Miettiessäni ihmisen roolia maapallolla, en voi erottaa sitä luonnosta – ei vain ekologisesti, vaan myös olemuksellisesti. Uskon, että ihminen on erottamaton osa luontoa. Meissä vaikuttaa sama luomisvoima, joka synnyttää metsiä, virtoja ja elämän monimuotoisuutta. Samalla meillä on erityinen kyky: tietoisuus, ajattelu, kyky tehdä valintoja. Juuri siksi meillä on myös vastuu.

Antroposeeni kuvaa aikakautta, jossa ihmisen vaikutus planeettaan on saavuttanut ennennäkemättömän mittakaavan. Luonnonvarojen kulutus, ekosysteemien muokkaus ja ilmastonmuutos kertovat tarinaa siitä, miten kauas olemme ajautuneet yhteydestä, jossa eläminen tapahtui enemmän luonnon rytmissä kuin sitä vastaan. Itse koen, että osa tätä vieraantumista on henkistä: olemme kadottaneet tunteen siitä, että olemme osa kokonaisuutta.

Oma suhteeni luontoon on ollut vuosien varrella sekä läheinen että etäinen. Lapsuudessa luonto tarjosi turvaa ja selittämätöntä lohtua, vaikka ympäröivä maailma tuntui ristiriitaiselta ja vaikeasti ymmärrettävältä. Vasta myöhemmin aikuisuudessa, kun aloin etsiä syvempää merkitystä elämälle ja kysyin itseltäni, mikä on minun paikkani maailmassa, löysin uudelleen sen yhteyden, joka oli ollut olemassa alusta saakka.

Uskon, että ihminen ei ole täällä vain itseään varten. Meidän tehtävämme on vaalia elämää – ei ainoastaan omaa, vaan kaikkea elämää. Maapallo ei tarvitse meitä, mutta me tarvitsemme sitä. Meidän olemassaolomme edellytys on luonnon hyvinvointi. Kun tämä ymmärrys todella sisäistetään, muuttuu myös suhtautumisemme: ei riitä, että "suojellaan luontoa", vaan meidän tulisi elää osana sitä, kunnioittavasti ja tasapainossa.

Tulevaisuuden kannalta tärkeintä ei ehkä ole teknologia tai talousjärjestelmä, vaan ihmiskuvan muutos: siirtyminen hallitsijasta hoitajaksi, omistajasta osalliseksi. Vasta kun ymmärrämme syvästi, että kaikki on yhteydessä kaikkeen, voimme alkaa todella korjata sitä, mitä olemme rikkoneet.