Olet ehkä kohdannut yksilöiden käyttöön tarkoitettuja hiilijalanjälkilaskureita kohtaan esitettyä kritiikkiä, jonka mukaan ne olisivat organisaatioiden keino vierittää vastuuta ilmastopäästöjen aiheuttamisesta kuluttajien harteille. Tämä keskustelu juontaa juurensa 2000-luvun alkupuolelle, jolloin lukuisat yritykset toivat markkinoille kansalaisille suunnattuja hiilijalanjäljen laskureita. Näiden yritysten joukossa oli korkeapäästöisiä yrityksiä, kuten ilmiön liikkeelle laittanut öljy-yhtiö, ja toiminta nähtiinkin strategisena keinona piilottaa organisaatioiden vastuuta ihmisperäisen ilmastonmuutoksen kiihdyttämisestä. Ajan kanssa hiilijalanjäljen laskennan maine on kuitenkin parantunut käyttötapojen muutosten myötä, sillä siitä on tullut kiinteämpi osa erilaisten organisaatioiden vastuullisuustyötä. Nykyään tuhannet organisaatiot maailmanlaajuisesti laskevatkin omaa hiilijalanjälkeään.

Vaikka hiilijalanjälki on nykyään laajasti käytössä ja erilaisten jalanjälkien laskemista on kehitetty kohta jo neljä vuosikymmentä, ei edelleenkään ole olemassa vain yhtä, yhteisesti hyväksyttyä tapaa määritellä tai laskea hiilijalanjälkeä. Erilaisia laskentamenetelmiä on paljon, ja organisaatioissa käytettävistä yleisimpiin lukeutuvat elinkaarianalyysi (engl. Life Cycle Assessment, LCA) tai panos-tuotosanalyysi (engl. Input-Output Analysis, IOA) sekä niiden erilaiset yhdistelmät. Erilaisten menetelmien käyttö eri organisaatioissa johtaa erilaisiin tuloksiin, jolloin organisaation päästöjen määrää on haastavaa arvioida suhteessa muihin toimijoihin, niin organisaation sisäisesti kuin sen ulkopuoleltakin. Yhteisesti käytössä olevan hiilijalanjäljen laskentamenetelmän puuttuminen paitsi heikentää laskennasta saatujen tulosten keskinäistä vertailtavuutta, laittaa myös laskijan asemaan, jossa hänen on tehtävä monia tapauskohtaisia päätöksiä, joilla on vaikutusta laskennan tuloksiin.

Tulosten vertailtavuuteen vaikuttaa konteksti, jossa hiilijalanjälkeä lasketaan. Se voi vaihdella globaalista tai alueellisesta tarkastelusta yksittäisen organisaation, jonkin sen toiminnan osa-alueen tai tuotteen hiilijalanjäljen laskentaan. Erilaiset hiilijalanjälkitarkastelun kontekstit ovat johtaneet myös standardien kehittämiseen erikseen esimerkiksi tuotteiden (ISO 14067) ja organisaatioiden (ISO 14064) hiilijalanjälkien selvittämiseen. Laskennan tulosten keskinäistä vertailtavuutta vähentää myös se, että eri menetelmissä huomioidaan kasvihuonekaasupäästöjä eri tavoin. Laskennassa voidaan esimerkiksi huomioida kaikki ihmisen aiheuttamat hiilidioksidipäästöt tai vain se osuus hiilipäästöistä, joka syntyy fossiilisten polttoaineiden polttamisessa. Laskentaan sisällytetään usein muidenkin kasvihuonekaasujen päästöjä esimerkiksi siten, että huomioidaan vain hiiliyhdisteistä pääasiassa koostuvat kasvihuonekaasut (engl. carbonaceous gases), eli hiilidioksidi (CO₂), metaani (CH₄) ja hiilimonoksidi (CO), tai Kioton sopimuksessa määritellyt kasvihuonekaasut CO₂, CH₄, dityppioksidi (N₂O), fluorihiilivedyt (HFC), perfluoratut yhdisteet (PFC) ja rikkiheksafluoridi (SF). Tällöin laskennan yksikkönä käytetään hiilidioksidiekvivalenttia (CO₂e, ks. luku 1.4.).

Pohditaanpa hiilijalanjäljen laskennan haasteita tutkimusesimerkin avulla:

Harangozo ja Szigeti (2017) tutkivat kahdeksan avoimesti saatavilla olevan hiilijalanjälkilaskurin kattavuutta ja tarkkuutta (engl. validity), eli sitä, miten hyvin ne mittaavat eri päästöluokkiin (scopet 1, 2 ja 3) kuuluvia organisaation kasvihuonekaasupäästöjä, ja luotettavuutta (engl. reliability), eli sitä, saadaanko eri laskureilla samanlaisia tuloksia käytettäessä samaa dataa. Tutkimuksessa mukana olleet laskurit pohjautuvat GHG-protokollan mukaisiin periaatteisiin ja päästöjen jaotteluun, joita on opiskeltu tälläkin kurssilla. He saivat selville, että laskureiden validiteetti oli suhteellisen hyvä, eli ne huomioivat pääosin eri päästöluokkiin kuuluvat päästöt. Laskurit vaikuttivat huomioivan hyvin etenkin päästöluokkien 1 ja 2 päästöt, mutta osa laskureista huomioi päästöluokan 3 päästöt vain tietyiltä osin. Validiteettia laskeva tekijä oli se, ettei yksikään laskureista huomioinut muita kasvihuonekaasupäästöjä kuin hiilidioksidipäästöt.

Sen sijaan laskureiden luotettavuus oli heikkoa, eli samalla datalla saatiin erilaisia tuloksia eri laskureilla, varsinkin kuvitteellisen organisaation kokonaispäästöjä tarkasteltaessa. Myös eri päästöluokkien välillä tulokset olivat erilaisia, vaikkakin paremmin linjassa keskenään kokonaispäästöihin verrattuna. Tutkijat pohtivat myös tulosten yleistettävyyttä koskemaan organisaatioita laajemminkin. Esimerkkiyritys, joka laskentaa varten luotiin, oli palveluyritys, jossa päästöjä muodostui rajatusta määrästä lähteitä, jotka olivat helposti tunnistettavissa. Tällaisille organisaatioille avoimesti tarjolla olevat laskurit voivat tutkijoiden mukaan olla erityisen hyödyllisiä. Sen sijaan suurempien organisaatioiden, monimutkaisine tuotanto- ja arvoketjuineen, voi olla vaikeaa tehdä ilmaisten jalanjälkilaskureiden avulla kattavaa analyysiä. Tosin suuntaa antavan kuvan organisaation hiilijalanjäljestä niillä voi laskea, mistä on hyötyä suurimpien päästöluokkien ja -kategorioiden tunnistamisessa.

Tämän tutkimusesimerkin opetus on, että hiilijalanjälkilaskureita käyttäessä ja laskennan tuloksia arvioitaessa on hyvä muistaa, että tulokset ovat arvioita eivätkä täydellisen tarkkoja kuvauksia todellisuudesta. Yleensä laskurit kattavat kuitenkin organisaatioiden keskeisimmät päästölähteet, minkä vuoksi niistä on hyötyä oman organisaation päästöjen selvittämisessä ja päästöjen hillitsemistoimenpiteiden suunnittelussa. Hiilijalanjäljen laskennan avulla voidaan myös seurata pidempiaikaisesti organisaation päästöjen kehittymistä, esimerkiksi vuositasolla. Laskentaan sisällytettävien toiminnan osa-alueiden tulisi kuitenkin olla selkeitä ja kokonaisuuden hallittavissa, mikä lisää laskennan uskottavuutta. Mitä enemmän arvoketjun päästöjä otetaan mukaan, sitä läpinäkyvämpää ja kattavampaa organisaation päästöjen selvittäminen on. Hiilijalanjäljen laskentamenetelmää valittaessa on myös tärkeää pohtia, mitä halutaan mitata, sillä eri menetelmät palvelevat erilaisia tarkoituksia.

Hiilijalanjäljen vahvuus on kuitenkin siinä, että kaikissa laskentatavoissa pienempi tulos tarkoittaa aina pienempiä ympäristövaikutuksia. Tämä johtuu siitä, että vaikka konteksti ja menetelmät vaihtelevat, yhtenäistä hiilijalanjäljille on se, että niissä mitataan organisaation eri päästölähteistä syntyvien kasvihuonekaasujen määriä. Vertailun vuoksi esimerkiksi joissakin vesijalanjäljen (mittaa organisaation vesistövaikutuksia) laskentamenetelmissä mitataan vain veden käytön muuttumista käyttöluokasta toiseen, ja käyttöluokan vaihtuminen ei automaattisesti tarkoita haitallisten ympäristövaikutusten kasvua, vaan joskushan asia voi olla jopa päinvastoin.

Yksi käytännöllisellä tasolla vastaan tuleva haaste hiilijalanjäljen laskemisessa voi olla osaamisen kerryttämiseen ja laskennan tekemiseen tarvittava aika tai ulkopuolisen ammattilaisen, esimerkiksi konsultin, palkkaamiseen vaadittava raha. Pienemmissä yrityksissä näistä resursseista on usein niukkuutta, jolloin laskennan haltuunotto voi helposti jäädä ydinliiketoiminnan pyörittämisen jalkoihin. Laskennassa erityisesti datan kerääminen on usein aikaa vievä vaihe, jossa tietoja saatetaan joutua keräämään monista eri lähteistä, kuten tietokannoista, alihankkijoilta ja energiayhtiöiltä. Onneksi internetissä vapaasti saatavilla olevien laskureiden avulla on mahdollista laskea yrityksen hiilijalanjälki suhteellisen helposti ja kustannustehokkaasti. Laskennan voi myös aloittaa jostakin toiminnan osa-alueesta ja laajentaa pikkuhiljaa kattamaan yrityksen toimintaa kokonaisvaltaisemmin.

Tutkimuskirjallisuudessa yhtenä hiilijalanjäljen vahvuuksista pidetään sen saavuttamaa suosiota, ja se onkin varmasti tunnetuin tapa esittää lukuja organisaatioiden ilmastopäästöistä suuremmalle yleisölle. Laskennan tulosten kommunikoinnissa on kuitenkin löydetty kehitettävää avoimuudessa, liittyen esimerkiksi menetelmän valintoihin, hiilijalanjäljen laskemisen kontekstiin ja laskentaan käytetyn datan rajoitteisiin. Standardit varmasti auttavat jossain määrin yhtenäistämään päästöjen raportointia, mutta tutkimuksissa on myös tunnistettu strategisia keinoja häivyttää organisaatioiden maineen kannalta negatiivisia löydöksiä raporteissa, esimerkiksi jättämällä lukuja mainitsematta tai esittämällä niitä vaikeasti ymmärrettävässä tai harhaanjohtavassa muodossa (ks. esim. Talbot & Boiral 2015). Kuten kurssin osiossa 3 ja 4 opittiin, on organisaation hiilijalanjäljen laskennasta ja päästöistä raportoinnin ja viestimisen oltava mahdollisimman avointa, kattavaa ja läpinäkyvää.

Yleisesti ottaen ympäristövaikutusten laskennallista tarkastelua on kritisoitu kyseisten menetelmien vaatimasta monimutkaisten vaikutusketjujen yksinkertaistamisesta, sillä moniulotteista fysikaalista todellisuutta on hankalaa muuttaa numeroiksi, joissa on huomioitu kokonaisvaltaisesti kaikkien biologisten, geologisten, kemiallisten ja ihmistoimintaan liittyvien tekijöiden vaikutukset ja yhteisvaikutukset. On totta, että myös hiilijalanjäljen laskenta vaatii aina jonkinasteista fysikaalisen todellisuuden yksinkertaistamista ja siihen liittyy epävarmuustekijöitä, kuten laskentaan käytetyn datan tarkkuus tai päästökerrointen ajantasaisuus ja soveltuminen kontekstiin. Tämän tosiasian tiedostaminen on tärkeää ja tarpeellista, mutta sen ei pitäisi kuitenkaan olla esteenä pyrkimyksille ymmärtää ihmistoiminnan aiheuttamia ilmastovaikutuksia mittaamisen ja mallintamisen avulla. Laskennallisten epävarmuuksien huomioimiseksi hiilijalanjälkilaskennan tulokset voi todentaa ulkopuolisella asiantuntijalla, etenkin, jos laskennassa ei ole seurattu tarkasti jotain tiettyä standardia ja jos tuloksia käytetään muuhun kuin organisaation päästöjen sisäiseen tarkasteluun.

Yleisemmässä kritiikissä on myös pohdittu, ohjaako jalanjälkiajattelu organisaatioita keskittymään olennaisiin toimiin ilmaston ja luonnon kokonaistilan parantamiseksi vai voivatko mittarit kohdistaa huomiota liikaa yksittäisiin kestävyyden osa-alueisiin. Hiilijalanjäljen tapauksessa organisaatioiden on oltava tarkkana, ettei toiminnan ympäristövaikutusten osalta keskitytä ainoastaan päästöjen pienentämiseen. Hiilijalanjäljen tuijottaminen voi johtaa tahattomasti muiden negatiivisten ympäristövaikutusten aiheuttamiseen. Jos esimerkiksi fossiilisilla polttoaineilla tuotettua energiaa lähdettäisiin kaikissa organisaatioissa korvaamaan yksinomaan bioenergialla päästöjen pienentämiseksi, olisi seurauksena todennäköisesti haitallisia vaikutuksia luonnon monimuotoisuudelle maa- ja vesiekosysteemeissä, energiaviljelyn ja metsien hakkuiden lisääntyessä.

Myöskään ilmastovastuukysymyksistä ei olla yhteiskunnallisella tasolla sovittu kovin tarkasti. Walenta (2021) tarkasteli artikkelissaan kriittisesti GHG-protokollan päästöluokkien (scopet) käyttöä päästöjen arviointiin ja ilmastotoimien suunnitteluun. Hänen näkemyksensä mukaan ongelmallisen päästöluokka-ajattelusta tekee se, ettei protokolla ohjaa riittävästi päästöluokan 3, eli tuotanto- ja arvoketjujen kautta ulkoistettujen päästöjen huomiointiin. Tämä voi johtaa siihen, että vastuu päästöjen aiheuttamisesta valuu suuryrityksiltä pienemmille alihankkijoille, joilla ei ole käytössään yhtä paljon resursseja päästöjen vähentämiseksi kuin suuryrityksellä olisi. Muutkin tutkijat ovat nostaneet esiin hiilipäästöjen vuotoa (engl. carbon leakage), yleensä globaalin pohjoisen valtioiden rajojen ulkopuolelle kehittyviin maihin, joihin tuotantoa siirretään kustannusten säästämisen ja löyhemmän ilmastosääntelyn vuoksi.

Alun perin tuotantotilojen omistajuus on ohjannut päästöjen luokittelua päästöluokkiin; se kenen omistamassa tilassa päästöt syntyvät on vastuussa niiden aiheuttamisesta. Tämä voi Walentan (2021) mukaan aiheuttaa kahdenlaista vastuunpakoilua: 1) haitan aiheuttaja voi siirtää vastuuta epäsuorista päästöistään muiden arvoketjun toimijoiden vastuulle ja 2) haitan aiheuttaja voi investoida pääosin päästöluokkien 1 ja 2 päästöjen pienentämiseen ja jättää päästöluokan 3 tarkastelun tahallaan puutteelliseksi. Hän esittääkin, että omaisuusperusteisesta luokittelutavasta tulisi siirtyä arvoketjuperusteiseen luokitteluun, jotta ajattelu organisaatioiden ilmastovastuusta laajentuisi koskemaan myös ulkoistettavissa olevia päästöjä. Myös Vasconcellos Oliveira (2019) on esittänyt artikkelissaan, että nykyistä selkeämmin olisi pystyttävä osoittamaan, kuka on vastuussa ympäristölle aiheutetusta haitasta, ja miltä osin. Vastuukysymysten suhteen ei vielä olla päästy yhteisymmärrykseen hyvistä käytänteistä, ja yhteiskunnallista keskustelua tarvitaan yhä siitä, kenelle ilmastovastuu kuuluu, esimerkiksi historiallisten vaikutusten aiheuttamisen, sen hetkisten vaikuttamismahdollisuuksien ja muiden vastaavien näkökulmien tarkastelun kautta.

Päätöksentekoa ohjaavana työkaluna hiilijalanjäljessä on syytä huomioida laskennan tulosten karkeus ja suuntaa antava luonne, mutta siitä huolimatta, hiilijalanjälki on hyödyllinen työkalu erityisesti organisaation suurimpien päästölähteiden tunnistamiseen ja siten myös päästövähennystoimenpiteiden priorisointiin. Päästöluokan 3 päästöjen sisällyttämistä hiilijalanjäljen laskemiseen suositellaan (esimerkiksi SBTi Corporate Net-Zero -standardissa vaatimuksena ja GHG-protokollassa vapaaehtoista, mutta huomioidaan laskennan rajaamisessa), sillä varsinkin organisaatioissa, joissa ei ole omaa tuotantoa, tuotanto- ja arvoketjujen epäsuorien päästöjen osuus kokonaispäästöistä voi olla merkittävä. Arvoketjuissa syntyvien päästöjen huomiointi lisää organisaation toiminnan läpinäkyvyyttä ja vastuullisuustyön ja -viestinnän uskottavuutta. Hiilijalanjälkilaskennan tulokset tavoittavat organisaation viestinnän kautta laajan joukon erilaisia sidosryhmiä, jolloin on huolehdittava siitä, että tulosten kommunikoinnissa ollaan läpinäkyviä ja kerrotaan mahdollisimman tarkasti laskennan toteutuksesta sekä laskentaan sisällytetyistä päästöistä.