4.3. Keskeisiä kansainvälisiä ympäristösopimuksia
Seuraavaksi käsittelemme joitakin merkittäviä kansainvälisiä ympäristösopimuksia. Tarkoitus ei ole käydä läpi kaikkia sopimuksia – esimerkiksi Suomi on osapuolena yli sadassa kansainvälisessä ympäristösopimuksessa – vaan nostaa esiin kestävän kehityksen kannalta keskeisiä sopimuksia sekä joitakin onnistumisia, joita sopimusten pohjalta on saatu aikaan.
YK:n ilmastosopimus (UNFCCC) yrittää pysäyttää ilmastonmuutoksen
Kuten kurssin ensimmäisessä osassa kerrottiin, ihmisten toimien ilmastonmuutosta kiihdyttävät vaikutukset on tunnettu jo hyvin pitkään. Kuitenkin ensimmäinen todellinen edistysaskel ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saatiin aikaiseksi vasta Rio de Janeiron kokouksessa vuonna 1992. Sitä ennen, vuonna 1988, YK:n ympäristöohjelma UNEP ja Maailman ilmatieteen järjestö (WMO) olivat perustaneet hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change), joka on muun muassa julkaissut useita arvovaltaisia ilmastonmuutosta koskevia arviointiraportteja.
Rion kokouksessa vuonna 1992 allekirjoitettiin ilmastonmuutoksen hillitsemistä koskenut puitesopimus (UNFCCC, United Nations Framework Convention on Climate Change). Tämän ilmastosopimuksen allekirjoitti tuolloin 154 maata, ja nykyisin allekirjoittaneita maita on jo 197.
UNFCCC:n tärkein päätöksentekoelin on vuosittain kokoontuva osapuolikokous (“Conference of the Parties” tai “COP”). Vuoden 1997 osapuolikokouksessa Kiotossa sovittiin teollisuusmaiden keskimäärin 5,2 % päästövähennystavoitteesta verrattuna vuoden 1990 tasoon. Tämän sopimuksen tavoitteet saavutettiin.
Kioton jälkeen neuvottelut kuitenkin vaikeutuivat. Viimeistään vuoden 2009 Kööpenhaminan osapuolikokouksen – jota yleisesti pidetään epäonnistuneena – jälkeen ymmärrettiin, ettei yleiskattaviin velvoittaviin päästösitoumuksiin perustuva malli tulisi ilmastopolitiikassa todennäköisesti koskaan onnistumaan. Ei ole olemassa mitään sellaista mekanismia, jonka avulla maailman suurvallat, kuten USA, Kiina ja Venäjä, voitaisiin pakottaa hyväksymään niille epämieluisia sitovia velvoitteita.
Nykyinen voimassa oleva ilmastosopimus, niin kutsuttu “Pariisin sopimus”, solmittiin vuoden 2015 osapuolikokouksessa Pariisissa. Sitä on kuvattu suureksi onnistumiseksi hyvin vaikeaan tilanteeseen ajautuneissa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Pariisin sopimus on maailmanlaajuinen ja laillisesti sitova.
Kuva: UNFCCC-konferenssi Pariisissa 2015. (UN Climate Change. Adoption of the Paris Agreement. CC BY 2.0 Kuvatiedot: Lähteet osio 4.3.)
Pariisin sopimuksen tavoitteena on rajata maapallon keskilämpötilan nousu selvästi alle kahden asteen. Pyrkimys on, että nousu jäisi alle 1,5 asteen (verrattuna esiteolliseen aikaan). Lisäksi sopimuksella pyritään nostamaan kykyä sopeutua ilmastonmuutoksen haitallisiin vaikutuksiin ja suuntaamaan rahoitusvirtoja vähäpäästöiseen ja ilmastokestävään kehitykseen.
Pariisin sopimus ilmentää uutta suuntaa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Sopimus ei velvoita sen osapuolia mihinkään täsmällisiin päästövähennystavoitteisiin vaan velvoittaa sopimuksen ratifioineet maat laatimaan peräkkäiset kansallisesti määritellyt panoksensa (Nationally Determinated Contributions, NDCs), jotka se aikoo saavuttaa, sekä myös tiedottamaan niistä ja ylläpitämään niitä. Sopimusmaat sitoutuvat antamaan näitä maakohtaisia päästötavoitteita viiden vuoden välein, ja niiden tulee aina olla edellisiä tavoitteita kunnianhimoisempia.
Pariisin sopimus on siis luonteeltaan hyvin erilainen edellisiin ilmasto- ja ympäristösopimuksiin nähden. Se perustuu sopimusosapuolten itse määrittelemiin tavoitteisiin (bottom-up) eikä sido osapuolia mihinkään tiettyihin keinoihin, joilla päästövähennykset tulisi saavuttaa.
Pariisin ilmastosopimuksen kannalta oleellista on, että kaikki osapuolet kiristävät jatkuvasti ilmastopolitiikkaansa. Mitään takeita siitä, että Pariisin sopimus todella toimisi toivotulla tavalla ei kuitenkaan ole. Sopimusosapuolia ajaa täyttämään tavoitteensa vain pelko kansainvälisen maineen menetyksestä (naming & shaming). Jotta maineen menetys mekanismina voisi toimia, on kansallisten tavoitteiden laatimisesta ja saavuttamisesta tultava riittävän läpinäkyviä. Tällainen vertaispaineeseen, siis häpeään, perustuvan mekanismin toimivuus riippuu yhtäältä siitä, kuinka herkkiä osapuolet ovat kansainväliselle maineenmenetykselle ja toisaalta siitä, kuinka moni maa pettää kansainväliset odotuksensa – joukossa on pienempi häpeä epäonnistua.
Ilmastopolitiikan on joka tapauksessa kiristyttävä huomattavasti nykyisistä annetuista lupauksista, sillä ne eivät riitä rajoittamaan lämpötilan nousua Pariisin ilmastosopimuksen kahden asteen tavoitetasolle, kuten kurssin ensimmäisessä osassa havainnollistettiin.
YK:n biodiversiteettisopimus (CBD) pyrkii hillitsemään luontokatoa
Tärkein kansainvälinen luonnon monimuotoisuutta turvaamaan pyrkivä sopimus on Riossa vuonna 1992 solmittu YK:n biologisen monimuotoisuuden yleissopimus (CBD, Convention on Biological Diversity). Sopimuksen tavoitteina on biodiversiteetin suojelun lisäksi luonnon monimuotoisuuden kestävä käyttö sekä geneettisestä monimuotoisuudesta koituvien hyötyjen tasapuolinen jako. Vuonna 2000 sopimukseen liitettiin myös bioturvallisuutta koskeva “Cartagenan protokolla”, joka säätelee organismien geenimuuntelua.
Sopimuksen on allekirjoittanut 196 osapuolta, eli lähes kaikki maailman maat, Euroopan Unioni mukaan lukien. Yhdysvallat on ainoa YK:n jäsenvaltio, joka ei ole allekirjoittanut biodiversiteettisopimusta. Sopimuksen osapuolet ovat sitoutuneet huomioimaan luonnon monimuotoisuuden toiminnassaan. Valtioilla on velvollisuus laatia luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategia ja toimintaohjelma sekä raportoida säännöllisesti niiden toteutumisesta. Osapuolten tunnollisuus strategioiden laatimisessa vaihtelee, ja myös tavoitteiden kunnianhimoisuudessa on eroja.
Biodiversiteettisopimuksen toteutumista seurataan kahden vuoden välein järjestettävissä osapuolten konferensseissa (COP, Conference of the Parties). Japanin Nagoyassa vuonna 2010 järjestetyssä kokouksessa hyväksyttiin päivitetty maailmanlaajuinen biodiversiteettistrategia vuosille 2011–2020. Strategia koostui vuoteen 2050 ylettyvästä visiosta, missiosta ja kahdestakymmenestä niin kutsutusta Aichi-tavoitteesta. Erilaiset tavoitteet liittyvät muun muassa biodiversiteettikysymyksiä koskevan tietoisuuden lisäämiseen, haitallisten tukien poistamiseen sekä herkkiin ympäristöihin kohdistuvan kuormituksen vähentämiseen. Visiona on turvata maapallon elinvoimaa ylläpitävät sekä ihmisen hyvinvoinnin turvaavat ekosysteemipalvelut viisaalla monimuotoisuuden suojelulla ja käytöllä.
Nagoyassa tavoitteeksi asetettiin luonnon köyhtymisen pysäyttäminen vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteessa ei kuitenkaan ole onnistuttu, kuten viimeisimmässä globaalissa arviossa biodiversiteetin tilasta (vuodelta 2020) todetaan. Luonnon monimuotoisuus hupenee ennennäkemätöntä vauhtia eikä tilanteeseen ole näköpiirissä muutosta. Yhtäkään Aichi-tavoitteista ei ole saavutettu, ja vain muutamien tavoitteiden osalta on päästy osittaisiin onnistumisiin. Esimerkki positiivisesta kehityksestä on vieraslajien torjunta.
Uusi “maailmanlaajuinen luonnon monimuotoisuuskehys” oli tarkoitus neuvotella Kiinan Kunmingissa vuonna 2020, mutta koronapandemian vuoksi kokousta siirrettiin, ja se järjestettiin lopulta Kanadan Montrealissa vuonna 2022. Kunming-Montrealin kehys jatkaa biodiversiteettisopimuksen vision tavoittelua ja sisältää 23 tavoitetta saavutettavaksi vuoteen 2030 mennessä. Merkittäviä uusia tavoitteita on saattaa vähintään 30 % heikentyneistä maa-, sisävesi- sekä rannikko- ja meriekosysteemeistä tehokkaan ennallistamisen piiriin sekä suojella vähintään 30 % maa- ja sisävesialueista sekä rannikko- ja merialueista.
Euroopan Unionissa biodiversiteettisopimusta toimeenpannaan EU:n biodiversiteettistrategiassa. Osa tätä strategiaa on EU:n ennallistamisasetus, joka hyväksyttiin kesällä 2024 moninaisten vaiheiden jälkeen. Ennallistamisasetuksen mukaan vuoteen 2040 mennessä pitää ennallistaa 60 prosenttia ja vuoteen 2050 mennessä 90 prosenttia niistä alueista, joiden luontoarvoja on heikennetty. Seuraavaksi jäsenmaat laativat suunnitelmat ennallistamisen toteuttamiseksi. EU:n ja Suomen luonto- ja ympäristöpolitiikkaan voit tutustua tarkemmin ympäristöministeriön sivustolla https://ym.fi/vastuualueet .
Sekä kansallisesti että kansainvälisesti näyttää siltä, että vaikka luonnon monimuotoisuuden huomioon ottaminen etenee politiikan tasolla, eivät vaikutukset näy käytännössä biodiversiteetin tilassa, sillä keskeisiin syihin monimuotoisuuskadon taustalla ei ole kyetty puuttumaan.
Valaiden pyynnin keskeyttänyt sopimus pelasti valaslajeja sukupuutolta
Valaanpyynti ja -suojelu ovat yksi tunnetuimmista ympäristökonflikteista. Kiista valaanpyynnistä on jatkunut jo toista sataa vuotta, vaikkakin 1800-luvulta aina toiseen maailmansotaan saakka valaansuojelun painoarvo oli vähäinen pyyntiä koskevassa keskustelussa, jota hallitsivat teollisen mittaluokan pyyntiä harrastaneet valtiot ja yritykset. Kuitenkin jo vuonna 1931 saatiin aikaiseksi ensimmäinen, Genevessä solmittu valaanpyynnin rajoittamista koskenut kansainvälinen sopimus. Sen vaikutukset jäivät kuitenkin vähäisiksi, koska kaikki valaanpyyntiä harjoittaneet valtion eivät liittyneet sopimukseen.
Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin nykyisinkin keskustelufoorumina toimivia kansainvälisiä järjestöjä, kuten Kansainvälinen valaanpyyntikomissio (International whaling commission, IWC). IWC:n myötä myös tieteentekijät pääsivät osallistumaan valaita koskevaan keskusteluun.
Toisen maailmansodan ja 1970-luvun välisenä aikana yleinen mielipide kääntyi monissa maissa valaanpyyntiä vastaan. Samoin valaanpyyntiä vastustaneiden kansalaisjärjestöjen vaikutusvalta kasvoi. Valaiden suojelu yhdistyikin yhä vahvemmin ajatukseen planeetan pelastamisesta.
1970-luvulla myös kansainvälisessä keskustelussa herättiin siihen, että erityisesti 1950- ja 1960-lukujen voimallinen valaanpyynti uhkasi ajaa valaslajeja sukupuuttoon. Tukholman vuoden 1972 YK:n ympäristö- ja kehityskokouksessa valaanpyynnin vastainen liikehdintä nousi kansainväliselle poliittiselle agendalle, minkä myötä ympäristökonferenssissa suositeltiin kaupallisen valaanpyynnin keskeyttämistä. 1970-luvulla tieteellisen tiedon merkitys korostui, mikä johti muun muassa pyyntikiintiöiden määrittelyyn tieteellisin perustein. Luonnonsuojelujärjestöt tosin pitivät asettetuja kiintiöitä liian korkeina. Myös Yhdysvaltain siirtyminen valaanpyyntiä vastustavaan blokkiin vahvisti valaansuojelun painoarvoa. IWC hyväksyi vuonna 1982 valaanpyyntikiellon, joka tuli voimaan vuonna 1985. Vuodesta 1986 lähtien kaupallinen valaanpyynti on ollut kiellettyä.
Valaanpyyntikielto ei kuitenkaan ole lopettanut valaanpyyntiä koskevaa satavuotista kiistaa – eikä kokonaan valaanpyyntiäkään. Sopimus ei alkujaankaan ole koskenut perinteistä valaanpyyntiä. Lisäksi Norja, Islanti ja Japani ovat kiertäneet valaanpyyntikieltoa erilaisin perustein, kuten tieteelliseen tutkimuksen tarpeisiin nojaten. Valaanpyyntikiistassa osapuolet ovatkin pikemmin loitontuneet kuin lähentyneet toisiaan.
Kuvio esittää eri valaslajien yksilöiden pyyntimäärät sekä kokonaispyynnin. Kaikkein voimallisinta valaanpyynti oli 1950- ja 60-luvuilla, jolloin tapettiin yhteensä yli 1,3 miljoonaa valasta.Ylimpänä kulkeva viiva kuvaa kaikkien valaslajien pyydettyjen yksilöiden yhteenlaskettua määrää.
Montrealin sopimus pelasti maailman otsonikadolta
Yhtenä merkittävimmistä kansainvälisistä ympäristösopimuksista pidetään otsonikerrosta heikentävien aineiden käyttöä rajoittavaa Montrealin pöytäkirjaa vuodelta 1987. Otsonikadon estäminen onkin kenties tunnetuin ympäristönsuojelun sekä kansainvälisten ympäristösopimusten menestystarina.
Otsonikerroksella tarkoitetaan kerrosta noin 15-50 kilometrin korkeudella sijaitsevassa ilmakehän osassa, stratosfäärissä, jonne suurin osa ilmakehän otsonista (O3) on kertynyt. Otsonikerros suojelee maata auringon ultraviolettisäteilyltä ja sen haitallisilta vaikutuksilta: esimerkiksi ihmisille ultraviolettisäteily aiheuttaa ihosyöpää. Mikäli otsonikerrosta heikentävien aineiden käyttöä ei olisi rajoitettu, kaksi kolmasosaa otsonikerroksesta olisi voinut tuhoutua vuoteen 2065 mennessä. Tämä olisi lisännyt merkittävästi ihosyöpäriskiä sekä mahdollisesti johtanut maataloustuotannon puolittumiseen.
Tutkimuskentällä otsonikerroksen ohenemisen syistä ja seurauksista saatiin merkittävää uutta tietoa jo 1970-luvulla. Tärkeä toimija tässä oli tutkija Paul J. Crutzen (1933–2021), jonka rooli antroposeeni-käsitteen keksijänä mainittiin jo aiemmin kurssilla. Vuonna 1995 Crutzenille myönnettiin kemian Nobelin palkinto erityisesti hänen otsonitutkimuksistaan. Kuuluisaksi tulleessa artikkelissaan Crutzen (1974, 201) totesi, että useat ihmisten toimet, kuten lentoliikenne, nitraattien käyttö lannoitteissa ja kloorifluorihiilivedyt eli CFC-yhdisteet, voivat tuhota merkittävästi ilmakehän otsonia.
CFC-yhdisteitä kutsutaan myös freoneiksi. Niitä käytettiin aiemmin yleisesti kylmäaineena kylmälaitteissa sekä esimerkiksi sumutinpullojen ponnekaasuna. CFC-yhdisteiden haitoista varoittivat erityisesti tutkijat Molina ja Rowland vuonna 1974, joka innoitti seuraavan vuosikymmenen aikana paljon keskustelua. Suurin osa tutkijoista kuitenkin tukivat Molinan ja Rowlandin esittämää hypoteesia CFC-yhdisteiden haitallisuudesta.
Vaikka otsonikerrosta oli tutkittu paljon jo ennen 1980-lukua, kuuluisa Etelämantereen otsoniaukko löydettiin vasta vuonna 1985. 1980-luvun alussa stratosfäärin tilan kehityksestä tehdyt mallinnuksen ennustivat CFC-yhdisteiden aiheuttavan vain 2-4 prosentin menetyksen otsonikerroksessa 2000-luvun loppuun mennessä. Vuonna 1985 kolme tutkijaa – Joe Farman, Brian Gardiner ja Jonathan Shanklin – kuitenkin raportoivat arvostetussa Nature-julkaisussa Etelämantereen stratosfäärin otsonitasojen vähentyneen odottamattoman paljon. Tämä he uskoivat johtuvat CFC-yhdisteiden käytöstä. Vain muutama kuukausi aiemmin YK:n otsonikerroksen suojelua edistävä Wienin yleissopimus oli allekirjoitettu. Se ei kuitenkaan sisältänyt lainopillisesti sitovia velvoitteita CFC-yhdisteiden käytön vähentämiseksi. Farmanin ja kumppanien löydökset kuitenkin kiihdyttivät kansainvälistä yhteistyötä otsonikadon pysäyttämiseksi.
Kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien YK:n ympäristöohjelma UNEP, oli ollut huolissaan otsonikadosta jo 1970-luvun puolivälistä saakka. Jotkut maat, ensimmäisenä Ruotsi, olivat myös kieltäneet CFC-yhdisteiden käytön jo kyseisellä vuosikymmenellä. Farmanin ja kumppanien tutkimustulosten julkaisu kuitenkin nopeutti otsonille haitallisten yhdisteiden kieltävien kansainvälisten sopimusten syntyä. Syyskuussa 1987 UNEPin järjestämä konferenssi laati Montrealin pöytäkirjan otsonikerrosta heikentävistä aineista. Pöytäkirjan allekirjoitti 24 valtiota sekä Euroopan talousyhteisö EEC, ja se astui voimaan 1.1.1989. Tänä päivänä Montrealin pöytäkirjan ovat vahvistaneet 196 kansakuntaa sekä Euroopan Unioni. Pöytäkirja astui siis voimaan vain noin vuosikymmen sen jälkeen, kun otsonikerroksen ohenemisen tieteelliset perusteet oli hahmoteltu. Se myös onnistui vähentämään CFC-yhdisteiden käyttöä 95 prosenttia.
Otsonikerroksen oheneminen jatkui 1980-luvulta aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Sen jälkeen otsonikerros on alkanut vähitellen palautua.
Vaikka arviot Montrealin pöytäkirjasta ovat lähes yksinomaan positiivisia, on sitä myös kritisoitu. Gareau (2013) on todennut pöytäkirjan osoittavan, miten tieteellinen yhteisö sekä kansakunnat ja yritykset (tosin kansalaisyhteiskunnan painostamina) onnistuivat yhdessä asettamaan tieteellisen tiedon politiikan ja talouden edelle yhteisen, maailmanlaajuisen edun vuoksi. Hän kuitenkin myös muistuttaa, että menestyskertomuksessa jää usein huomiotta se, että sopimuksen nopea ja tehokas täytäntöönpano tuskin olisi onnistunut, elleivät merkittävät toimijat – Yhdysvallat, Iso-Britannia sekä suuret CFC-yhdisteiden tuottajat – olisi pystyneet ottamaan haltuun CFC-yhdisteitä korvaavien tuotteiden markkinoita. Montrealin sopimuksen kohtalo olisi siis voinut olla toisenlainen, jos yhteisen edun toteutuminen olisi uhannut markkinoita hallitsevien tahojen toimintaa, eikä sopimus siksi välttämättä toimi esimerkkinä minkä tahansa haitallisen yhdisteen käytöstä poistamisessa.
Muita tärkeitä ympäristösopimuksia
Kurssin edellisessä osassa kerrottiin kuinka ympäristöherääminen tapahtui 1960- ja 70-luvuilla, mikä johti myös ympäristödiplomatian vauhdittumiseen. Erityisen merkityksellinen tapahtuma tässä kehityksessä oli Tukholmassa 1972 järjestetty ympäristökonferenssi. Ympäristöherääminen ja kansainvälisen ympäristöhallinnan synnyttäminen johti myös konkreettisiin tuloksiin monien ympäristösopimusten solmimisen kautta 1970-luvun kuluessa. Seuraavassa esittelemme niistä muutaman.
Ramsarin sopimus
Ramsarin sopimus on Iranissa Ramsarin kaupungissa vuonna 1971 solmittu ja 1975 voimaan astunut kansainvälinen kosteikkojen ja vesialueiden suojelemista koskeva sopimus. Ramsarin sopimusta pidetään merkittävänä, sillä se oli ensimmäinen suuri valtioiden välinen luonnonsuojelusopimus. Sopimus tähtäsi erityisesti vesilinnuston suojeluun, mutta sittemmin sen toimeenpanossa on painotettu kosteikkoja kokonaisuudessaan erityisen monimuotoisina elinympäristöinä. Sopimuksen on allekirjoittanut 171 YK:n jäsenvaltiota. Sopimusosapuolet nimeävät kansainvälisesti arvokkaita ja erityisesti suojeltavia kosteikkoja niin kutsutulle Ramsarin listalle. Suomesta listalla on 49 kohdetta, jotka on suojeltu osana EU:n Natura-luonnonsuojelualueiden verkostoa.
CITES-sopimus
Tärkeä kansainvälinen luonnonsuojelusopimus on myös vuonna 1975 solmittu CITES-sopimus, joka sääntelee uhanalaisten kasvi- ja eläinlajien kauppaa. Sopimuksen on allekirjoittanut 183 maata. Sopimukseen liittyy päivitettävä lista sen piiriin kuuluvista lajeista. Listalla on yli 37 000 uhanalaista lajia. EU:ssa sopimus on toimeenpantu unionin omalla CITES-lainsäädännöllä. Sopimus toimeenpannaan tuonti- ja vientirajoituksin, joita tulli valvoo. CITES-listalle kuuluvien lajien vienti ja tuonti vaatii kunkin maan lainsäädännön mukaisen luvan. Säädös koskee niin yrityksiä kuin yksityishenkilöitä. Sopimus koskee niin eläviä eläimiä ja kasveja kuin uhanalaisista lajeista valmistettuja tuotteita, kuten luonnonlääkkeitä tai matkamuistoja.
YK:n maailmanperintösopimus
Mainittujen kansainvälisten sopimusten lisäksi Yhdistyneiden kansakuntien luonnon ja kulttuurin suojelukohteisiin kuuluvat maailmanperintökohteet ja biosfäärialueet. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon nimeämät maailmanperintökohteet nojautuvat vuonna 1972 solmittuun kulttuuri- ja luonnonperinnön yleissopimukseen. Sopimuksen ratifioineet maat voivat esittää maailmanperintöluetteloon arvokkaita kulttuuri- ja luontokohteita. Tavoitteena on kulttuuriperintöä koskevan tiedon lisääminen, kohteiden suojelu ja kansainvälinen yhteistyö.
Maailmanperintösopimuksen voi ajatella edistävän kulttuurista kestävyyttä. Kuten edellä opimme, Desseinin ja kumppanien (2015) mukaan kulttuurista kestävyyttä voi hahmottaa monella eri tavalla, joista yhdessä kulttuuri nähdään suojelemisen ja säilyttämisen kohteena. Maailmanperintökohteet siis edustavat tällaista kulttuurista kestävyyttä.
Tunnettuja maailmanperintökohteita ovat esimerkiksi Egyptin pyramidit ja Australian Suuri valliriutta. Suomessa on kuusi kulttuuriperintökohdetta, muun muassa Rauman vanha kaupunki, sekä yksi luonnonperintökohde, Merenkurkun saaristo maankohoamisrannikkoineen.
Vuonna 2003 hyväksyttiin sopimus myös aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Aineetonta maailmanperintöä ovat erilaiset tiedot, taidot, tavat ja perinteet. Usein nämä perinteet kytkeytyvät tiiviisti luontoon, ja niitä voidaan pitää kestävän kehityksen kannalta tärkeinä. Aineettoman kulttuuriperinnön suojelun sen sijaan voi nähdä kytkeytyvän Desseinin ja kumppanien kolmantena mainitsemaan kulttuurisen kestävyyden ulottuvuuteen, eli kulttuuriin osana laajempaa muutosta kohti kestäviä elämäntapoja: ainakin, jos ajattelemme, että nämä suojellut tavat ja perinteet voivat kenties opettaa jotain kestävämmästä elämäntavasta.
Biosfäärialueet ovat kestävän kehityksen mallialueita, joilla pyritään yhdistämään suojelu ja kestävä käyttö. Biosfäärialueilla tehdään monitieteistä tutkimusta siitä, miten suojelun ja käytön välisiä konflikteja voidaan ratkaista ja kestävyyttä voidaan edistää eri toimijoiden yhteistyössä. Biosfäärialueita on 129 maassa. Suomessa niitä on kaksi: Pohjois-Karjalan ja Saaristomeren biosfäärialueet.
Lisää materaalia verkossa
Tietoa kansainvälisestä biodiversiteettipolitiikasta ja siihen liittyvistä sopimuksista: https://ym.fi/kansainvalinen-biodiversiteettipolitiikka.
Tietoa luonnon ja vesistöjen tilaa parantamaan pyrkivistä kansallisista ja EU:n ohjelmista: https://ym.fi/luonto-ja-vedet.
Pohdittavaksi: Kansainvälisissä sopimuksissa on sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Miksi jotkin sopimukset onnistuvat tavoitteissaan, ja toiset eivät? Voit jakaa pohdintasi ja keskustella muiden kurssilaisten kanssa allaolevasta linkistä avautuvalla sivulla.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.