Kansainvälisten ympäristösopimusten onnistumista näyttää selittävän ennen kaikkea intressien yhteensopivuus, selkeä ongelman rajaus, taloudelliset kannustimet sekä toimeenpanon mekanismit. Hyvä esimerkki onnistumisesta on Montrealin pöytäkirja, joka vähensi CFC-yhdisteiden käyttöä 95 % ja käynnisti otsonikerroksen toipumisen.
Sen onnistumista selittävät ainakin:
- Selkeä syy–seuraussuhde (CFC-yhdisteet → otsonikato),
- Rajattu joukko toimijoita (teolliset tuottajat),
- Korvaavien teknologioiden saatavuus,
- Laaja poliittinen ja tieteellinen yksimielisyys.
Lisäksi keskeiset taloudelliset toimijat kykenivät hyötymään uusista markkinoista, mikä vähensi vastarintaa. Sen sijaan ilmasto- ja biodiversiteettisopimukset ovat kohdanneet suurempia vaikeuksia. Ilmastonmuutos kytkeytyy koko talousjärjestelmään ja energiantuotantoon, eikä päästövähennyksiä voida toteuttaa ilman syvällisiä rakenteellisia muutoksia. Pariisin sopimus perustuu vapaaehtoisiin kansallisiin panoksiin ja mainepaineeseen, mikä tekee sen toimeenpanosta epävarmaa. Biodiversiteettisopimuksessa taas tavoitteita ei ole saavutettu, koska monimuotoisuuskadon juurisyihin kuten maankäyttöön, kulutukseen ja talousrakenteisiin ei ole puututtu riittävästi. Yhteenvetona sopimukset onnistuvat, kun ne ovat poliittisesti realistisia, taloudellisesti mahdollisia ja institutionaalisesti vahvoja. Ne epäonnistuvat, kun ne haastavat suoraan vallitsevan talousjärjestelmän keskeiset rakenteet ilman riittäviä kannustimia tai sitovia velvoitteita.