Aloita kuuntelemalla podcast

Podcastissa yliopistonlehtori Panu Halme ja projektisuunnittelija Helmi Jyrkkänen Jyväskylän yliopistosta keskustelevat ekologisen kompensaation kriittisistä näkökulmista. Vastaa sen jälkeen videon alta löytyviin oikein vai väärin -väittämiin.

Tekstivastine podcastille

Kritiikki koskee eettisiä, teknisiä, hallinnollisia ja sosiaalisia kysymyksiä

Ekologisen kompensaation käyttöönottoa on kritisoitu runsaasti, ja kritiikki on monilta osin perusteltua. Kansainväliset esimerkit ovat osoittaneet, että vaikka kompensaatiojärjestelmän tavoitteena olisi kokonaisheikentymättömyys, sitä ei usein ole saavutettu. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tehdään väistämättä kompromisseja, mutta monet hyvityksen toteutumiseen liittyvät haasteet voidaan ratkaista sääntelyssä, kun ohjenuorana pidetään ekologisia reunaehtoja ja tavoitteita¹. Toisaalta ekologiseen kompensaatioon liittyy myös periaatteellisia, eettisiä kysymyksiä, joissa yhteisymmärrystä eri näkökulmien välillä on mahdotonta saavuttaa. Tässä osiossa tarkastelemme erilaisia kriittisiä näkökulmia tarkemmin.

Suomessa ekologisen kompensaation käyttöönoton taustalla ovat luontokato ja siihen liittyvät kansainväliset sopimukset, tavoitteet ja velvoitteet, kuten kurssin osiossa 4 kuvattiin. Lähtökohtana pidetään, että osana lievennyshierarkiaa, huolellisesti säänneltynä ja toteutettuna ekologinen kompensaatio on hyödyllinen, jopa välttämätön työkalu ihmistoiminnasta aiheutuvien luontohaittojen käsittelyssä. On kuitenkin tärkeää tutustua myös kriittisiin näkökulmiin, jotta voi muodostaa kattavan kokonaiskuvan kompensaatiosta ja hahmottaa siihen mahdollisesti liittyvät ongelmakohdat ja väärinkäytösten mahdollisuudet.
Ekologisen kompensaation keskeiset kritiikit voidaan jakaa neljään kategoriaan: eettiset, sosiaaliset, tekniset ja hallinnolliset kysymykset²:

Kuva. Ekologisen kompensaation keskeisimpien kritiikkien jaottelu.

Seuraavaksi tarkastellaan tarkemmin ekologisen kompensaation eettisyyteen liittyviä kritiikkejä. Isot eettiset kysymykset ovat pohjimmiltaan mahdottomia ratkaista. Mitä vahvempi itseisarvo luonnolla ajatellaan olevan, sitä vaikeampi luontohaitan aiheuttamista on hyväksyä. Ja jos haitan aiheuttamisen katsotaan olevan moraalisesti väärin, ajatus haitan hyvittämisestä muuttuu myös mahdottomaksi tai ainakin tarpeettomaksi. Ekologisen kompensaation kritiikkiä tarkasteltaessa onkin tärkeää erottaa, kritisoidaanko todellisuudessa luontohaittojen aiheuttamista ylipäätään, ekologisen kompensaation huonolaatuisia toteutuksia, vai ekologisen kompensaation periaatetta.

Ekologisen kompensaation eettisyyttä filosofisesta näkökulmasta tarkastelleet Ives ja Bekessy³ ovat esittäneet, että ekologisen kompensaation eettinen perusta eroaa perinteisen luonnonsuojelulainsäädännön eettisestä perustasta. Heidän mukaansa perinteinen sääntely, joka rajoittaa luontohaittaa aiheuttavia tekoja, perustuu itse tekojen hyväksyttävyyden tarkasteluun ja vertautuu siinä mielessä esimerkiksi ihmisiin kohdistuvia väkivallantekoja koskevaan sääntelyyn, kun taas ekologinen kompensaatio painottaa lopputuloksen tarkastelua. Ives ja Bekessy esittävät, että ekologinen kompensaatio voisi pahimmillaan johtaa jopa siihen, että luontohaittoja aiheutettaisiin aiempaa enemmän, koska hyvittämisen mahdollisuus rapauttaa moraalisia syitä olla tuhoamatta luontoa (katso myös Spash⁴). Käytännöllisen tason vasta-argumentti tähän on, että oikein toteutettu ekologinen kompensaatio ei lisää luontohaittojen aiheuttamista, koska kompensaation avulla ei tule saada lupaa toteuttaa hankkeita, joita ei muutenkaan toteutettaisi, ja koska kompensaatio on osa lievennyshierarkiaa, joka ohjaa haittojen minimoimiseen jo ennen kuin päästään kompensoimiseen saakka. Kun nämä asiat onnistutaan huomioimaan kompensaatiojärjestelmässä, kompensaatio voi toimia tarkoituksenmukaisesti eikä siitä tule nk. lupa tuhota. Kuitenkin Ives ja Bekessy osoittavat, että myös periaatteellisen tason, eli mahdollisten ajattelun muutosten ja niiden seuraamusten tarkastelulle ja siitä keskustelulle on paikkansa, jotta kompensaation käyttöönotto ei pitkälläkään aikavälillä johda muun luonnonsuojelulainsäädännön löysäämiseen.

Ekologista kompensaatiota ovat kritisoineet myös esimerkiksi Apostolopoulou ja Adams⁵. Pohjimmiltaan heidän kritiikkinsä kohdistuu luontohaittojen aiheuttamiseen. He katsovat, ettei ekologista kompensaatiota pitäisi esittää luonnonsuojelutyökaluna, sillä luonnonsuojelussa ei tulisi keskittyä kehityshankkeiden ympäristövaikutusten hallintaan vaan haitallisten hankkeiden estämiseen. Lisäksi he kritisoivat kompensaatiomenettelyä sillä perusteella, ettei laskennassa huomioida vaikutusalueiden sosiaalista, kulttuurista ja historiallista kontekstia. Heidän mukaansa poliittisen huomion ja yhteiskunnallisen keskustelun tulisi kohdistua hankkeiden aiheuttamaan luontokatoon, mutta kompensaation mahdollistaminen siirtää huomion pois siitä. He ehdottavat, että kompensaation sijaan luonnonsuojelun pitäisi kyseenalaistaa vallitseva kapitalistinen ajattelu, haastaa elinympäristöjen tuhoaminen ja etsiä uusia yhteyksiä yhteiskunnan ja ei-inhimillisen luonnon välille.

Dempsey ja Collard⁶ jatkavat tätä ajatusta ja argumentoivat, ettei ekologinen kompensaatio kykene vastaamaan luonnonsuojelun keskeisiin haasteisiin, koska menettely on kytköksissä nykyiseen kapitalistiseen järjestelmään, joka ristiriitaisesti rakentuu luonnon hyväksikäyttämiselle, vaikka on riippuvainen luonnosta. He ehdottavat, että luonnonsuojelussa tarvittaisiin kompensaation sijaan yhteiskunnallisia ja poliittisia liikkeitä, jotka haastaisivat sen, että luontoa tai ihmisiä hyväksikäytetään missään päin maailmaa ja sitä, että kehittyneiden valtioiden kerryttämää ekologista velkaa alettaisiin maksaa takaisin globaalin etelän maille. Nämä kriittiset argumentit muistuttavat siitä, ettei ekologinen kompensaatio yksinään ratkaise luontokatoa, eikä sillä voida korvata perinteisiä luonnonsuojelun menetelmiä. Ekologisen kompensaation tavoitteena on kokonaisheikentymättömyys – tämän tavoitteen saavuttaminen ei vielä paranna luonnon tilaa. Luontohaittojen aiheuttamista tulee vähentää, ja kompensaation lisäksi tarvitaan muitakin ratkaisuja.

Kuitenkin ekologisella kompensaatiolla on paikkansa, sillä ei ole realistista ajatella, että nykyiset yhteiskuntamme voisivat toimia aiheuttamatta minkäänlaista luontohaittaa. Suuret järjestelmämuutokset, jollaisia edellä peräänkuulutetaan, vaativat aikaa, mutta ratkaisuja luontokatoon tarvitaan nyt. Ekologinen kompensaatio ei ole täydellinen ratkaisu, eikä sitä voida soveltaa kaikkiin tilanteisiin, mutta sen avulla voidaan asettaa hinta haitoille, joiden hinta on aikaisemmin ollut nolla ja jotka on siten voitu sivuuttaa erilaisissa kehityshankkeissa⁷. Hinnan asettaminen kannustaa toimijoita välttämään ja vähentämään haittojen aiheuttamista.

Ekologisen kompensaation luontohaitoille asettamaa hintaa on kritisoitu siitä, ettei se kuvaa menetettävän luonnon koko arvoa, kuten arvoa paikallisille asukkaille ja luonnon itseisarvoa. Kuitenkin silloin, kun ekologista kompensaatiota toteutetaan oikeaoppisesti osana lievennyshierarkiaa ja hankkeilta edellytetään ympäristölupaa, lupaviranomainen käsittelee luonnon arvoa eri näkökulmista jo ennen kuin kompensaatio liittyy mukaan kokonaisuuteen.⁸

Jos ekologisen kompensaation lähtökohdat hyväksytään eettisistä ristiriidoista huolimatta, pitää edelleen ratkoa useita teknisiä, hallinnollisia ja sosiaalisia kysymyksiä. Käytännöllisten ja poliittisten ratkaisujen avulla voidaan edistää sitä, että kompensaatiotoimenpiteillä todella saavutetaan luonnon kokonaisheikentymättömyys tai jopa kokonaisparanema, ja estää sekä tahalliset että tahattomat väärinkäytökset.

Suomessa vuoden 2023 luonnonsuojelulakia laadittiin tiiviissä yhteistyössä tutkijoiden kanssa, ja prosessissa otettiin opiksi maailmalla tehdyistä virheistä. Näin pyrittiin ennakoivasti sulkemaan pois väärinkäytösten ja viherpesun mahdollisuus. Seuraavaksi käsitellään näitä kahta teemaa tarkemmin.

Sääntelyn pitää estää ekologisen kompensaation väärinkäytökset

Eräs keskeinen yksittäinen kritiikki koskee sitä, onko ekologinen kompensaatio ”lupa tuhota”, eli valtuutus aiheuttaa mitä tahansa luontohaittaa, koska haitat voidaan kompensoida täysimääräisesti. Kompensaation juuret 1970- ja 80-luvuilla ovatkin ajattelussa, jonka tavoitteena on ollut mahdollistaa yksittäisten hankkeiden toteuttaminen. Nykyisen, vahvaan kestävyyteen nojaavan kompensaatioajattelun lähtökohta on kuitenkin se, että ekologinen kestävyys asettaa rajat taloudelliselle toiminnalle, ja toiminta on sovitettava noihin rajoihin⁹. Näin ollen kompensaation käyttäminen minkä tahansa haitan oikeuttamiseen olisi menettelyn väärinkäyttöä; ekologista kompensaatiota tulee toteuttaa nimenomaan lievennyshierarkian osana niin, että sitä edeltää aina haittojen välttäminen ja vähentäminen. Lisäksi voidaan säätää, että tiettyjä harvinaisia tai uhanalaisia luontotyyppejä tai elinympäristöjä ei saa heikentää. Ekologinen kompensaatio ei siis ole keino, jonka avulla esimerkiksi ympäristölupia myönnettäisiin hankkeisiin, jotka muutoin eivät saisi lupia. Sen sijaan se on keino välttämättömiksi katsottujen hankkeiden aiheuttamien haittojen hyvittämiseen.

Kompensaation käytännön toteutuksessa on huomioitava, että hankkeita toteuttavien tahojen (esim. yritys tai kunta) näkökulmasta haittojen hyvittäminen on  investointi, jonka kustannukset halutaan minimoida . Kustannustehokkuus ei itsessään ole ongelmallinen tavoite, mutta säästöpaine voi pahimmassa tapauksessa houkutella väärinkäytöksiin ja siihen, etteivät haitat tule hyvitetyksi täysimääräisesti. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi tahallisen puutteellista ekologisen tilan tai monimuotoisuuden mittaamista, tarkoitushakuisia tulkintoja aiheutuvien haittojen pienuudesta ja hyvitystoimenpiteiden tehokkuudesta, sekä pyrkimyksiä vaikuttaa sääntelijöihin siten, että sääntelyä muokattaisiin omien intressien mukaiseksi^1,2.

Eri maissa onkin havaittu, että monet kompensaatiojärjestelmät eivät ole saavuttaneet tavoitteitaan. Eräs keskeinen haaste on ollut suojeluhyvityksen tuottaman hyödyn yliarvioiminen^10,11. Luonnon heikkenemisen taustatrendin on arvioitu olevan suurempi kuin se on todellisuudessa ollut, mikä on johtanut siihen, että suojeluhyvityksen hyöty on arvioitu liian suureksi ja kokonaisheikentymättömyyteen vaadittava kompensaatio vastaavasti liian pieneksi. Taustatrendioletukseen liittyvän epävarmuuden vuoksi Suomen järjestelmässä suojeluhyvityksen hyödyksi on päätetty sallia laskettavan vain suojellulla alueella tapahtuva luontainen palautuminen.

Australian järjestelmää tarkastellut Evans¹² totesi, että lainsäädännössä on liian paljon tulkinnanvaraisuutta, jolloin viranomaiset joutuvat puntaroimaan arvoristiriitoja ekologisten, taloudellisten ja poliittisten intressien välillä – esimerkiksi millaiset toimet haitan välttämiseksi ja lieventämiseksi ovat kohtuullisia tai riittäviä. Toisaalta eri järjestelmien onnistumista kokonaisheikentymättömyyden saavuttamisessa tarkastelleet tutkijat totesivat, että kosteikkojen ennallistamiseen liittyvät hyvitykset Yhdysvalloissa ja Kanadassa ovat saavuttaneet tavoitteensa parhaiten – yksi merkittävä tekijä onnistumisen taustalla lienee se, että nämä ovat pisimpään voimassa olleita kompensaatiojärjestelmiä, joita on parannettu vuosien varrella useita kertoja¹¹. On siis muistettava, että järjestelmää voidaan kehittää, kun siinä huomataan ongelmakohtia.

Nämä asiat on huomioitu Suomen luonnonsuojelulain valmistelussa. Viranomaisvalvonta ja kompensaatioiden kirjaaminen julkiseen rekisteriin vastaavat moniin keskeisiin luotettavuuden ja läpinäkyvyyden haasteisiin. Suomen järjestelmän kehittämistarpeita käsiteltiin kurssin osiossa 4.3, ja lisää tietoa järjestelmän toimivuudesta ja uusista kehittämistarpeista karttuu ajan kuluessa.

Oikein tehty ekologinen kompensaatio ei ole viherpesua

Tarkastellaan seuraavaksi viherpesua ja sitä, miten eri toimijat, kuten yritykset, voisivat väärinkäyttää ekologista kompensaatiota viherpesun välineenä. Viherpesu tarkoittaa sitä, että jokin taho esittää olevansa ekologisesti vastuullisempi kuin todellisuudessa on. Motivaatio tälle on oman maineen ja brändin parantaminen, ja sitä kautta taloudellisen edun saaminen. Käytännössä viherpesussa luodaan vaikutelma siitä, että esimerkiksi tuotteen tai palvelun ympäristövaikutukset ovat myönteisiä, olemattomia tai pienempiä kuin kilpailijoiden vastaavat ympäristövaikutukset, mutta vaikutelma on tosiasiassa valheellinen tai sen todenperäisyyttä ei voida tarkastaa¹³. Mainitut ympäristövaikutukset voivat liittyä tuotteen eri ominaisuuksiin, kuten valmistustapaan, koostumukseen tai käyttöön, ja vaikutelma voidaan luoda esimerkiksi sanallisesti tai kuvien, värien, logojen, merkkien ja symbolien avulla.

Totuudenvastaisten tai harhaanjohtavien tietojen antaminen markkinoinnissa on kuluttajansuojalain¹⁴ nojalla kiellettyä, jos tiedot ovat omiaan johtamaan siihen, että kuluttaja tekee ostopäätöksen tai muun kulutushyödykkeeseen liittyvän päätöksen, jota hän ei olisi tehnyt ilman annettuja tietoja (2:6.1 §). Lisäksi on kiellettyä jättää antamatta olennaisia tietoja – tietojen riittävyyttä arvioitaessa otetaan huomioon muun muassa tietojen selkeys ja ymmärrettävyys sekä käytettyyn viestimeen liittyvät rajoitteet (2:7.1-2 §). Nämä vaatimukset koskevat myös ympäristöväittämiä. Euroopan komission¹³ antamien ohjeiden mukaan ympäristöväittämät tulee esittää selvällä, täsmällisellä ja yksiselitteisellä tavalla, eikä niissä saa olla virheellisiä tietoja, jotta kuluttajia ei johdeta harhaan. Lisäksi väittämien tueksi on oltava näyttöä. Erilaisten epämääräisten ja moniselitteisten väittämien, kuten ”ympäristöystävällinen”, ”eko”, ”vihreä” tai ”vastuullinen”, tulisi olla riittävän yksityiskohtaisia, sillä yleiset toteamukset ovat omiaan harhauttamaan keskivertokuluttajaa¹³.

Erilaisten yleistysten ja todentamattomien väittämien käyttäminen, eli viherpesu, on kuitenkin varsin yleistä myös Suomessa¹⁵. Kuluttaja-asiamies on viime vuosina arvioinut useiden suurten yritysten ympäristöväittämiä ja edellyttänyt niiltä harhaanjohtavan markkinoinnin muuttamista¹⁶. Etenkin yleisesti käytetty vastuullisuus-termi on helposti harhaanjohtava ja siten viherpesua, koska termille on monia erilaisia määritelmiä, ja se kattaa ympäristönäkökulmien lisäksi myös sosiaalisen ja taloudellisen vastuun teemat. Toimija tai tuote voi menestyä jollain osa-alueella hyvin, mutta se ei vielä tee siitä kaikenkattavasti vastuullista.

Vapaaehtoisessa kompensaatiojärjestelmässä on mahdollista, että ekologista kompensaatiota toteuttavat tahot käyttäisivät sitä viherpesun välineenä. Ekologinen kompensaatio on Suomessa vielä tuore asia, joten toimijan on mahdollista pyrkiä erottautumaan muista toteuttamalla kompensaatiohanke ja esiintymällä edelläkävijänä. Tämä ei itsessään ole ongelmallista, mutta erottautumispyrkimykset muuttuvat viherpesuksi siinä vaiheessa, jos kompensaatiota ei toteuteta lupauksen mukaisesti tai esitetyt väitteet eivät pidä paikkaansa. Ekologisen kompensaation yhteydessä viherpesua olisi esimerkiksi se, että hanketta, jonka haitat on kompensoitu, markkinoitaisiin luontopositiivisena – kokonaisheikentymättömyyshän ei ole luonnon kannalta positiivinen, vaan neutraali asia. Luonnon kokonaisparanemaa syntyy vasta kun tuotetut hyödyt ylittävät aiheutetut haitat. Lisäksi viestinnän ymmärrettävyyteen on syytä kiinnittää erityistä huomiota, koska ekologinen kompensaatio ei toistaiseksi ole keskivertokuluttajalle tuttu asia. Velvoittava ekologinen kompensaatio estäisi viherpesun, koska kompensaatiolupauksella ei voisi erottautua joukosta, jos kaikilla toimijoilla olisi velvollisuus hyvittää haittansa¹⁷ .

Kun tarkastelee yrityksen tai muun toimijan viestintää luontohaitoistaan ja niiden kompensoinnista, on hyvä kiinnittää huomiota erityisesti seuraavien asioiden esitystapaan:

• Miten toimija osoittaa noudattaneensa lievennyshierarkiaa?
  • Ekologinen kompensaatio on lievennyshierarkian viimeinen askel. Luontohaittoja tulee ensisijaisesti välttää ja vähentää, ja vasta väistämättömät haitat kompensoidaan.
• Missä vaiheessa prosessia ollaan menossa?
  • Onko ekologisen kompensaation toteuttaminen vielä suunnittelu- ja harkintavaiheessa, vai onko hyvityksen toteuttamiseen sitouduttu?
• Onko kyse luonnonsuojelulain mukaisesta ekologisesta kompensaatiosta?
  • Haittojen ja hyvityksen laskenta on kriittinen vaihe ekologisen kompensaation prosessissa. Luonnonsuojelulain mukaisessa prosessissa viranomainen tarkistaa haittojen ja hyvitysten vastaavuuden, jotta kokonaisheikentymättömyys saavutetaan.
  • Toimijat voivat tehdä myös muita toimia, joilla ne tukevat paikallisesti luonnon monimuotoisuutta. Niitä voidaan kutsua esimerkiksi nimellä luontoteko. Niitä ei kuitenkaan saa sekoittaa ekologiseen kompensaatioon, koska niissä ei ole kyse tietyn, lasketun haitan hyvittämisestä.
• Minkä toiminnan aiheuttamat haitat on kompensoitu, ja millaisia tavoitteita toimijalla on?
  • Käykö viestinnästä selkeästi ilmi, onko kompensaatio kertaluontoinen, yhteen hankkeeseen liittyvä toimenpide vai onko toimija sitoutunut aiheuttamiensa luontohaittojen hyvittämiseen laajemmin?  Jos kyse on yksittäisen hankkeen haittojen kompensoinnista, siitä ei tule antaa sellaista kuvaa, että kaikki toiminnasta aiheutuvat haitat kompensoitaisiin.
  • Onko toimija asettanut itselleen selkeitä tavoitteita, kuten esimerkiksi tieteeseen perustuvat luontotavoitteet  (SBTN)? Mielekkäät tavoitteet kertovat sitoutumisesta ja suunnitelmallisuudesta.
  • Onko toimijan viestintä ylipäätään ajantasaista, selkeää ja ymmärrettävää?

Ekologinen kompensaatio ei siis itsessään ole viherpesua silloin, kun se toteutetaan huolellisesti osana lievennyshierarkiaa, lainsäädännön ja tieteellisen tiedon määrittämien periaatteiden mukaisesti. On kuitenkin mahdollista, että myös Suomessa jokin toimija väärinkäyttäisi järjestelmää ja harjoittaisi viherpesua edistääkseen omaa etuaan. Tällainen toiminta on väärin ja tuomittavaa, ja on omiaan heikentämään yleistä luottamusta ekologiseen kompensaatioon. Seuraavassa osiossa opit lisää ekologisen kompensaation sosiaalisesta hyväksyttävyydestä.