Miksi meidän on pysäytettävä ilmastonmuutos ja luontokato?

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) ja hallitustenvälisen luontopaneelin (IPBES) mukaan ihminen on toiminnallaan muokannut noin 80:tä prosenttia maapallon maa-alasta (pois lukien Etelämanner) ja lähes 90:tä prosenttia meristä. Ilmastomme on lämmennyt yli asteen esiteollisesta ajasta, eikä tätä haitallista kehitystä olla kyetty pysäyttämään. Vuosittaiset kasvihuonekaasupäästöt kasvavat erityisesti maankäytön, luonnonvarojen ylikulutuksen ja fossiilisten polttoaineiden polttamisen seurauksena, mikä on tuhoisaa nykyisten ja tulevien sukupolvien elinolosuhteiden näkökulmasta. Luonto ei ehdi sopeutua muuttuvaan ilmastoon. Tämän lisäksi ihminen muokkaa ja käyttää muiden eliöiden elinympäristöjä omiin tarpeisiinsa, mikä on suurin syy siihen, että maailman yli kahdeksasta miljoonasta lajista jopa miljoonaa uhkaa sukupuutto. Tällä hetkellä lajeja kuolee sukupuuttoon arviolta sadasta tuhanteen kertaan enemmän kuin esihistoriallisten sukupuuttojen perusteella olisi odotettavissa. Vuoteen 2022 mennessä oli dokumentoitu yhteensä yli 900 sukupuuttoon kuollutta lajia, joista suurin osa on ihmisen toiminnan seurauksena hävinneitä selkärankaisia eläimiä⁷. Viimeisimmän kansallisen uhanalaisuusarvioinnin mukaan myös Suomessa elävistä lajeista joka yhdeksäs ja luontotyypeistä joka toinen luokitellaan uhanalaiseksi⁹.⁴ 

Vanha suomalainen sanonta ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” kuvaa hyvin sitä, kuinka ihmiskunnan aiheuttamat haitalliset ilmasto- ja luontovaikutukset heijastuvat myöhemmin takaisin ihmiseen itseensä. Ihminen on riippuvainen hyvinvoivasta luonnosta ja suotuisasta ilmastosta esimerkiksi ruoansaannin, terveyden ylläpitämisen ja asumisen näkökulmista. Maapallon olosuhteiden epävakautuminen vaikuttaa eniten kaikista heikoimmassa sosiaalisessa asemassa oleviin ihmisiin. Kasvava väestö tarvitsee yhä enemmän energiaa ja luonnonvaroja, minkä vuoksi niiden kulutuksen tuntuvalla hillitsemisellä olisi eniten positiivisia kerrannaisvaikutuksia ympäristökriisien ratkaisemiseen. 

Katso video

Videolla [kesto 8:25 min] professori Janne Kotiaho kuvailee luonnon monimuotoisuutta ja sen merkittävimpiä uhkia.

Vinkki 1: voit säätää kurssin videoiden katselunopeuden itsellesi sopivaksi seuraavasti: käynnistä video, paina hiiren oikeaa painiketta videon päällä, ja valitse "Show all controls". Videon alalaitaan tulee näkyviin toinen valintarivi. Paina oikean reunan kolmea pistettä ja sen jälkeen "Playback speed" nopeuttaaksesi tai hidastaaksesi videota.

Vinkki 2: saat tälle ja kaikille seuraaville videolle tekstityksen kun ensin käynnistät videon ja sen jälkeen klikkaat lainausmerkki-kuvaketta  videon alareunasta.

Testaa sen jälkeen tietojasi videon alta löytyvän tietovisan avulla. Tehtävän tekeminen ei vaikuta arviointiin, mutta saat välipalautetta oppimisestasi. Jokaiseen kurssin videoon liittyy vastaavanlainen muutaman väittämän visailu.

Luontokadon ajurit

Sukupuutto on tänä päivänä suurempi uhka lajeille kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Ihminen on hävittänyt ja heikentänyt ekosysteemejä toiminnallaan, esimerkiksi valjastamalla maa-alaa ruoantuotantoon, ylikuluttamalla biologisia resursseja maalla ja meressä sekä aiheuttamalla jätteiden, kemikaalien ja vieraiden eliöiden päätymistä uusiin ympäristöihin. Kuten professori Kotiaho videolla esitteli, globaali hallitustenvälinen luontopaneeli (IPBES) on tunnistanut aikamme viisi keskeisintä luontokadon ajuria, jotka ovat vakavuusjärjestyksessä: maan ja merten käytön muutos, eläinten ja kasvien suora hyödyntäminen, ilmastonmuutos, saasteet sekä haitalliset vieraslajit.⁴ 

Kuva. IPBES:n luontokadon ajurit. Kuvituskuvat: Unsplash


Maankäytön muutoksia aiheuttavat pääasiassa maa- ja metsätalous sekä kaupungistuminen. Maanviljelyn ja karjankasvatuksen tarpeisiin on muokattu yli kolmasosa maapallon kokonaismaa-alasta, ja samalla toiminta sitoo vielä huomattavasti suuremman osuuden maailman makean veden varannoista. Maatalous tuottaa neljäsosan globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä, ja niistä noin 75 % on peräisin eläinperäisen ruoan tuotannosta. Globaalisti pienet tilat (alle 2 ha), joiden mailla maatalousluonnon monimuotoisuus on tyypillisesti korkea, vievät vain neljäsosan viljelyalasta, mutta tuottavat silti noin kolmanneksen maailman vilja- ja kalorivarastoista. Maaekosysteemien lisäksi ihmiset muokkaavat myös meriekosysteemejä harjoittamalla esimerkiksi pohjatroolausta, vesi- ja kalanviljelyä sekä vesirakentamista.⁴

Metsäkatoa tapahtuu kansainvälisesti kestämättömällä tahdilla. Kaikkein eniten maankäytön muutos on vaikuttanut trooppisiin metsiin, joita raivataan esimerkiksi öljypalmujen ja karjan kasvattamiseksi. Trooppiset metsät ovat tunnetusti maapallon monimuotoisuuden tihentymiä, eli alueita, joilla on poikkeuksellisen korkea lajien monimuotoisuus, ja siten niiden häviäminen ja vahingoittuminen hävittää suuremman määrän lajeja kuin ihminen rajallisen tietonsa varassa pystyy edes arvioimaan. Tämän lisäksi sademetsät sitovat ilmakehästä jopa kaksinkertaisen määrän hiiltä viileämpien ilmastovyöhykkeiden metsiin verrattuna ja ovat globaalisti merkittävä hiilivarasto. Hakattujen alueiden metsittämisellä lievennetään metsäkadon haitallisia ilmasto- ja luontovaikutuksia. Puuston kasvuun metsitetyillä alueilla liittyy kuitenkin epävarmuuksia, ja yleensä tarvitaan pitkä aika, useampi vuosikymmen, ennen kuin metsät alkavat varastoida hiiltä tehokkaasti. Lisäksi esimerkiksi vieraslajien istuttamisella tai puiden istuttamisella alun perin harvapuustoisiin tai puuttomiin ympäristöihin voi olla kielteisiä monimuotoisuusvaikutuksia. Nopein tapa vähentää päästöjä ja monimuotoisuuskatoa olisikin säilyttää olemassa olevat metsäiset elinympäristöt ja niihin aikojen saatossa kertyneet, valtavat hiilivarastot.⁴ 

Kaupunkialueet  ja infrastruktuuri vievät noin 3 % maapallon kokonaispinta-alasta, mutta niiden kattama pinta-ala on kaksinkertaistunut 1990-luvun alusta tähän päivään. Tämä on seurausta globaalista talouskasvusta ja sen myötä huimasti lisääntyneestä kulutuksesta. Tarvitsemme infrastruktuurin luomiseen biologisia ja geologisia resursseja sekä energiaa. Esimerkiksi mineraalien louhinta kaivoksissa tuhoaa luontoa ja synnyttää merkittävästi päästöjä ja saasteita. Kaivostoiminta kattaakin noin prosentin maapallon maa-alasta, mikä on paljon suhteutettuna rakennettujen ympäristöjen kattavuuteen.⁴

Eläinten, kasvien ja muiden eliöiden suoralla hyödyntämisellä on ollut dramaattisia vaikutuksia erityisesti vesiekosysteemeissä, joissa haitalliset muutokset havaitaan hitaammin kuin maaekosysteemeissä. Ylikalastuksesta on tullut teollisen kalastuksen myötä vakava ongelma, joka kohdistuu tällä hetkellä noin kolmannekseen merten kalakannoista. Tämän lisäksi vajaaseen 2/3 populaatioista kohdistuu voimakas kalastuspaine, minkä vuoksi niilläkin on riski tulla ylikalastetuiksi. Merten lajien hyödyntäminen ihmisen ravintona vauhdittaakin voimakkaimmin luontokatoa vesiekosysteemeissä.⁴

Elinympäristöjen saastumisella tarkoitetaan haitallisten aineiden tai haitallisina pitoisuuksina esiintyvien, luonnollisten aineiden aiheuttamaa ympäristön pilaantumista. Esimerkiksi peltojen lannoittamisesta ja fossiilisten polttoaineiden polttamisesta peräisin oleva typpilaskeuma aiheuttaa globaalisti haittaa maaperän mikrobeille, mikä voi johtaa muutoksiin ekosysteemien rakenteessa ja toiminnassa. Vesistöissä typpi- ja fosforikuormituksesta seuraa rehevöitymistä, joka kiihdyttää levien perustuotantoa ja hajotuksen lisääntyessä vedessä tapahtuvaa hapenkulutusta. Typpi ja fosfori ovat kuitenkin vain yksittäisiä esimerkkejä ihmisen toiminnan vuoksi ympäristöön päätyvistä yhdisteistä. Muun muassa liikenteestä, yhdyskuntien ja teollisuuden jätevesistä sekä erilaisten onnettomuuksien seurauksena ympäristöön vapautuu erilaisia yhdisteitä, kemikaaleja ja taudinaiheuttajia.^4,5 

Vieraslajit siirtyvät ihmisen mukana tahallisesti tai tahattomasti sellaisille alueille, joissa niitä ei luontaisesti tavata. Haitalliset vieraslajit muodostavat potentiaalisen uhan alueiden alkuperäislajistolle, sillä ne lisäävät kilpailua ravinnosta, elintilasta ja muista resursseista. Ne sietävät ympäristön muutoksia yleensä hyvin ja leviävät nopeasti. Kilpailusta voi seurata alkuperäisen lajiston merkittävää yksipuolistumista. Tämän lisäksi vieraat eliöt voivat levittää tauteja tai aiheuttaa suoria paineita paikallisen luonnon monimuotoisuudelle, esimerkiksi käyttämällä ravintonaan paikallista kasvillisuutta tai muita eliöitä. Vieraslajit ovat erityisen ongelmallisia vesistöissä, joita on maaekosysteemejä haastavampaa havainnoida.^4,5 

Ilmastonmuutos on aikamme suurimpia uhkia niin luonnon monimuotoisuudelle kuin ihmiselle itselleen. Sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle maapallolla keskilämpötilojen noustessa maalla ja vedessä ja sään ääri-ilmiöiden yleistyessä⁸. Välillisesti ilmastonmuutos kiihdyttää muita ympäristölle haitallisia ilmiöitä, kuten merten happamoitumista. On arvioitu, että joka kuudennen lajin tila on vaarassa heiketä ilmastonmuutoksen edetessä. Ilmastonmuutos edistää nopeasti kasvillisuusvyöhykkeiden siirtymistä ja lämpimiin olosuhteisiin sopeutuneiden lajien levittäytymistä kohti pohjoista, jolloin alkuperäislajien on sopeuduttava tai ne tulevat häviämään. Pohjoisemmilla alueilla lämpötilan lisäksi sademäärien on ennustettu kasvavan ilmastonmuutoksen seurauksena ja lumisuuden voidaan olettaa muuttuvan.  Nämä muutokset muun muassa pidentävät kasvukautta, aikaistavat lintujen kevätmuuttoa ja pesintää sekä edistävät tuholaisten ja tautien leviämistä. Ihmistä ilmastonmuutos uhkaa luonnosta saatavien resurssien ja palveluiden hupenemisen sekä sosiaalisten vaikutusten, kuten ilmastopakolaisuuden ja konfliktien lisääntymisen, kautta.^4,5 

Ekosysteemien tilan heikentyminen ja ilmastonmuutos vaikuttavat toinen toisiinsa. Lajien ja luontotyyppien häviäminen tarkoittaa kasvihuonekaasujen lisääntymistä ilmakehässä biomassan ja maaperän pienentyneen hiilensidonnan ja hiilenvarastointipotentiaalin vuoksi. Koska luontokato ja ilmastonmuutos toimivat toistensa ajureina, tulisi molempien kriisien ratkaisuja etsiä ilmiöiden väliset yhteydet huomioiden. 

Ilmastonmuutoksen ajurit 

Kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteena on rajoittaa kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttama ilmaston lämpeneminen selvästi alle kahteen celsiusasteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan. Teknologiset ratkaisut ja prosessien tehostuminen ovat auttaneet vähentämään globaaleja päästöjä, mutta millään sektorilla ei toistaiseksi olla saavutettu hiilineutraalisuustavoitetta. Globaalin hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n mukaan hiilidioksidipäästöt kasvoivat vuosina 2010–2019 kaikilla sektoreilla, mikä johtuu erityisesti tuotteiden ja palveluiden lisääntyneestä kysynnästä niin globaalissa pohjoisessa kuin globaalissa etelässäkin. Hyvinvointivaltioiden etumatka hiilidioksidipäästöjen aiheuttajana on historiallisesti katsoen merkittävä verrattuna kehittyviin valtioihin, joissa talouskasvu on sittemmin kääntänyt päästöt nousuun. Olemme ihmiskuntana edelleenkin hälyttävän riippuvaisia fossiilisista polttoaineista. Mahdollisimman nopea ja täydellinen irtikytkentä fossiilisten polttoaineiden kasvihuonekaasupäästöistä olisi välttämätöntä kansainvälisten sopimusten tavoitteiden saavuttamiseksi.² 

Absoluuttinen talouskasvun irtikytkentä fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista päästöistä sisältää oletuksen, että talous voi kasvaa samalla, kun päästöt laskevat. On syytä huomata, että tarvitsemme irtikytkentää sekä ilmastopäästöistä että luonnonvarojen kestämättömästä kulutuksesta. Fossiilisten polttoaineiden ilmastopäästöjen irtikytkentä voi kasvattaa uusiutuvien luonnonvarojen kulutusta ja maankäytön muutoksia. Biopohjaiset polttoaineet ovat energiaköyhempiä fossiilisiin polttoaineisiin verrattuna, joten niihin siirtyminen tarkoittaisi biomassan hankinnan kiihtymistä metsistä ja pelloilta. Biopolttoaineiden tuotanto vaatii paljon energiaa ja voi lisäksi vaarantaa ruokaturvan, jos ruokakasvien kasvualustoja valjastetaan energiantuotannon raaka-aineiden kasvatukseen. Käytännössä energiankulutusta olisi vähennettävä huomattavasti eri tuotantosektoreilla, jotta vähennettäisiin polttoaineiden tarvetta ylipäätään.¹ 

Talouskasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta globaalisti. Kyseessä ei ole uusi ilmiö, vaan pitkän aikavälin trendi. IPCC:n (2022) mukaan väestönkasvu ja bruttokansantuote asukasta kohti olivat merkittävimmät ilmastonmuutoksen ajurit vuosina 2010–2019. Bruttokansantuotteen kasvu asukasta kohti nosti fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöjä selkeästi eniten. Talouskasvua tapahtui vuoteen 2015 asti lähes samassa tahdissa energiankulutuksen ja hiilidioksidipäästöjen kasvun kanssa. Väestönkasvu oli toiseksi eniten kasvihuonekaasupäästöjä kansainvälisesti nostanut tekijä. Se lisäsi päästöjä lähes kaikkialla maailmassa, mutta asukaskohtaisissa päästöissä oli huomattavia alueellisia eroavaisuuksia. Globaalissa pohjoisessa asukkaiden hiilijalanjälki on paljon, jopa kolme kertaa³, globaalia etelää suurempi.² 

IPCC:n raportti (2022) kertoo, että talouskasvun aiheuttama päästöjen lisäys ylitti energia- ja hiilitehokkuuden paranemisella saavutetut globaalit päästövähennykset tarkastelujaksolla 2010–2019. Teknologian ja eri sektoreiden kehityksen mukanaan tuomat energiasäästöt kumottiin kulutuskäyttäytymiseen liittyvillä muutoksilla (engl. energy rebound effect). Hiilidioksidipäästöt energiayksikköä kohti ovat pysyneet lähes muuttumattomina viimeisten vuosikymmenien aikana, lukuun ottamatta viime vuosien maltillisia päästövähennyksiä Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Euraasiassa.² 

Talouskasvun vauhdittuminen on korostunut erityisesti Kiinassa ja Intiassa. Kiinassa investoinnit ja kulutuksen lisääntyminen kasvattavat päästöjä, vaikka raskaan teollisuuden suhteellinen väheneminen ja kulutuksen kohdistuminen vähähiilisempiin hyödykkeisiin ovat hieman kompensoineet tätä. Intiassa puolestaan tuotannon, kaupan ja energiantarpeen kasvu ovat aiheuttaneet päästöjen lisääntymistä, erityisesti 2010-luvun alkupuolella.²

Kulutuksen ja tuotannon hiilidioksidipäästöjen kasvu on ollut huomattavaa kehittyvissä maissa 2010-luvulta lähtien. Tässä suhteessa Itä-Aasian vaikutus on merkittävä. Hyvinvointivaltioissa on sen sijaan havaittu maltillista kulutuksen ja tuotannon hiilidioksidipäästöjen vähenemistä muun muassa energiatehokkuuden paranemisen sekä polttoaine- ja energiamuotojen muutosten myötä. Päästöt ovat kuitenkin edelleen korkeat, erityisesti kulutuksen takia, millä on merkittäviä vaikutuksia maailmanlaajuisesti.² 

Infograafi. Globaalit kasvihuonekaasupäästöt sektoreittain vuodesta 1990 vuoteen 2020. Maankäytön muutoksista johtuvia päästöjä ei ole mukana datassa. Lähde: Our World in Data. Löydettävissä täältä

IPCC:n (2022) mukaan hiilidioksidipäästöjen kasvua tapahtui 2010-luvulla kaikkein nopeimmin sähköntuotannossa, teollisuudessa ja liikenteessä. Globaaleja hiilidioksidipäästöjä olisi mahdollista pienentää nopeasti vähentämällä kulutusta merkittävästi. Tämä nähtiin konkreettisesti, kun koronapandemian alettua teollinen tuotanto ja liikenne vähenivät hetkellisesti vuonna 2020. Globaalit päästöt laskivat arviolta 6-8 % edellisvuoden tasoon verrattuna fossiilisten polttoaineiden käytön notkahdettua^2,6. Kriisi ei kuitenkaan tuonut pitkäaikaisia vaikutuksia, vaan päästöt kapusivat nopeasti kulkurajoitusten päätyttyä takaisin entiselle tasolleen ja kasvuvauhtiin. Jo vuoden 2019 YK:n ympäristöohjelman raportissa (Emissions Gap Report) todettiin, että päästöjen olisi vähennyttävä globaalisti vähintään 7,6 % vuodessa, jotta puolentoista celsiusasteen ilmastotavoite olisi mahdollista saavuttaa. Tavoite pitää lämpeneminen kansainvälisten ilmastotavoitteiden rajoissa vaatisi siis päästöjen vähentämistä joka vuosi vähintään saman verran kuin ne vähenivät koronapandemian vaikutuksesta tämän vuosikymmenen alussa. 

Kulutuksen vähentämisen lisäksi tulisi ottaa laajemmin käyttöön eri sektoreiden paras käyttökelpoinen tekniikka (engl. Best Available Techniques, BAT). Kaikilla sektoreilla on olemassa työkaluja, joiden avulla päästöt voidaan saada jopa puolittumaan vuoteen 2030 mennessä – nyt tarvittaisiinkin päättäväisyyttä niiden käyttöönotossa.²