratkaisuja ja tekijöitä ei ole olemassa. Samanaikaisesti on sekä nostettava kierrätysastetta, vähennettävä kierrättämisen tarvetta (vähentämällä pikamuotia ja lyhytikäisiä vaatteita) että saatava vähennettyä käytettyjen vaatteiden vientiä matalamman tulotason maihin (olipa kyseessä myynti, lahjoitus tai hävitys).
Vuosina 2022–2023 EU:ssa eletään kuitenkin mahdollisen murroksen aikoja. Edellytyksiä tekstiilien tuotannon ja kulutuksen järjestelmämurrokselle on luotu samaan aikaan monilla tasoilla. Ympäristöjärjestöt ja erilaiset kansalaiskampanjat, joita EU on myös tukenut, ovat luoneet julkisessa keskustelussa painetta tilanteen muuttamiseksi ja lisänneet tietoisuutta ongelman laajuudesta (toimintaympäristötason paine). Innovatiivisten yritysten kuten retkeily- ja ulkoiluvaatealan edelläkävijöiden markkinoille tuomat, kierrätysmateriaaleista valmistetut vaatteet ovat osoittaneet uusien toimintamallien mahdollisuuden (niche-ratkaisun kypsyminen niin, että kuluttajille tulee mahdollisuus tukea haluttua muutossuuntaa). Samaan aikaan eri maissa on avattu ensimmäisiä, osin kokeellisia teollisen mittakaavan tekstiilikierrätystä tekeviä laitoksia (niche-ratkaisun matka kohti kykyä toimia osana vallitsevaa järjestelmää) – esimerkiksi Suomessa Paimiossa vuonna 2021. Näiden laitosten toimintaa kehitetään uusin innovaatioin. Samalla vallitsevan järjestelmän tasolla EU sääti vuonna 2022 tekstiilistrategian, jonka tavoitteena on toimeenpanna muun muassa yritysten vastuuta tiukentavia, tekstiilijätteen vientiä rajoittavia sekä vaatteiden kierrätettävyyttä edistäviä säädöksiä. Suomessa tekstiilijätteen kerääminen tuli kunnille pakolliseksi vuoden 2023 alusta.
Hylätty vaatetehdas Kambodžassa. Kuva: Francois Le Nguyen, Unsplash.
(6) Toimintaympäristön muuttaminen
Järjestelmämurrosta voi edistää myös muuttamalla järjestelmän toimintaympäristöä, kuten sosiaalisia, kulttuurisia, taloudellisia, poliittisia ja muita yhteiskunnallisia olosuhteita. Toimintaympäristön muutokset voivat tuottaa painetta järjestelmämuutoksiin ja joissain tapauksissa jopa johtaa nopeisiin murroksiin. Lontoon “The Great Stink” toimii hyvänä esimerkkinä hyvin rajatusta sosio-teknisen järjestelmän murroksesta (jäte-/vesihuolto). 2020-luvun aikaisia esimerkkejä toimintaympäristön muutoksista ovat koronaviruspandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Pandemia johti monissa työyhteisöissä nopeaan etäkokousten ja etäprojektityöskentelyn ratkaisujen keksimiseen ja koulutuksessa virtuaaliluentojen ja webinaarien laajaan käyttöönottoon. Muutokset vähentävät matkustustarpeita ja voivat jatkossakin parantaa tapahtumien saavutettavuutta, kun matkustamisen vaatima aika ja raha eivät ole osallistumisen esteenä.
Sotaan liittyneet kauppapakotteet taas kiihdyttivät Euroopan energiamurrosta, sillä Venäjältä tuoduille fossiilisille polttoaineille piti löytää nopeasti korvaajia. Vuonna 2020 Eurostat-tilastojen mukaan neljäsosa koko EU:n energiasta tuotettiin polttamalla Venäjältä peräisin olevaa fossiilista energiaa. Kokonaisuudessaan Venäjän osuus EU:n energiatuonnista putosi vuoden 2022 syksyyn mennessä 25 prosentista 15 prosenttiin.
EU-maiden riippuvuudessa Venäjän tuontienergiasta oli suuria eroja. Esimerkiksi vuoden 2022 energiakriisissä suuriin vaikeuksiin joutunut Saksa oli ostanut Venäjältä suuria määriä fossiilisia polttoaineita: kaasua yli 50 000 miljoonaa kuutiometriä eli 59 % maan koko kulutuksesta, öljyä ja öljytuotteita lähes 35 000 tuhatta tonnia (35 %) ja hiiltä 14 356 tuhatta tonnia (22 %). Suomi oli EU:n keskiarvoa riippuvaisempi Venäjän fossiilienergiasta (45 %), sillä energiaintensiivisen vientiteollisuuden takia öljyä ja öljytuotteita tuodaan Suomeen yli kotimaan kulutuksen (141 % maan kulutuksesta, 11 243 Kt). Suomessa käytetystä maakaasusta 92 % ja hiilestä 30 % tuotiin Venäjältä.
Nämä sinänsä ei-toivotut tapahtumakulut havainnollistavat toimintaympäristön muutosten vaikutusta järjestelmiin. Koordinoitu toimintaympäristön muuttaminen on toivottavampaa kuin ennakoimattomat muutokset, jotka usein eivät johda kestävyysmurroksen kannalta parhaisiin ratkaisuihin. Muun muassa sotatilanteen äkillisyyden, vallitsevan järjestelmän polkuriippuvuuksien ja poliittisen tahdon puutteen vuoksi Euroopan maat ajautuivat korvaamaan Venäjän tuontienergiaa myös puunpoltolla, muualta tuodulla nesteytetyllä maakaasulla ja Suomen tapauksessa turpeella, koska uusiutuvan energian tuotantoa ei saatu lisättyä tarpeeksi nopeasti eikä energian kokonaiskulutus vähentynyt tarpeeksi pelkkien viestinnällisten sähkönsäästökampanjoiden ja energian markkinahintojen nousun kautta.
Onkin tärkeää huolehtia siitä, etteivät lyhytaikaiset "hätäratkaisut" johda uuteen lukkiutumiseen fossiilisiin tai muuten merkittäviä ilmasto- ja luontohaittoja aiheuttaviin polttoaineisiin. Toisaalta kansainvälinen energiajärjestö IEA (2022) arvioi vuonna 2022 laatimassaan energiamaailman tilaa käsittelevässä raportissa, että Venäjän hyökkäyssodan seuraukset ovat aikaistaneet niin sanotun fossiilipiikin vuoteen 2027. Fossiilipiikki tarkoittaa vuotta, jolloin fossiilisten polttoaineiden käyttö saavuttaa maailmassa huippunsa ja kääntyy sen jälkeen pysyvästi laskuun.
Toimintaympäristöä voidaan muuttaa erityisesti yleisen tason lainsäädännön, strategioiden ja sopimusten kautta. Ilmastonmuutokseen ja luontokatoon liittyvät strategiat ja sopimukset asettavat järjestelmille muutospaineita, joiden voimakkuus ja aikajänne toki vaihtelevat. Sitovat ja selkeitä tavoitteiden toteutumisen seurannan pelisääntöjä sisältävät sopimukset ovat tehokkaampia kuin ei-sitovat tahdonilmaisut tai edistyksen mittaamisen keinot auki jättävät sopimukset, mutta niitä on toisaalta myös vaikeampaa saada aikaan (katso myös Johdatus planetaariseen hyvinvointiin -kurssin osio kansainvälisistä ympäristösopimuksista).
Silti myös valtioiden yhteiset, ei-sitovat sopimukset ympäristöhaittojen vähentämiseen voivat luoda muutospainetta. Ne viestivät, että ympäristöhaittojen vähentäminen tietyllä aikavälillä on kaikkien yhteinen tahto. Signaalit voivat vaikuttaa sekä tuotannon ja kulutuksen järjestelmiin että esimerkiksi rahoitusmarkkinoihin ja tutkimuksen suuntautumiseen. Signaloiva vaikutus on myös niin sanotuilla puitelaeilla, joista Suomen ilmastolaki on yksi esimerkki. Puitelait ovat vain viranomaisia sitovia ja sisällöltään hyvin yleisluontoisia lakeja, jotka velvoittavat julkisen sektorin toimijoita määrittämään tarkemmat keinot ja tarkemman lainsäädännön tietyn tavoitteen saavuttamiseksi. Sääntelylle asettaa kuitenkin haasteensa eritasoisten sopimusten hierarkkisuus, jonka ongelmia havainnollistaa esimerkiksi ruokajärjestelmä.
Ruokajärjestelmän globaali ulottuvuus kuuluu kansainvälisen kaupanteon järjestelmään. Sitä ohjaavat kansainväliset sopimukset määrittävät markkinoilla toimivien yritysten yhtäläisiä oikeuksia, joita valtiot eivät saa rajoittaa maakohtaisilla toimilla. Tuotteita ei pääsääntöisesti saa kohdella eri tavoin niiden alkuperämaan ympäristövaatimusten tason perusteella. Jos ympäristöteot kotimaassa nostavat tuotantokuluja ja siten kotimaisten tuotteiden hintaa, ulkomaiset ja vastuuttomammin tuotetut vastaavat tuotteet voivat saada kaupoissa etulyöntiaseman, koska ne voivat ympäristövaatimuksia välttämällä pitää hintansa alhaisempina. Kotimaisten toimijoiden kilpailukyky voi siis heikentyä ympäristötoimien kustannusvaikutusten vuoksi, jos kuluttajat tekevät valintansa pääosin hinnan perusteella. Kotimaisten toimijoiden kilpailukyvyn tueksi voidaan joko säätää kotimaisia tuotannon kuluihin vaikuttavia järjestelmiä (ympäristöystävällisen toiminnan tuet ja verohelpotukset) tai vaikuttaa kaupan järjestelmiin siten, että tuotteita on mahdollista kohdella eri tavoin niiden tuotannon kestävyydestä riippuen.
Kansainväliseen toimintaan sekä muiden valtioiden ja niissä toimivien yritysten politiikkaan voidaan vaikuttaa ostajamaiden valinnoilla ja kestävyysvaatimuksilla. Maailman kauppajärjestö WTO:n sääntöjen mukaan vaatimusten on kuitenkin oltava “syrjimättömiä” ja niiden on kohdeltava “samankaltaisia tuotteita” samalla tavoin, mikä estää liittämästä erilaista kohtelua tuotteisiin niiden alkuperämaan tai -alueen mukaan.
Pitkään periaatteen tulkittiin tarkoittavan, että tuotannon ja jalostuksen kestävyyttä koskevat säädökset kauppasopimuksissa olisivat laittomia. Nykyään kuitenkin eri kauppaosapuolet ovat löytäneet yhä useampia ratkaisuja kestävyyttä edistävien kriteerien asettamiseksi osaksi maiden ja alueiden välisiä kauppasopimuksia. Tulkinnassa on siis tapahtunut paradigman muutos: tuotantotavalla nähdään nykyään olevan joissain tapauksissa merkitystä niin paljon, että eri tuotantotavalla tuotteesta tulee eri tuote, jota saa kohdella eri tavoin. Mikäli esimerkiksi kauppasopimuksen kaikki osapuolet suostuvat kirjauksiin, voidaan maiden välisiin kauppasopimuksiin määrittää kestävämmin tuotetuille tuotteille edullisemmat tuontitariffit tai kirjata, että tietyn maan kokonaistuonnista vähintään tietyn osuuden on oltava kestävyyskriteerien mukaisesti tuotettua. Koska kauppasopimuksissa on kuitenkin kyse aina rajallisesta määrästä osapuolia, on niiden vaikutus toimintaympäristöön rajallisempi kuin lähes kaikkia maita koskevilla yhteisillä sopimuksilla – mikäli kansainvälinen yhteisö vain onnistuu saamaan niitä aikaan.
Kestävyysmurroksen kannalta olennaisia esimerkkejä toimintaympäristön muuttamisesta ovat kansainväliset ympäristösopimukset kuten Pariisin ilmastosopimus vuonna 2015 ja sitä pohjustaneet ilmastosopimukset: monimuotoisuuden turvaamiseksi ja luontokadon pysäyttämiseksi tehty CBD-sopimus (Convention on Biological Diversity) vuonna 1993 ja otsonikadon hillitsemiseksi vuonna 1987 tehty Montrealin sopimus. Näistä ainoastaan Montrealin sopimus on ollut luonteeltaan sitova. Ilmastopoliittisten kansainvälisten sitoumuksien on arvioitu olennaisesti vaikuttaneen ainakin sähköautoteknologian yleistymiseen. Sopimusten aikaansaama muutospaine kohtaa kuitenkin jatkuvasti myös haasteita, sillä kansainvälinen ja kansallinen toimintaympäristö tuottavat myös monia muita signaaleja ja järjestelmiin suunnattuja paineita, joista osa vaikeuttaa kestävyysmurrosta tukevien toimien toteuttamista tai on ristiriidassa niiden kanssa.
Esimerkkinä ristiriidoista toimintaympäristössä ovat globaaleihin vapaakauppasopimuksiin kuuluvat ulkomaalaisten sijoittajien suojaukset. Näiden turvin fossiiliyhtiöt ovat vaatineet, ja osittain voittaneet, valtioilta satojen miljoonien tai jopa miljardien korvauksia kansainvälisessä välimiesoikeudessa, kun sijoitukset fossiiliyhtiöihin ovat menettäneet arvoaan valtioiden tiukentuneen ilmastopolitiikan takia. Jo valmisteilla olevien öljy- ja kaasuhankkeiden peruminen tai pysäyttäminen, mikä on välttämätöntä 1,5 asteen ilmastotavoitteiden kannalta, voi tarkoittaa valtioille satojen miljardien korvausvaatimuksia. Pahimmillaan näiden kustannusten pelko voi hyydyttää ilmastotoimia. Erityisen ongelmallisena on pidetty energia-alan sijoituksia suojaavaa ECT-sopimusta (engl. Energy Charter Treaty), jossa myös Suomi on mukana. Monet Euroopan maat ovatkin pitkällisten uudistusyritysten jälkeen jättäneet ECT:n loppuvuodesta 2022. Sopimus voi tosin silti suojata sijoituksia fossiiliyrityksiin jopa 20 vuotta purkamisen jälkeen, ja lisäksi sopimusta pyritään edelleen laajentamaan uusiin maihin.
MLP-mallin rajat ja kritiikki
MLP-ajatuskehikko on yksi mutta ei ainoa eikä kaiken kattava selitysmalli järjestelmien muuttamiseen. Jokainen ajatuskehikko korostaa tiettyjä ja vastaavasti häivyttää toisia asioita. Koska MLP on syntynyt nimenomaan sosio-teknisten järjestelmien ja suurten teknologisten mullistusten ymmärtämisen tutkimiseen, sitä on alusta asti leimannut innovaatioiden painotus. MLP ei siis välttämättä sisällä kovin hienostuneita työvälineitä “vallitsevan ja normaalin” tarkasteluun, esimerkiksi vallitsevien käytäntöjen sitkeyden ymmärtämiseen. Muun muassa vallitsevien kulttuuristen käytäntöjen levinneisyyden ymmärtämiseen ja niiden normalisoitumiseen tai “muutosvastarintaan” liittyvien kysymysten – olipa kyseessä lihansyönti, yksityisautoilu tai lentomatkailu – ymmärtämiseen saattavat esimerkiksi ihmistoiminnan sosiaalista ulottuvuutta korostavat tutkimusnäkökulmat olla valaisevampia.
MLP on saanut myös kritiikkiä erityisesti toimijuuden ja valtasuhteiden sivuosaan jättämisestä. Kestävyysmurroksen edistäminen ja sen esteiden ymmärtäminen edellyttää huomion kiinnittämistä toimijoihin ja toimijuuksiin, joita aiemmat historialliset tapahtumat ja vallitsevat rakenteet myös määrittävät: eri asemassa olevilla ihmisillä ja ryhmillä on huomattavan eriäviä mahdollisuuksia esimerkiksi tiettyjen toiminnan tapojen muuttamiseen tai uusien ratkaisujen käyttöönottamiseen (näihin perehdymme lisää tämän kurssin neljännessä osiossa). Lisäksi MLP painottuu selittämään muutoksia liikkuen nichestä vallitseviin tuotannon ja kulutuksen järjestelmiin ja tästä taas ylätasolle toimintaympäristöön ja takaisin. Näkökulma ei välttämättä sovellu kovin hyvin samalla tasolla toimivien järjestelmien väliseen tarkasteluun tai esimerkiksi energia-, liikenne- ja ruokajärjestelmien välisten ongelmallisten kytkösten tunnistamiseen.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.