Kansainväliset luontotavoitteet ja kansalliset säädökset

Ihmiskunnan tämänhetkiset tuotantotavat ja kulutustottumukset toimivat ennennäkemättömän laajan luontokadon ajureina, uhaten ekosysteemejä, ihmisten hyvinvointia sekä globaalia sosiaalista ja taloudellista vakautta (ks. alaosio 1.2). Tämä ekologinen kriisi on luonut globaalin tarpeen laajoille yhteiskunnallisille muutoksille, jotka auttaisivat torjumaan sekä luontokadon suoria että epäsuoria ajureita¹.

Jotta luontojalanjäljen merkityksen luontokadon pysäyttämistä tukevana työkaluna voi ymmärtää, tulee sitä tarkastella osana laajempaa poliittista kenttää, joka määrittelee odotukset luontovaikutusten arvioinnille, raportoinnille ja hallinnalle. Tällä kentällä korostetaan yhä enemmän tieteeseen perustuvia, standardoituja lähestymistapoja, joilla voidaan seurata kehitystä kohti globaaleja luontotavoitteita, kuten luontokadon pysäyttämistä ja luonnon tilan kääntämistä parantuvaksi vuoteen 2030 mennessä.

Poliittinen kenttä

Poliittisella kentällä monimuotoisuuden säilyttämistä hallinnoidaan monessa maantieteellisessä mittakaavassa (kansainvälisesti, alueellisesti ja kansallisesti) sekä velvoittavalla sääntelyllä että vapaaehtoisten viitekehysten ja standardien avulla.

Kansainvälisesti on olemassa globaaleja luontotavoitteita, kuten Kunmingin-Montrealin maailmanlaajuisesta luonnon monimuotoisuuskehyksestä (Kunming-Montreal Global Biodiversity Framework, GBF), josta puhutaan myöhemmin GBF-monimuotoisuuskehyksenä, löytyvät tavoitteet luontokadon pysäyttämiseksi ja luonnon tilan parantamiseksi. Nämä kansainväliset tavoitteet toimivat läpileikkaavina päämäärinä niin sääntelyssä, viitekehyksissä kuin standardeissakin. Viitekehykset sisältävät periaatteita ja ohjeistuksia siitä, kuinka lähestyä jotakin toimintaa, ja ne ohjaavat tai edeltävät usein standardien ja sääntelyn kehitystä². Standardit ovat yhteisesti sovittuja ja yksityiskohtaisia vaatimuksia, jotka määrittävät hyväksyttävän tason jostakin toiminnasta suoriutumiselle ja voivat perustua pakollisuuteen tai vapaaehtoisuuteen. Säädökset ovat lainsäädännöllisesti sitovia velvoitteita ja mahdollistavat jonkin tahon asettamisen vastuuseen toiminnasta.

GBF-monimuotoisuuskehyksen tavoite 15 on erityisen olennainen esimerkiksi yrityksille. Se ohjaa hallituksia luomaan lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia mekanismeja, joilla yritykset voivat arvioida ja tuoda julki toimintansa riippuvuuksia luonnosta ja vaikutuksia luontoon, mikä mahdollistaa kielteisten luontovaikutusten vähentämisen ja positiivisten lisäämisen. Alueellisella ja kansallisella tasolla tätä kansainvälistä tavoitetta toteutetaan esimerkiksi EU:n ESRS-kestävyysraportointistandardeissa³ (European Sustainability Reporting Standardards) ja muissa monimuotoisuuteen liittyvissä säädöksissä. Vapaaehtoiset viitekehykset, kuten TNFD⁴ (Taskforce on Nature-related Financial Disclosures) ja SBTN⁵ (the Science Based Targets Network), tarjoavat yrityksille ohjeistuksia luontotavoitteidensa toteuttamiseksi käytännössä. Vapaaehtoisia ovat myös yritysten raportointia ohjaavat GRI-standardit⁶ (Global Reporting Initiative), jotka toimivat hyvänä esimerkkinä yrityksille hyödyllisistä ja vapaaehtoisista standardeista. Yhdessä nämä viitekehykset ja standardit tarjoavat yrityksille ohjeistusta siihen, kuinka vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen voidaan arvioida, hallita ja raportoida.

Globaalit viitekehykset ja tavoitteet

Kansainvälisellä tasolla GBF-monimuotoisuuskehyksen tavoitteet tähtäävät luotokadon pysäyttämiseen ja luonnon tilan parantamiseen vuoteen 2030 mennessä ja ihmisten ja luonnon tasapainoiseen rinnakkaiseloon vuoteen 2050 mennessä. Tavoitteet lanseerattiin biodiversiteettisopimuksessa⁷ (Convention on Biological Diversity, CBD) vuonna 2022 ja kyseisiä luontotavoitteita on usein kuvattu ”Pariisin sopimukseksi luonnolle”, vuonna 2015 solmittuun Pariisin ilmastosopimukseen viitaten.

GBF-monimuotoisuuskehys sisältää neljä pitkän aikavälin tavoitetta ja 23 alatavoitetta, joita ovat esimerkiksi:

• ”30x30x30” -tavoite, jonka mukaan 30 % maa-, meri- ja makean veden ekosysteemeistä tulisi suojella ja 30 % heikentyneistä ekosysteemeistä ennallistaa vuoteen 2030 mennessä;
• sitoumus pienentää lajien sukupuuttoriskiä ja käyttää 200 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuodessa toimintaan luonnon hyväksi;
• GBF-monimuotoisuuskehyksen tavoite 15, joka kuvattiin tekstissä aiemmin.

GBF-monimuotoisuuskehys edustaa siirtymää kohti määrällistä, vastuunottoon ja koko yhteiskunnan osallistamiseen perustuvaa lähestymistapaa, joka tuo hallituksia, rahoitussektorin toimijoita ja yrityselämää samojen luontotavoitteiden äärelle. GBF-monimuotoisuuskehykseen sisältyvä seurantamalli (monitoring framework) määrittelee joukon mittareita, joiden avulla voidaan arvioida esimerkiksi lajien sukupuuttoriskiä, ekosysteemien eheyttä, suojeluun asetettua pinta-alaa ja luonnon monimuotoisuuteen liittyviä rahavirtoja. Viitekehys korostaa tarvetta luotettavalle, määrälliselle datalle, jonka avulla pystyttäisiin arvioimaan luontohaitan ajureita, luontovaikutuksia ja edistymistä luontotavoitteiden saavuttamisessa.

Muut kansainväliset viitekehykset vahvistavat edellä mainittuja tavoitteita. Kestävän kehityksen tavoitteet (Sustainable Development Goals, SDG), erityisesti SDG 14 Vedenalainen elämä (Life Below Water) ja SDG 15 Maanpäällinen elämä (Life on Land), sitouttavat valtiot suojelemaan ja parantamaan meri- ja maaekosysteemien käytön kestävyyttä, torjumaan aavikoitumista ja pysäyttämään luonnon tilan heikentyminen. Pariisin sopimus tunnustaa myös yhteydet luonnon ja ilmaston välillä, korostaen ekosysteemien suojelun ja ennallistamisen merkitystä niin hiilenvarastoinnin kuin luonnonsuojelunkin kannalta.

Näitä tavoitteita tukee myös Nature Positive Initiative (2023), kansainvälinen koalitio, joka edistää mitattavaa tavoitetta ”pysäyttää ja taittaa luontokato vuoteen 2030 mennessä (vuoden 2020 tasoon verrattuna) ja saavuttaa luonnon täysi elpyminen vuoteen 2050 mennessä". Tämä tavoite ei perustu pelkästään haittojen lieventämiseen vaan myös luontohyötyjen tuottamiseen. Luontohyötyjä voidaan tuottaa esimerkiksi luontoa ennallistamalla ja suojelemalla. Hyötyjen on oltava mitattavissa niin, että voidaan määrällisesti havaita luonnon tilan paraneminen esimerkiksi lajien ja ekosysteemien runsaudessa, monimuotoisuudessa, eheydessä ja resilienssissä. Yksinkertaistettuna on varmistettava, että luonnon tila on maapallolla parempi vuonna 2030 kuin mitä se oli vuonna 2020 ja turvattava luonnontilan elpyminen kohti luontaista tilaansa vuoden 2030 jälkeenkin.

Organisaatioille luontopositiivisuuden tavoittelu tarkoittaa luontohaittojensa lieventämisen lisäksi todennettavien luontohyötyjen tuottamista siellä, missä organisaation oma toiminta ja sen arvoketjuissa tapahtuva toiminta vaikuttavat ekosysteemeihin kielteisesti. Tutkimus ja ohjeistukset tämän toteuttamiseksi käytännössä ovat kehitteillä⁸, ja on selvitettävä, kuinka organisaatiot voivat uskottavasti osoittaa toimiensa vaikuttavuuden⁹.

Alueellinen ja kansallinen toimeenpano

Alueellisella ja kansallisella tasolla globaaleja luontotavoitteita viedään käytäntöön strategioiden, käytänteiden ja lainsäädännön avulla. Yhdessä nämä mekanismit auttavat siirtämään kansainväliset sitoumukset paikalliseen kontekstiin, määrittelemään mitattavia tavoitteita ja edistämään biodiversiteetin huomiointia julkishallinnossa, maankäytönsuunnittelussa ja organisaatioiden toiminnassa.

Euroopassa globaalit tavoitteet on muunnettu alueellisella tasolla täytäntöönpanokelpoisiksi käytänteiksi vuoteen 2030 ulottuvan EU:n biodiversiteettistrategian¹⁰ (EU Biodiversity Strategy) avulla, joka on tärkeä osa Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaa (European Green Deal),   Strategiaan kuuluvat velvoittavat tavoitteet ekosysteemien ennallistamiselle, suojellulle pinta-alalle ja yritysten huolellisuusvelvoitteelle. EU:n biodiversiteettistrategia sisältää tavoitteet:

• suojella oikeudellisesti ainakin 30 % maa- ja merialueista,
• ennallistaa 20 % heikentyneistä ekosysteemeistä EU:ssa ja
• sisällyttää luonnon monimuotoisuuden huomiointi taloudelliseen päätöksentekoon.

Tukena biodiversiteettistrategialle toimivat EU:n ennallistamisastetus (EU Nature Restoration Law), jossa on määritelty lainsäädännöllisesti sitovat ennallistamistavoitteet, ja yritysten huolellisuusvelvoite (Corporate Sustainability Due Diligence Directive, CSDDD). EU:n kestävyysraportointidirektiivi (Corporate Sustainability Reporting Directive, CSRD) ja sen ESRS-standardit (European Sustainability Reporting Standards, ESRS E4), velvoittavat yrityksiä tunnistamaan ja huomioimaan arvoketjuissaan syntyviä luontovaikutuksia, toteuttaen samalla GBF-monimuotoisuuskehyksen tavoitetta 15.

Kansallisella tasolla valtiot toimeenpanevat GBF-monimuotoisuuskehyksen tavoitteita kansallisilla monimuotoisuusstrategioilla ja toimintaohjelmilla (National Biodiversity Strategies and Action Plans, NBSAP). Niissä määritellään kansalliset tavoitteet, mittarit ja toimet, jotka vastaavat kyseisen valtion tilannetta suhteessa tavoitteisiin ja vastuita.

Esimerkkejä kansallisen tason strategioista:

• Suomen kansallinen luonnon monimuotoisuusstrategia 2030, jota päivitetään vastaamaan GBF-monimuotoisuuskehyksen tavoitteita ja EU:n ennallistamisasetusta. Tätä kurssia laadittaessa marraskuussa 2025 Suomi on kuitenkin ollut jo viisi vuotta ilman lakisääteistä strategiaa Suomen hallitusten poliittisten erimielisyyksien vuoksi.
• Ranskan kansallinen biodiversiteettistrategia (France’s National Strategy for Biodiversity, SNB3), joka keskittyy maanviljelyn ja kaupungistumisen aiheuttamien paineiden pienentämiseen ja monimuotoisuusraportoinnin vahvistamiseen kansallisten lakien ohella, jotka velvoittavat yrityksiä arvioimaan ja lieventämään aiheuttamiaan ympäristöriskejä.
• Japanin viides kansallinen biodiversiteettistrategia, joka sisällyttää luonnon monimuotoisuuden osaksi taloudellisten ja sosiaalisten menettelytapojen suunnittelua (policy planning).

EU-tason tavoitteita toteutetaan kehittämällä kansallisia toimintatapoja – EU:n ennallistamisasetuksen tavoitteita tullaan kaikissa EU:n jäsenvaltioissa toimeenpanemaan kansallisen ennallistamissuunnitelman avulla, jonka on määrä olla valmiina syyskuussa 2026. Yhdessä alueelliset ja kansalliset mekanismit edistävät vastuunkantoa luonnon monimuotoisuuden tukemisesta lainsäädännön, käytänteiden ja yrityksiä koskevien viitekehysten välityksellä. Alla olevassa kuvassa on esitetty globaali, alueellinen ja kansallinen luonnon monimuotoisuutta koskeva sääntely hierarkkisesti (Kuva 1).



Kuva 1. Luonnon monimuotoisuutta koskevan sääntelyn hierarkia. Sääntely valuu kansainväliseltä tasolta, alueelliselle tasolle ja siltä edelleen kansalliselle tasolle. Kuva: Sihvonen ym. 2022¹¹.

Vapaaehtoiset viitekehykset ja standardit

Jatkuvasti kasvava määrä vapaaehtoisia viitekehyksiä ja standardeja ohjaa sääntelyn kanssa rinnakkain ottamaan vastuuta luonnon monimuotoisuudesta kaikilla sektoreilla.

Avainesimerkkeihin viitekehyksistä kuuluvat:

Nämä viitekehykset kannustavat (ja yhä useammin myös velvoittavat) organisaatioita arvioimaan, tuomaan julki ja vähentämään vaikutuksiaan luonnon monimuotoisuuteen käyttäen läpinäkyviä, tieteellisiä menetelmiä, jotka parantavat tulosten vertailtavuutta ja mahdollistavat vastuutahon osoittamisen. Ne tarjoavat ohjeistusta ja nojaavat mitattavaan, määrälliseen dataan, jolla luonnon monimuotoisuutta koskevat sitoumukset saadaan muutettua uskottavaksi toiminnaksi. Ne vaativat organisaatioita:

• tunnistamaan ja mittaamaan monimuotoisuusvaikutuksiaan, riippuvuuksiaan ja riskejään omassa toiminnassaan ja arvoketjuissaan,
• määrällistämään aiheuttamiaan luontohaitan ajureita, kuten maankäyttöä ja saasteita ja arvioimaan ajureiden vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen ja
• käyttämään mittareita, jotka havainnollistavat kehitystä kohtia globaaleja luontotavoitteita.

Tavoitteiden ja käytännön yhdistäminen: luontojalanjäljen rooli

Globaalit luontotavoitteet eivät itsessään ole ratkaisu ilmasto- ja luontokriisiin, vaan tarvitaan aktiivista toimintaa tavoitteiden mukaisten toimintatapojen luomiseksi ja käyttöönottamiseksi sekä kehitystä tavoissa mitata ja seurata edistystä tavoitteita kohti. Ilman luotettavan datan keräämistä ja analysointia tieteellisin menetelmin emme voi tietää, onko luontohaittojen lieventämiseen ja luontohyötyjen tuottamiseen tähtäävillä teoillamme todellisuudessa ollut merkitystä luonnon kannalta.

Viitekehykset, kuten edellä mainitut EU:n biodiversiteettistrategia, TNFD, SBTN, GRI ja ESRS korostavat, ettei se riitä, että organisaatiot tunnistavat, missä ne aiheuttavat luontovaikutuksia, vaan on pystyttävä määrittämään myös, kuinka merkittäviä vaikutukset ovat. Johdonmukaisesti toimivia, tieteellisesti päteviä mittareita tarvitaan ajureiden määrän arvioimiseksi, ekologisten muutosten kuten luonnon tilan seuraamiseksi ja sen arvioimiseksi, ovatko toteutetut toimet riittäviä ja linjassa kansainvälisten luontotavoitteiden kanssa.

Luontojalanjäljen arviointi tarjoaa tavan yhdistää poliittisesti sovitut tavoitteet mitattuun tai mallinnettuun dataan. Arvoketjujen välityksellä syntyneiden haittojen arviointi auttaa muuntamaan ihmisen toiminnan, kuten tuotannon ja kulutuksen, aiheuttamat luontohaitan ajurit määrällisiksi tiedoiksi luonnon monimuotoisuudelle aiheutuneesta haitasta. Käytännössä luontojalanjäljen arviointi auttaa organisaatioita ja päättäjiä:

• määrällistämään aiheuttamansa haitat luonnon monimuotoisuudelle (johtuen esim. saastuttamisesta ja maankäytöstä),
• kartoittamaan ja priorisoimaan alueita, joissa ne aiheuttavat merkittävimpiä haittoja,
• määrittämään vertailutilan toiminnan kehitykselle,
• seuraamaan ja raportoimaan eli tuomaan julki tietoa edistymisestä kohti tavoitteita,
• suunnittelemaan toimet jonkin toimintaa ohjaavan mallin, esimerkiksi lievennyshierarkian mukaisesti.

Vaikka luontojalanjäljen arvioinnin avulla ei vielä toistaiseksi pystytäkään arvioimaan kaikkia mahdollisia ekologisia vaikutuksia aineistoissa olevien puutteiden vuoksi, tarjoaa se käytännöllisen ja tietoon perustuvan pohjan globaaleihin luontotavoitteisiin tähtäävän toiminnan suunnittelulle ja koordinoinnille.

Yhteenveto

Luonnon monimuotoisuuteen liittyvä poliittinen kenttä on monitasoinen ja linkittynyt globaalien luontotavoitteiden, kansallisen toimeenpanon sekä organisaatioiden ja yritysten toiminnan osalta. Tieteelliseen tietoon ja julkaisutapoihin perustuvat viitekehykset ja standardit vauhdittavat mittareiden kehitystä, jotka mahdollistavat luontovaikutusten paremman vertailtavuuden ja määrällisen arvioinnin. Luontojalanjäljen arvioinnilla on keskeinen asema tässä kehityksessä, sillä se tarjoaa tietoa ja mittareita, joiden avulla voidaan arvioida, tukea ja edistää globaaleja pyrkimyksiä kohti luontopositiivista tulevaisuutta.