Yleistä päästöjen kompensoinnista

Kurssin aiemmissa osioissa olet saattanut jo törmätä päästöjen kompensointiin terminä, ja sitä jo avattiinkin lyhyesti luvussa 3.2. Tässä luvussa tutustutaan aiheeseen hieman lisää.

Päästöjen kompensointi on tapa hyvittää aiheutettuja päästöjä. Se on lievennyshierarkian viimeinen askel, eli viimesijainen keino, kun halutaan hyvittää vielä välttämis- ja vähentämistoimien jälkeen jäljelle jäävät päästöt. Päästöjä kompensoimalla pyritään usein hiilineutraalisuuteen, eli tilanteeseen, jossa päästöjä aiheutuu saman verran kuin niitä sidotaan pois ilmakehästä kompensaation keinoin. Tällöin toiminnan ilmastoa lämmittävä vaikutus on laskennallisesti nolla. Kompensoitavien päästöjen määrän pitäisi vuosittain vähentyä, kun organisaatio toteuttaa päästövähennystoimenpiteitä laatimansa suunnitelman mukaisesti.

Käytännössä päästöjen kompensointi tapahtuu useimmiten niin, että yksi toimija maksaa toisen toimijan tekemästä toimenpiteestä, joka auttaa vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä tai lisäämään hiilen poistumista ilmakehästä. Vastineeksi ostaja saa laskea päästövähennyksen tai hiilensidonnan omaksi hyödykseen. Oman toiminnan haitalliset ilmastovaikutukset pyritään siis kumoamaan jossain toisaalla tehtävillä positiivisilla ilmastovaikutuksilla. Kompensaatiolla aikaansaatua positiivista ilmastovaikutusta arvioidaan suhteessa perusuraan, eli siihen, miten päästöt olisivat kehittyneet ilman kompensaatiohanketta. Kompensaatiohankkeen tuottamia hyötyjä mitataan ilmastoyksiköinä, eli yhden hiilidioksidiekvivalenttitonnin (t CO₂e) suuruisina päästövähennyksinä tai hiilensidontana. Koska maapallon ilmakehä on yksi yhtenäinen kokonaisuus ja kasvihuonekaasujen oletetaan levittäytyvän sinne tasaisesti, kompensaatiotoimia voidaan yleensä toteuttaa missä tahansa, riippumatta päästöjen lähteen sijainnista.

Päästöjen kompensoinnin edellytyksenä on hiilijalanjäljen laskenta, sillä lähtökohtana on, että organisaation toiminnan aiheuttamien kasvihuonekaasupäästöjen määrä on tiedossa. Se määrä päästöjä, jota ei muilla keinoilla pystytä vähentämään, voidaan kompensoida hankkimalla päästöjä vastaava määrä ilmastoyksiköitä. Yksi ilmastoyksikkö vastaa yhtä hiilidioksidiekvivalenttitonnia päästöjä. Vapaaehtoisilla hiilimarkkinoilla organisaatiot voivat ostaa ilmastoyksiköitä joko suoraan yksiköiden tuottajilta tai välittäjien kautta. Ilmastoyksiköitä voi ostaa haluamansa määrän, mutta siitä viestittäessä tulee käydä selkeästi ilmi, minkä osan organisaation päästöistä yksiköt kattavat.

Päästöjen kompensointi on ollut kansainvälisen ilmastopolitiikan työkalu Kioton ilmastosopimuksen (1997) voimaantulosta lähtien, ja sen käyttö on lisääntynyt kiihtyvää vauhtia aina vuosituhannen alusta tähän päivään asti. Alun perin kompensaatio liittyi valtioita velvoittaviin päästövähennystavoitteisiin ja niiden työkaluiksi kehitettyihin joustomekanismeihin, mutta vapaaehtoinen päästökompensaatio on kehittynyt näiden rinnalla ja muotoutunut omaksi kokonaisuudekseen ja markkinakseen. Viime vuosina päästökompensaatio on saanut osakseen paljon huomiota, eikä pelkästään positiivisessa valossa. Markkinoilla on ilmennyt erilaisia väärinkäytöksiä ja harhaanjohtavaa viestintää. Oikein toteutettu ja hyviä käytäntöjä noudattava päästökompensaatio voi kuitenkin muiden toimenpiteiden lisänä olla hyvä työkalu organisaation ilmastovaikutusten vähentämiseen ja ilmastonmuutoksen hillintään. Vapaaehtoinen päästökompensaatio on eri asia kuin päästökauppa, joka tarkoittaa tiettyjä toimialoja koskevaa velvoittavaa päästöjen vähentämistä ja päästöoikeuksien kauppaa. 

Katso video

Videolla [kesto 17:45] käydään läpi vapaaehtoisen päästökompensaation hyviä käytäntöjä, jota käsitellään vielä tarkemmin tulevissa tekstikappaleissa.

Kompensaatiohankkeet

Päästöjen kompensointia voidaan toteuttaa esimerkiksi erityyppisten hankkeiden kautta. Hankkeissa toteutetaan hillintätoimia, jotka vähentävät päästöjen aiheutumista tai lisäävät hiilensidontaa. Hillintätoimin aikaansaadusta päästöjen vähenemästä tai hiilinielusta käytetään nimitystä hillintätulos. Hillintätulos on ilman hillintätoimenpiteitä oletettavasti tapahtuvan päästöjen kehityksen (perusura) ja hillintätoimien myötä toteutuneen päästöjen kehityksen välinen erotus. Hillintätulos muodostuu yhden hiilidioksidiekvivalenttitonnin (t CO₂e) suuruisista ilmastoyksiköistä (carbon credit), joiden tulisi täyttää jäljempänä tässä luvussa kuvatut minimikriteerit.

Kuten todettu, hillintätoimia voidaan periaatteessa toteuttaa missä tahansa, riippumatta siitä, missä päästöt alun perin syntyvät. Perinteisesti kompensaatiohankkeet ovat keskittyneet kehittyviin maihin, sillä siellä mahdollisuudet esimerkiksi uusiutuvan energian lisäämiseen ovat kotimaata suuremmat. Kompensaatiohankkeita voidaan kuitenkin toteuttaa myös Suomessa, kunhan huomioidaan hyvän hankkeen kriteerit erityisesti kaksoislaskennan osalta. Kompensaatiohankkeiden toteuttamisesta kehittyvissä maissa on käyty kriittistäkin keskustelua. Hankkeiden keskittyminen kehittyviin maihin voidaan nähdä epäoikeudenmukaisena esimerkiksi siitä näkökulmasta, että jos päästöt ovat syntyneet Suomessa tai suomalaisten kulutuksen aiheuttamana, pitäisi niiden kompensaation ja sitä seuraavien toimenpiteiden myös tapahtua Suomessa.

Hillintätoimet voidaan karkeasti jakaa päästöjen vähentämiseen, hiilen sidontaan ja hiilen talteenottoon. Päästöjen vähentämiseen tähtäävät kompensaatiohankkeet voivat liittyä esimerkiksi uusiutuvan energian lisäämiseen fossiilienergian korvaajana, teollisuuden, kaivostoiminnan tai kaatopaikkojen kasvihuonekaasupäästöjen talteenottoon tai energiatehokkuuden parantamiseen. Haasteena kaasujen talteenottoon tähtäävissä hankkeissa voi olla lisäisyys, eli uusien ilmastohyötyjen tuottaminen muussa yhteydessä tai sääntelyn vuoksi jo aiemmin suunnitellun toiminnan lisäksi, erityisesti siinä tapauksessa, jos kaasujen talteenotto esimerkiksi energiantuotantoon on taloudellisesti kannattavaa ilman kompensaation rahoitustakin. Jos taas talteen otetulle kaasulle ei ole kannattavaa käyttöä, hankkeen lisäisyys toteutunee varmemmin.

Hiilen sidontaan perustuvat kompensaatiohankkeet taas liittyvät yleensä metsittämiseen tai metsien suojeluun. Hankkeissa voidaan esimerkiksi suojella metsäkadon uhkaamia alueita hakkuilta, ennallistaa tai uudelleen metsittää hakattuja alueita, tai parantaa metsänhoitoa, jolloin puu kasvaa ja sitoo hiiltä tehokkaammin. Tavoitteena on joko kasvattaa tai suojella puubiomassaan sitoutunutta hiilimäärää. Metsiin liittyvissä kompensaatiohankkeissa haasteena ovat erityisesti aikaviiveet ja pysyvyys. Puu kasvaa hitaasti vuosikymmenien ajan, ja toisaalta pitäisi pystyä takaamaan, ettei metsää hakata, jotta hiili pysyisi puihin sitoutuneena riittävän kauan. Myös ilmastonmuutoksen eteneminen asettaa omat haasteensa metsähankkeille ja lisää niihin liittyvää epävarmuutta. Erilaisissa luontopohjaisissa hankkeissa, joihin metsähankkeet lukeutuvat, on myös syytä huomioida luonnon monimuotoisuuden näkökulma – kompensaatiohankkeen ei tulisi aiheuttaa haittaa luonnolle, sillä siitä on haittaa paitsi luonnolle itselleen, niin myös ilmastolle.

Hiilen tai hiilidioksidin talteenottoa voidaan toteuttaa joko teknisillä tai luontopohjaisilla keinoilla. Hiiliviljelyssä hiiltä sidotaan maatalouden keinoin maaperään, biohiilen valmistuksessa biomassasta valmistetaan pyrolyysillä, eli kuumentamalla orgaanista ainesta lähes hapettomassa tilassa, pitkäikäistä hiiltä, esimerkiksi maanparannusaineeksi tai suodatuskäyttöön. Teknisillä ratkaisuilla talteenotto voi tapahtua joko päästön lähteestä (kuten yllä teollisuuden tai kaatopaikkojen talteenotto) tai suoraan ilmakehästä. Pelkkä hiilen talteenotto ei yksinään riitä kompensaatioksi, vaan hiili pitää myöskin varastoida – mielellään pysyvästi esimerkiksi geologisiin varastoihin, mutta vähintäänkin pitkäaikaisesti.

Kansainvälisten päästökompensaatiota käsittelevien Oxfordin periaatteiden mukaan kompensaation tulisi kehittyä niin, että päästöjä vähentävistä toimista siirryttäisiin yhä enenevässä määrin hiilen sidontaan ja varastointiin, eli pysyvämpiä ilmastovaikutuksia tuottaviin toimenpiteisiin. Näiden periaatteiden mukaisesti paras kompensaation keino olisi hiilidioksidin talteenotto ja varastointi pitkäaikaiseen varastoon esimerkiksi mineralisaation avulla.

Päästökompensaation sääntely ja ohjaus

Päästökompensaatiolle ei ole Suomessa omaa lainsäädäntöä. Valtioneuvosto kuitenkin julkaisi vuonna 2023 ensimmäisen vapaaehtoista päästökompensaatiota Suomessa koskevan ohjeistuksen, Opas vapaaehtoisten hiilimarkkinoiden hyviin käytäntöihin – Vapaaehtoisten ilmastotekojen edistäminen ilmastoyksiköillä. Opas pyrkii luomaan kauan kaivattuja raameja sääntelemättömälle kompensaatioiden kentälle. Opas koskee vain vapaaehtoisia hiilimarkkinoita, ja toimii enemmänkin ohjenuorana kuin velvoittavana sääntelynä, mutta sisältää silti hyödyllistä tietoa kompensaatioista ja niiden hyvistä käytännöistä. Oppaan lukuun 4 on koottu myös muita kansallisia ja kansainvälisiä ohjeistuksia. Oppaaseen kannattaa tutustua, jos aihe kiinnostaa laajemmin.

Oppaassa määritellään kansainvälisesti vakiintuneet minimikriteerit ilmastoyksiköille. Kriteerien avulla pyritään varmistumaan siitä, että hillintätoimet todella tuottavat päästövähennyksiä tai hiilensidontaa, joista on aidosti hyötyä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Oppaan mukaiset minimikriteerit on koottu alla olevaan esitykseen. Voit edetä esityksessä alareunan palkin kautta.

Lisäksi oppaassa määritellään omat hyvät käytännöt ilmastoyksiköiden käyttäjille ja ilmastoväittämien esittäjille, eli tahoille, jotka käyttävät päästöjen kompensointia työkaluna omien ilmastovaikutustensa hillinnässä ja tekevät siihen liittyviä väittämiä esimerkiksi hiilineutraalisuudesta. Hyvät käytännöt näille toimijoille on koottu alla olevaan esitykseen.

Jotta minimikriteereiden täyttymisestä voidaan varmistua, on olemassa useita erilaisia sertifiointiohjelmia, joiden puitteissa arvioidaan hillintätoimia ja todennetaan hillintätuloksia riippumattomien osapuolten toimesta. Jos hillintätoimi täyttää minimikriteerit, sertifiointiohjelman hallinnoija voi rekisteröidä sen ja laskea liikkeelle hillintätuloksen mukaisen määrän ilmastoyksiköitä. Kullakin sertifiointiohjelmalla on oma rekisterinsä. Kun ilmastoyksikkö käytetään, eli jokin toimija ostaa sen omaan käyttöönsä, tulee se mitätöidä tai poistaa rekisteristä, jotta sitä ei hyödynnetä enää uudelleen. Yleisimpiä kansainvälisiä sertifiointijärjestelmiä ovat esimerkiksi Puhtaan kehityksen mekanismi (CDM), Gold Standard (GS) ja Verra Verified Carbon Standard (VCS). Sertifiointijärjestelmätkään eivät valitettavasti ole aukottomia, vaan tutkimuksissa on käynyt ilmi, etteivät sertifioidutkaan ilmastoyksiköt aina yllä luvattuun ilmastovaikutukseen erityisesti lisäisyyden ja pysyvyyden osalta. Siksi sertifioitujakin ilmastoyksiköita ostettaessa on yleisesti ottaen hyvä kysyä palveluntarjoajalta tarkempaa tietoa kompensaation kriteereiden täyttymisestä.