4.2. Puoli vuosisataa kestävää kehitystä
Historiallisesta tarkastelusta on helppo huomata, etteivät nykyiset kansainvälisen ympäristöpolitiikan keskustelun tärkeät teemat – kuten kestävän kehityksen pilarien yhteensovittaminen tai keskustelu kansainvälisen organisaation perustamisesta ympäristöongelmien hallintaa varten – ole millään muotoa uusia. Monet ongelmat, kuten edellisessä osiossa mainittu ekologisen kestävyyden ja talouskasvun yhteensovittaminen, olivat ympäristöpolitiikan agendalla jo 50 vuotta sitten.
Kenties intuition vastaisesti taloudellinen pilari ei suinkaan lähtenyt muotoutumaan osaksi kestävän kehityksen tavoitteita rikkaiden länsivaltojen vaatimuksesta, vaan köyhien, itsenäisestä asemastaan huolestuneiden kehittyvien maiden vaateesta voida rakentaa itselleen sellaista tulevaisuutta, jollaisen rikkaat maat olivat jo saavuttaneet. Näiden historiallisten kehityskulkujen avaamisen myötä meidän on helpompi ymmärtää ympäristöongelmien ratkaisemisen luonnetta: sitä, kuinka kompromissien kautta usein päädytään ratkaisuun, joka ei ole kestävän kehityksen eri ulottuvuuksien näkökulmasta paras mahdollinen, vaan joka on kussakin historiallisessa tilanteessa ylipäätään mahdollinen.
Vaikka kestävässä kehityksessä on kysymys valtavan suurista perustavista kysymyksistä, kuten ihmisen perustarpeiden tyydyttämisestä ja ei-inhimilllisen luonnon olemassaolon oikeutuksesta, meidän ei tule unohtaa, että kestävän kehityksen kysymykset ovat luonteeltaan perin juurin poliittisia. Samalla on muistettava, että ympäristö- ja kestävyyskysymykset ovat vain yksi, eikä historiansa aikana suinkaan merkittävin, teema maailmanpolitiikan agendalla. Lisäksi nämä kysymykset ovat kulloistenkin maailmanpoliittisten tilanteiden ja vallitsevien aatevirtausten muovaamia.
On myös huomattava, että globaaleihin ympäristöongelmiin tarttuminen on vaatinut tuhansien ja taas tuhansien ihmisten kokoontumista ja yhteistyötä. Yhteisen “hengen” nostattaminen ja ylläpitäminen onkin tärkeä tekijä seuraavaksi tarkasteltavien tuloksia tuottaneiden megakonferenssien taustalla. Lisäksi konferenssien ja sopimusten yleisluonteisissa kuvauksissa, joita tulemme pian käsittelemään tarkemmin, usein jää huomiotta se, että oli sitten kyse valtioista, suurista järjestöistä tai megakonferensseista, keskustelut ja päätökset ovat loppujen lopuksi ihmisten aikaansaamia. Ratkaisevan tärkeään asemaan on siten saattanut nousta yksittäisen ihmisen, yleensä kokeneen diplomaatin, henkilökohtainen osaaminen ja väsymätön työ.
Kuvio alla esittää 50 vuoden aikajanalla tärkeimmmät YK:n piirissä pidetyt ympäristö ja kehitys-, ilmasto- ja biodiversiteettikonferenssit, joihin palaamme tässä ja seuraavassa osiossa useaan otteeseen. UNFCCC viittaa YK:n ilmastosopimukseen ja CBD YK:n biodiversiteettisopimukseen, jotka molemmat saivat alkunsa Rio de Janeirossa vuonna 1992. Saat lisätietoa konferenssista viemällä osoittimen konferenssin päälle.
1960- ja 1970-luvut - ympäristöherätyksen aika
Vaikka kolmen kestävän kehityksen pilarin keskinäisestä arvojärjestyksestä voidaan loputtomasti väitellä, niiden aikajärjestys on selvä. Kestävä kehitys lähti liikkeelle nimenomaan kehittyneiden maiden huolesta lisääntyviä ympäristöongelmia kohtaan.
Iso askel kohti kansainvälistä ympäristöhallintoa otettiin 1960-luvun lopulla, kun Ruotsin aloitteesta päätettiin järjestää ensimmäinen Yhdistyneiden kansakuntien ympäristö- ja kehityskokous. Aloitteessaan Ruotsi katsoi, että muutokset luonnonympäristössä ovat muodostuneet välittömäksi ongelmaksi sekä kehittyvissä että kehittyneissä maissa ja niiden ratkaiseminen vaati kansainvälistä yhteistyötä.
1960-luvun lopulle tultaessa vallitsi vakaa usko talouskasvun siunauksellisuuteen. Samaan tapaan kuin ennen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun globaalia talouskriisiä, myös 1960-luvulla uskottiin yleisesti, että modernin taloustieteen aikakaudella taloudelliset lamat voitaisiin kokonaan välttää. Vuonna 1961 perustettiin Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) edistämään talouskasvua ja vapaakauppaa. Rooman klubin perustajajäsen Alexander King (joka toimi tuolloin myös OECD:n tieteellisten asioiden pääjohtajana) on luonnehtinut OECD:tä teollistuneiden maiden kasvun temppeliksi, joka tarjosi kasvua kasvun vuoksi. Hieman paradoksaalisesti Rooman klubi, joka tunnetaan nimenomaan siitä, että se nosti keskusteluun rajattoman kasvun mahdottomuuden, syntyi siis OECD:n käytävillä.
Talouskasvun ja sen myötä vahvistuvien hyvinvointivaltioiden uskottiin rauhoittelevan yhteiskunnallista liikehdintää. 1960-luku tunnetaan kuitenkin sosiaalisen liikehdinnän vuosikymmenenä, joka kulminoitui "Euroopan hulluksi vuodeksi 1968". Liikehdintä vastusti sotaa – erityisesti Vietnamin sotaa – rasismia, konservatiivisia arvoja, mutta myös kapitalismin ja materiaalisen talouskasvun kritiikillä oli sijansa. Tämän liikehdinnän kyljessä myös ympäristöliike voimistui. Yksi tärkeä 1960-luvun ympäristötietoisuuden herättäjä globaalissa mittakaavassa oli Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirja, joka julkaistiin vuonna 1962. Kirja nosti yleiseen keskusteluun erityisesti ympäristömyrkyt, kuten DDT:n, ja niiden vaikutukset muun muassa lintujen kantojen romahtamiseen, mihin kirjan nimi viittaa.
Myös Suomessa koettiin ympäristöliikehdinnän ensimmäinen aalto 1960-luvun lopun ja 70-luvun alun aikana, jolloin protestin kohteena oli erityisesti ympäristön saastuminen ja metsäkysymys.
1960- ja 70-luvun ympäristöherätyksen aikoina kansainvälinen poliittinen tilanne oli nykyiseen nähden kovin erilainen. Aikakautta leimasi idän ja lännen välinen kylmä sota ja kolonialismin ajan jälkipyykki: olihan suuri joukko kehittyviä maita vasta itsenäistynyt siirtomaavallan alta 1960-luvun kuluessa. Huoli ympäristöstä juurtui 1960-luvun aikana kansainväliselle poliittiselle agendalle, kun teollistumisen aiheuttamat ekologiset vaikutukset olivat tulleet jo ilmeisiksi.
Myös kehittyneiden ja kehittyvien maiden välinen jännite vaati kansainvälisen yhteisön huomiota. Yhdysvalloissa ja Euroopassa sosiaaliset liikkeet asettivat painetta poliittisille päätöksentekijöille ympäristöongelmien, kuten metsäkuolemien ja myrkyllisten kemikaalien ympäristöön leviämisen, ratkaisemiseksi. Sen sijaan kehittyvissä maissa suhtauduttiin epäilevästi kehittyneiden maiden kansainvälisiin pyrkimyksiin ympäristöhaittojen vähentämisessä. Oman suvereniteettinsa varmistamiseksi juuri itsenäistyneet kehittyvät maat kantoivat suurempaa huolta talouskasvun vauhdittamisesta kuin ympäristöongelmista. Kehittyneiden maiden pyrkimykset tiukemman ympäristösääntelyn ja puhtaamman tuotannon levittämisessä kohtasivat vastarintaa kehittyvissä maissa, jotka katsoivat vaurastumisen teollistumisen kautta historialliseksi oikeudekseen.
Kehittyvien maiden näkökanta oli, että ympäristöongelmat liittyivät ennen kaikkea juuri köyhyyteen – ruokaturvan, puhtaan veden ja kunnollisen sanitaation puutteeseen. Köyhyyden ja ympäristön turmeltumisen “noidankehä” on yksi esimerkki köyhyyden ja ympäristön välisestä ongelmallisesta suhteesta. Siinä maanviljelijät väestönkasvun ja köyhyyden paineessa laajentavat viljelyä hauraammille alueille heikentäen niitä edelleen, mikä vähentää satoja, mikä puolestaan edelleen köyhdyttää maanviljelijöitä, joiden on laajennettava hauraammille alueille jne.
1970-luvun alku oli siten tärkeää aikaa kansainvälisen ympäristöherätykselle ja -yhteistyölle. Yhtenä virstanpylväänä ympäristöhuolen heräämisessä voi pitää Rooman klubin raporttia Kasvun rajat, joka julkaistiin vuonna 1972.
Rooman klubi ja kasvun rajat
Rooman klubi perustettiin Roomassa, Italiassa, vuonna 1968. Klubin oman kuvauksen mukaan se perustettiin vastaamaan ihmiskuntaa ja planeettaa uhkaaviin kriiseihin. Klubin jäsenet ovat merkittäviä tieteentekijöitä, yritysjohtajia ja entisiä poliitikkoja.
Rooman klubi tuli tunnetuksi sen ensimmäisestä julkaisusta Kasvun rajat. Kirja käännettiin 30 kielelle, ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Kirjasta on tullut tärkeä merkkipaalu ympäristöhistoriassa ja -politiikassa, ja sitä pidetään erinomaisena esimerkkinä 1970-luvun nousevasta ympäristötietoisuudesta. Kirjan tekijät Donella Meadows ja kumppanit päättelivät, että loppumaton maailmanlaajuinen talouskasvu ei ole mahdollista, vaan luonnonvarojen rajallisuuden takia myös väestönkasvulle, teolliselle tuotannolle ja päästöille on asetettava rajat. Myös termi "kestävyys" esiintyy jo tässä kirjassa, mahdollisesti ensimmäistä kertaa maailmanlaajuiselle yleisölle esiteltynä.
Tukholman konferenssi 1972
Ruotsin aloitteesta lähtenyt ensimmäinen ihmisen elinympäristöä koskeva kansainvälinen konferenssi pidettiin vuonna 1972 Tukholmassa (United Nations Conference on Human Environment, UNCHE). Tätä pidetään yleisesti maailmanlaajuisen ympäristödiplomatian alkupisteenä. Tässä konferenssissa todettiin, että ympäristöä ja kehitystä tulisi tarkastella suhteessa toisiinsa sen sijaan, että niitä pidetään toisistaan erillisinä. Termiä "kestävä kehitys" ei vielä käytetty konferenssissa, mutta siihen osallistunut kansainvälinen yhteisö - reilusti yli sadan valtion lähettämät delegaatiot - määritteli yhteisymmärryksessä kestävämmän kehityksen periaatteet.
Tästä ei kuitenkaan tule vetää sellaista johtopäätöstä, että konferenssiin johtanut valmistelutyö tai siitä alkanut kehitys olisivat kumpikaan olleet harmonisia prosesseja. Tukholman konferenssin valmistelu kesti useamman vuoden, ja sen aikana kuilu kehittyvien ja kehittyneiden maiden intressien välillä kävi selväksi. Kehittyvien maiden näkökulmasta länsimaiden ympäristöhuolet olivat rikkaiden teollisuusmaiden ongelmia, jotka vain kääntäisivät huomion ja resurssit pois kehittyvien maiden pääasiallisista huolista, (ali)kehityksestä ja köyhyydestä. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan agenda oli siten alusta alkaen rakennettava paitsi kehittyneiden maiden ympäristöhuolten, myös kehittyvien maiden sosiaalisten ongelmien ympärille. Kuten Maurice Strong, Tukholman konferenssin pääsihteeri ja konferenssissa perustetun YK:n ympäristöohjelman (UNEP) ensimmäinen johtaja, kirjoittaa muistelmissaan konferenssia edeltävistä tunnelmista:
"Tiesin, että konferenssi epäonnistuu, jos emme voi saada kehitysmaita osallistumaan, ja tiesin, että ne eivät koskaan suostu tulemaan, ellei heidän huolenaiheitaan käsitellä. Konferenssin esityslistaluonnos, jonka sain, ei edes yrittänyt tehdä niin. Päinvastoin, se kallistui voimakkaasti kehittyneempiä maita koskeviin kysymyksiin - ilman ja veden pilaantumiseen sekä kaupunkiympäristön huononemiseen. Jotta pääsisin lainkaan eteenpäin, minun piti muuttaa radikaalisti esityslistaa." (Strong 2000, sivu 121.)
Kestävän kehityksen nykykielellä sanottaisiin, että kysymys oli kestävyyden taloudellisten, sosiaalisten ja ekologisten ulottuvuuksien yhteensovittamisesta.
Ottaen huomioon aikansa poliittisen tilanteen, jossa jännitteitä oli niin idän ja lännen kuin pohjoisen ja etelänkin välillä, Tukholman konferenssin ensimmäisenä saavutuksena voi pitää sitä, että se ylipäätään järjestettiin. Neuvostoliitto ja sen myötä muut Varsovan liiton maat tosin boikotoivat Tukholman konferenssia.
Toisena Tukholman konferenssin saavutuksena pidetään yleensä YK:n ympäristöohjelman (United Nations Environmental Programme, UNEP) perustamista. Jo tuolloin, 50 vuotta sitten, punnittiin samoja asioita kuin tänäänkin: Millainen toimielin tarvittaisiin, jotta se olisi kyllin vahva saamaan aikaan tuloksia ristiriitaisten tavoitteiden sävyttämässä kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa? Vaihtoehtoina olivat ainakin itsenäisen YK:n ulkopuolisen organisaation perustaminen tai uuden, Maailman terveysjärjestön (WHO) ja Elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) kaltaisen YK:n sisällä toimivan järjestön perustaminen.
UNEP perustettiin kuitenkin nimenomaan ympäristöohjelmaksi. Se on YK:n sihteeristön puitteissa toimiva itsenäinen ja riippumaton toimielin, jolla ei kuitenkaan ole mitään sellaisia itsenäisiä valtuuksia tai ylikansallista auktoriteettia, joihin nojaten se voisi esimerkiksi lainsäädännön nojalla valvoa (saati pakottaa) valtioita ympäristökysymyksissä. UNEPilla onkin pääasiassa koordinoiva rooli. UNEPin pääkonttori perustettiin Keniaan, Nairobiin ja se oli ensimmäinen YK:n kehitysmaihin perustama yksikön päämaja.
Tieteellisessä kirjallisuudessa on kirjavia kantoja sen suhteen, oliko UNEPin perustaminen onnistuminen. Yhtäältä on väitetty, että yllä kuvatun kaltaisessa maailmanpoliittisessa ristipaineessa saatiin aikaiseksi vain löyhä, huonosti budjetoitu ohjelma vailla todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Lisäksi ohjelma tarkoituksella haudattiin Nairobiin Keniaan, kauaksi valtakeskuksista.
Täsmällisemmät historialliset tarkastelut kuitenkin osoittavat, että vaikka UNEPista ei tullutkaan organisaatiota, jolla olisi ollut enemmän toimivaltaa, ei sitä suunniteltu tahallisesti kyvyttömäksi ohjelmaksi pahantahtoisten ja itsekkäiden kansallisten taloudellisten päämäärien ajamana. Sen sijaan UNEP luotiin eräänlaiseksi “ankkuri-instituutioksi”, jonka tarkoitus oli toimia maailman ekologisena omatuntona ja tietolähteenä, tarjota puolueetonta seurantaa ja arviointia, toimia kiireellisten ympäristöongelmien ratkaisemiseksi ja kansainvälisten sopimusten edistämiseksi, vahvistaa ympäristöpolitiikan toimijoiden välisiä yhteyksiä ja ennen kaikkea tarjota johtajuutta yhteisiin ponnistuksiin ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.
UNEPin organisatorinen ja rahoituksen malli, samoin kuin sen pääkonttorin sijainti, määräytyivät kansainvälisen politiikan kompromissien tuloksena. Silti lienee selvää, että UNEP on kärsinyt puutteellisesta rahoituksesta sekä syrjäisestä sijainnistaan. Toisaalta UNEPin sijainti Afrikassa on myös auttanut tuomaan ympäristöön liittyviä keskusteluja kehittyviin maihin ja nostamaan kehittyvien maiden ympäristöongelmia kansainväliselle poliittiselle agendalle.
Myös Tukholman konferenssin julistuksella voi nähdä olleen kauaskantoisia seurauksia. Julistus koostuu 26 periaatteesta, jotka huomioivat erikseen kehittyvien maiden vaatimaa kehitystä ja kehittyneiden maiden vaatimaa ympäristönsuojelua, mutta silmiinpistävän monessa periaatteessa käsitellään myös näiden välistä yhteyttä.
Jo Tukholmassa vuonna 1972 luotiin siis nykyisinkin kestävän kehityksen ytimessä olevat peruspilarit ja samalla niiden väliset jännitteet: yhtäältä ympäristönsuojelun kehittäminen ja toiseksi erityisesti kehittyvien maiden oikeus olojensa parantamiseen talouskasvun kautta. Samalla luotiin "ankkuri", jonka varaan käytännössä kaikki kansainväliset ympäristösopimukset seuraavina parina vuosikymmenenä rakentuivat.
Tukholman konferenssia pidetäänkin tärkeänä sysäyksenä kansainvälisen ympäristö- ja kehitysongelmia koskevan tietoisuuden heräämisessä. 1970-luvun aikana saatiin myös solmituksi useita monenvälisiä ympäristösopimuksia, jotka koskivat muun muassa kurssin ensimmäisessä osassa mainittujen uhanalaisten lajien, kosteikkojen ja merten suojelua.
1980-luku - innostus laantuu
1980-luvulle tultaessa innostus kestävään kehitykseen kuitenkin laantui. Tukholman konferenssin jälkeen seuraava suuri YK:n ympäristö- ja kehity konferenssi järjestettiin Nairobissa vuonna 1982, ja sitä pidetään yleisesti epäonnistumisena. Nykyään konferenssi onkin osa unohdettua YK:n ympäristödiplomatian historiaa.
1980-luvun alussa ympäristö oli pudonnut kansainvälisen politiikan ja kansallisten hallitusten ydinkysymysten joukosta, tai kuten UNEPin pitkäaikainen johtaja Mostafa Tolba ilmaisi asian Environmental Conservation -lehden haastattelussa vuonna 1982 (Tolba & Lamb 1982, 2): “Minua huolestuttaa eniten se, että hallitukset eivät ole tarpeeksi huolestuneita.”
Kuva: Mostafa Kamal Tolba, UNEP (UNEP:n johtaja vuosina 1975–1992. Kuvatiedot: Lähteet osio 4.2.).
Pääasialliset syyt ympäristöhuolten taantumiseen olivat kylmän sodan jännitteiden kiristyminen sekä erityisesti maailmantalouden kriisiytyminen 1970-luvulla ja siitä kummunnut muutos talouspoliittisessa ajattelussa. Ympäristöpolitiikan voi siten sanoa jääneen turvallisuus- ja talouspolitiikan jalkoihin.
Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa aina 1970-luvulle saakka on kuvattu taloudellisen kasvun sekä hyvinvointivaltioiden rakentamisen ja juurruttamisen kulta-ajaksi sekä Suomessa että länsimaissa yleisemmin. Kulta-aika kuvaa ajanjaksoa myös kansainvälisen valuuttajärjestelmän merkityksessä. Bretton Woodsin kaupungissa Yhdysvalloissa järjestetyssä konferenssissa sovittiin vuonna 1944 valuuttojen kytkemisestä dollariin, joka puolestaan sidottiin kultaan. Järjestelmä toimi yleisen arvion mukaan erittäin hyvin maailmantalouden vakauttajana.
Maailmantalous kuitenkin kriisiytyi 1970-luvun alussa. Mikään yksittäinen teoria tuskin selittää kattavasti alkaneen taloudellisen pysähtyneisyyden syitä. Lähtölaukaus on kuitenkin ilmeinen – ensimmäinen öljykriisi ja sen pahentama USA:n kauppataseen vaje. Richard Nixon irrotti vuonna 1971 yksipuolisesti dollarin kultakannasta, mikä merkitsi sodanjälkeisen Bretton Woods -kauden loppua. Bretton Woods -kauden päättyminen avasi tietä uusille taloudellisen ajattelun virtauksille, mikä teki mahdolliseksi uusliberalismina tunnetun talouspoliittisen suuntauksen vahvistumisen. Tieteen termipankki määrittelee uusliberalismin talouspoliittiseksi suuntaukseksi, jonka mukaan vapaa yksityisomistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa ohjaavat tehokkaimmin ihmisten hyvinvoinnin kasvuun.
Yhdysvalloissa Ronald Reagan valittiin presidentiksi vuonna 1980. Reaganin hallinto piti ympäristöä koskevaa sääntelyä esteenä talouskasvulle, ja sen toimet ympäristöä koskevan sääntelyn purkamisessa olivat mittavuudeltaan ennennäkemättömiä. Ne loivat mallin myös kaikille tuleville Yhdysvaltain republikaanista puoluetta edustaneille presidenteille. Reaganin strategiaan kuuluivat sääntelyn purkamisen lisäksi muun muassa kustannus-hyöty-analyysin korostaminen, teollisuudelle myönteisten johtajien nimittäminen ympäristövirastoihin ja ympäristönsuojelun retorinen haastaminen – nämä menetelmät olivat vahvasti käytössä myös Donald Trumpin hallinnon aikana.
Kylmä sota ja liennytys
Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota oli ollut seesteisessä vaiheessa koko 1970-luvun ajan. Liennytyksen aikaa kuvasivat strategisten aseiden rajoittamista koskeneet sopimukset USA:n ja Neuvostoliiton välillä (SALT 1 & 2, tosin USA ei ennättänyt ratifioida SALT 2:sta ennen maiden välien kylmenemistä) sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK), jonka päätösasiakirjan (Helsingin päätösasiakirja) tarkoituksena oli sosialististen maiden ja länsimaiden välien parantaminen. Tämä liennytyksen ajanjakso loppui 1970-luvun lopulla Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin. Alkoi asevarustelun leimaama kylmän sodan kausi, joka lientyi Mihail Gorbatshovin tultua valituksi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985. Lopulta kylmä sota päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen 1990-luvun alussa (NL lakkasi virallisesti olemasta 25.12.1991).
Reaganin valitsemalla linjalla oli vaikutusta myös kansainväliseen kehityspolitiikkaan. YK:n pyrkimykset vaikuttaa kansainvälisen talouden pelisääntöihin ja instituutioihin – Maailmanpankkiin ja Kansainväliseen valuuttarahastoon – sotivat vapaita markkinoita korostanutta ideologiaa vastaan, eivätkä Reaganin hallinto tai Margaret Thatcherin hallinto Iso-Britanniassa sitä sallineet. Reagan ei itse osallistunut YK:n Nairobin kokoukseen. Neuvostoliitto ei lähettänyt kokoukseen edustajaa lainkaan.
Tällaista taustaa vasten, kun edistyminen sekä ympäristö- että kehityspolitiikassa näytti taantuneen, YK pyrki vahvistamaan omaa ympäristöön ja kehitykseen nojaavaa agendaansa nimittämällä vuonna 1983 Brundtlandin komission. Komission vuonna 1987 julkaiseman raportin ”Yhteinen Tulevaisuutemme” (Our Common Future) sisältämästä kestävän kehityksen määritelmästä lähdimme kurssin tässä osassa liikkeelle. Raportti teki tunnetuksi kestävän kehityksen käsitteen ja liitti ympäristön ja kehityksen erottamattomasti yhteen. "Yhteinen Tulevaisuutemme" oli tärkeä tekijä, kun kestävä kehitys nostettiin jälleen kansainvälisen ympäristödiplomatian keskiöön.
1990-luku - kestävän kehityksen uusi nousu
1990-luvulle tultaessa ympäristö oli parissa vuosikymmenessä noussut marginaalista yhdeksi “normaaliksi” kysymykseksi kansainvälisen yhteistyön ja kansallisvaltioiden politiikan agendalle. Kansainvälisessä politiikassa turvallisuuteen liittyvät paineet olivat helpottaneet Neuvostoliiton romahtamisen ja kylmän sodan päättymisen myötä, mikä avasi kansainväliselle ympäristöyhteistyölle uusia väyliä.
YK:n ympäristö- ja kehityskokouksista kenties tähän saakka merkittävin pidettiin Rio de Janeirossa, Brasiliassa, vuonna 1992. Kokouksen nimi oli YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssi (United Nations conference on Environment and Development, UNCED), mutta se tunnetaan parhaiten nimellä Earth Summit, maapallon huippukokous. Rion konferenssia pidetään yleisesti onnistumisena. Rion julistus sisälsi monia muotoiluja, jotka ovat ympäristöpolitiikan keskiössä vielä nykyisinkin. Tällaisia ovat muun muassa “yhteinen, mutta eriytetty vastuu” (periaate 7), “varovaisuusperiaate (periaate 15) ja “saastuttaja maksaa -periaate” (periaate 16).
Yhteinen, mutta eriytetty vastuu on kansainvälisen ympäristölainsäädännön periaate, jonka mukaan kaikki valtiot ovat vastuussa maailmanlaajuisen ympäristön turmeltumisen torjunnasta, mutta kaikki maat eivät ole vastuullisia samalla tavalla. Ajatuksena on, että vaikka ympäristönsuojelu kuuluu kaikille, myös kehittyville maille, kehittyneiden maiden (jotka ovat aiheuttaneet ympäristön turmeltumista kehittyviä maita enemmän) on osallistuttava suuremmalla panoksella ympäristöongelmien ratkaisuun.
Varovaisuusperiaatteen mukaan valtioiden ei tule viivästyttää toimia vakavan ja peruuttamattoman ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi, vaikka täyttä tieteellistä varmuutta uhasta ei olisikaan.
Saastuttaja maksaa on ympäristöpolitiikan periaate, jonka mukaan ympäristölle aiheutuvista haitoista vastaa ensisijaisesti haittojen aiheuttaja.
Rion ympäristö- ja kehityskonferenssi sai toki osakseen myös kritiikkiä, josta osa kohdistui nimenomaan konferenssin pääteemaan, talouden kasvuksi mielletyn kehityksen ja ympäristönsuojelun väliseen ristiriitaan. Tämän kritiikin mukaan Earth Summit – ja “Yhteinen Tulevaisuutemme” ennen sitä – edustivat pikemmin vanhaa talouskasvuideologiaa ja -instituutioita, vain uuteen pakettiin käärittynä.
Liberaalin demokratian ja ympäristönsuojelun jännitteet
Kylmän sodan päättyminen ja sen myötä sosialistisen blokin ympäristötuhojen paljastuminen näytti myös osoittavan liberaalien demokratioiden ylivertaisuuden ympäristönsuojelussa. Ympäristönsuojelun ja demokratian välinen jännite on kuitenkin ollut (vähintään akateemisen) keskustelun aihe jo ainakin 1970-luvulta lähtien. Liberaali demokratia painottaa yksilön oikeuksia ja valinnanvapauksia, ja sen kriitikot katsovat näiden lähtökohtien tuottavan juuri niitä asioita – yksilökeskeisyyttä, ahneutta, voiton maksimointia, ylikulutusta – jotka ovat ristiriidassa kestävyyden ydinarvojen kanssa. Tätä keskustelua käydään erityisesti "ekologisen demokratian" käsitteen kautta, jossa kritiikin kärki kohdistuu kapitalistisiin markkinoihin, yksityisomistusoikeuksiin ja vallitsevaan monenväliseen järjestelmään kytkeytyviin liberaalidemokraattisiin instituutioihin.
Näkemykset siitä, etteivät liberaalit demokratiatkaan pysty vastaamaan globaaleihin ympäristöongelmiin alkoivat voimistua 1990-luvulla, minkä voi nähdä vastaliikkeenä kylmän sodan päättymistä seuranneelle liberaalin demokratian vahvalle kaudelle. Vaikka ympäristönsuojelussa oli saatu aikaan lukuisia kansainvälisiä ympäristösopimuksia, vaikeimmat ja tuhoisimmat ongelmat, eli ilmastonmuutos ja luontokato, eivät ratkenneet vaan ovat jatkuvasti pahentuneet aina tähän päivään saakka.
Liberaalin demokratian kritiikissä väitetään, ettei ympäristöongelmien pahenemisessa ole kysymys liberaalien demokratioiden vääristymistä, kuten epäsymmetrisistä valtasuhteista tai korruptiosta, vaan ne ovat pikemmin liberalismin ja demokratian välisten jännitteiden vääjäämätön sivutuote (ks. tietolaatikko alla). Esimerkkejä jälkimmäisistä ovat lyhyet vaalikaudet ja vaalipiirien rajat, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa globaaleihin ekologisiin ongelmiin: demokraattisesti valitut edustajat ovat vastuussa vain äänestäjilleen, vaikka heidän tekemänsä päätökset aiheuttaisivat tuhoa vailla alueellisia ja ajallisia rajoja.
Liberalismista ja ympäristöstä
Jännite liberalismin ja ympäristönsuojelun välillä saa alkunsa hyvin perustavanlaatuiselta teoreettiselta tasolta. Liberalismi korostaa yksilön vapauksia ja oikeuksia. Yksi liberalismin keskeisimpiä elementtejä on se, mitä Rawls (2001) kutsuu "järkevän moniarvoisuuden tosiasiaksi". Ajatuksen mukaan on olemassa useita järkeviä moraalisia oppeja ja poliittinen oikeudenmukaisuus ei voi perustua vain yhdelle niistä, esimerkiksi käsitykselle siitä, että luonnolla on itseisarvo tai ymmärrykselle luonnosta omaisuutena. Kestävyys on vain yksi näistä järkevistä moraalisista opeista. Tämä korostaa ympäristönsuojelun ja liberaalin perinteen yhteensovittamisen vaikeutta.
On kuitenkin esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, miten tämä ongelma voitaisiin ratkaista ja miten luontoa voitaisiin tai pitäisi tulkita liberaalissa kehyksessä. Hailwood (2005, 198) väittää, että luonnon ei-välineellinen arvo voidaan sovittaa liberalismin kehykseen kunnioittaen luonnon arvon "toiseuden ideaa", johon liittyy asenne, jossa pidättäydytään määrittämästä luontoa vain ihmisten tarkoituksiin ja näkemällä sillä olevan pelkästään välinearvoa. Tämä ei Hailwoodin (2005) mukaan välttämättä edellytä luonnon tulkitsemista itseisarvoisena, vaan vain tunnustaa luonnon myös riippumattomaksi rooleista, joita annamme sille kulttuurisissa ja taloudellisissa projekteissamme. Bell (2005) puolestaan väittää, että liberaalia teoriaa on täydennettävä vaatimalla oikeutta ympäristöön, ei ensisijaisesti omaisuutena, vaan perustarpeiden tyydyttäjänä. On myös väitetty, että kestävyys on tieteellinen eikä arvoihin liittyvä kysymys, minkä vuoksi se voidaan sisällyttää liberaalin valtion ohjelmaan (ks. Dobson 2003, 6).
Vaikka liberalismi korostaa yksilön oikeuksia, liberaali kehys sisältää myös kansalaisia koskevia velvoitteita. Demokraattisen prosessin (valtion) tehtävänä on valita ympäristöä koskevien perusteltujen mielipide-erojen (kohtuullisten erimielisyyksien) joukosta ne, jotka suojaavat kansalaisten ympäristöoikeuksia ja/tai liittyvät laajempiin ihanteisiin hyvästä ympäristöstä, ja näiden perusteella asettaa kaikille velvoitteita, kuten ympäristölakeja. Liberaalin näkemyksen mukaan näiden oikeudenmukaisen demokraattisen prosessin luomien velvoitteiden noudattaminen on kansalaisille pakollista. Sen sijaan kaikki muu ympäristötoiminta on vapaaehtoista; kansalainen voi sitoutua niihin tai ei (Bell 2005).
Tyypillisesti, ja erityisesti liberaalissa perinteessä, vihreän teorian ja politiikan katsotaan olevan perustavanlaatuisesti demokraattiseen prosessiin kiinnittyneitä. Tämä sitoumus voi kuitenkin olla ristiriidassa sen kanssa, että halutaan saavuttaa konkreettisia tuloksia nopeasti etenevän ekologisen tilan heikkenemisen estämiseksi (Latta 2007). Taistelussa ilmastonmuutosta ja ympäristön huonontumista vastaan voi olla liian hidasta odottaa sitä, että oikeudenmukaisen demokraattisen prosessin kautta saavutetaan yleinen hyväksyntä kulutuksen rajoittamiseen rikkaissa maissa.
Myös kansainvälisen ympäristöpolitiikan voimasuhteissa tapahtui 1990-luvulla isoja muutoksia. EU:sta tuli 1990-luvulla kansainvälisen ympäristödiplomatian johtaja, kun 1970- ja 1980-luvuilla USA:n rooli oli ollut EU:ta suurempi.
Euroopassa vihreät puolueet saivat merkittävää poliittista vaikutusvaltaa 1990-luvulla vihreän kansalaisliikkeen tukemana. Samoin EU:n instituutiot (komissio ja parlamentti) pyrkivät luomaan jäsenmaille yhteisiä ympäristöstandardeja. Yhdysvalloissa ympäristöliike sen sijaan pikemmin heikkeni 1990-luvulla.
Euroopan nousua kansainvälisen ympäristöpolitiikan johtavaksi toimijaksi selittääkin juuri kansallisen ja kansainvälisen tason ympäristöpoliittinen dynamiikka. Eurooppalaisen vihreän liikkeen paineessa synnytettiin tiukkenevia kansallisia ýmpäristöstandardeja. Taloudellisten toimijoiden päämääränä oli saattaa vastaavat standardit koskemaan myös muita maita, jotta ne eivät saisi kilpailuetua.
Koska Tukholmassa vuonna 1972 tehtyjen sitoumusten täyttämisessä oli epäonnistuttu, Riossa perustettiin erillinen kestävän kehityksen toimikunta valvomaan ja raportoimaan kokouksessa hyväksytyn toimintaohjelman täytäntöönpanosta. Sovittiin myös, että viiden vuoden päästä YK:n yleiskokous tulisi tarkastelemaan Rion konferensissa tehtyjen sitoumusten toimeenpanoa.
Komission ja yleiskokouksen esittämät tulokset toimeenpanon edistymisessä olivat kuitenkin varsin tylyt: jonkinlaista edistymistä oli tapahtunut, mutta kokonaisuus ei ollut rohkaiseva – ympäristön tila oli vain huonontunut Rion konferenssin jälkeen.
2000-luku - asenteet pilareihin muuttuvat
Tilanne ei parantunut 2000-luvulle tultaessa. Vuosituhannen vaihde oli symbolisesti tärkeä aika ympäristönsuojelun tulevaisuuden suunnittelun kannalta. Ympäristö jäi kuitenkin taka-alalle 2000-luvun suurten ympäristö- ja kehityskonferenssien agendalla. Vuonna 2000 New Yorkissa pidetyssä ensimmäisessä uuden vuosituhannen kokouksessa ympäristö oli vielä maailman johtajien näkemyksissä kaikkein tärkeimpien 2000-luvun tavoitteiden joukossa. Sen jälkeen ympäristön asema maailmanpolitiikassa heikkeni nopeaan tahtiin. 2000-luvun alun näkyvin saavutus oli Vuosituhattavoitteiden asettaminen (ks. tietolaatikko alla).
Millenium Development Goals eli vuosituhattavoitteet
Vuonna 2000 maailman johtaja sopivat YK:n vuosituhathuippukokouksessa New Yorkissa tavoitteiden asettamisesta nälänhädän, köyhyyden, lukutaidottomuuden ja sairauksien vähentämiseksi. Kansakunnat sitoutuivat uusiin tavoitteisiin YK:n vuosituhattavoitteissa (Millennium development goals (MDGs). Nämä kahdeksan tavoitetta koskivat kestävän kehityksen edistämistä, ja ne kohdistuivat erityisesti kehitysmaiden olosuhteiden parantamiseen:
1. Aärimmäisen köyhyyden ja nälän puolittaminen
2. Peruskoulutusmahdollisuuksien takaaminen kaikille
3. Tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen
4. Lapsikuolleisuuden vähentäminen
5. Odottavien äitien terveyden parantaminen
6. HIVin/aidsin, malarian sekä muiden tautien vastainen taistelu
7. Ympäristön kestävän kehityksen turvaaminen
8. Globaalin kumppanuuden luominen kehitykselle
Vuosituhattavoitteiden saavuttamiselle asetettiin määräaika vuoteen 2015. Niiden on katsottu onnistuneen siinä pääasiallisessa tavoitteessaan, että äärimmäinen köyhyys väheni selvästi maailmanlaajuisesti: yli miljardi nousi ihmistä äärimmäisestä köyhyydestä. Kehitys oli kuitenkin hyvin epätasaista: vuonna 2015 vielä 730 miljoonaa ihmistä eli äärimmäisessä köyhyydessä, näistä ylivoimainen valtaosa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Etelä-Aasiassa.
Kun seuraava YK:n suuri kansainvälinen ympäristökonferenssi järjestettiin vuonna 2002 Johannesburgissa (WSSD, World Summit on Sustainable Development), oli maailmanpolitiikka jälleen muuttunut. Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut Yhdysvalloissa vuonna 2001 olivat nostaneet turvallisuuspolitiikan taas kansainvälisen politiikan kärkeen. Kuten edellä mainittiin, Yhdysvalloissa ympäristönsuojelu oli menettänyt asemaansa kansallisessa politiikassa, ja Yhdysvaltojen kiinnostus kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan laski. Johannesburgin konferenssin aikoihin ympäristövelvoitteet nähtiin tavoitteiltaan ristiriitaisiksi Yhdysvaltain kansallisiin päämääriin nähden. Presidentti George W. Bush ei osallistunut Johannesburgin kokoukseen, toisin kuin toistasataa muuta valtionjohtajaa.
Asetelma ennen Johannesburgin kokousta vuonna 2002 muistutti tilannetta 20 vuotta aiemmin, Nairobin kokouksen alla. Riossa vuonna 1992 nousseet toiveet olivat jääneet täyttymättä, ja sitoumukset panematta täytäntöön. Johannesburgin kokouksen ehkä keskeisin tarkoitus oli puhaltaa taas uutta henkeä hiipumassa olleeseen kestävään kehitykseen. Kuten Nairobissa vuonna 1982, myöskään Johannesburgissa 2002 odotukset kokouksen onnistumisesta eivät olleet korkealla. Kooltaan ja osanottajamäärältään konferenssi oli kuitenkin ennennäkemätön. Se oli siihen saakka paitsi suurin YK:n kestävän kehityksen konferensseista, mahdollisesti myös suurin koskaan siihen mennessä järjestetty kokous.
Johannesburgin kokousta koskevissa arvioissa ollaan varsin yksimielisiä siitä, että ympäristö jäi taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden jalkoihin. Kokouksen tuottamissa päätösasiakirjoissa ympäristöön viitataan pääosin vain välineenä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen aikaansaamiseksi. Osin tässä oli kysymys siitä, että Johannesburgin kokouksessa nähtiin selkeä siirtymä tuolloin jo 30 vuotta jatkuneeseen asetelmaan pohjoisen kehittyneiden ja etelän kehittyvien valtioiden välillä, jossa pohjoinen on painottanut ympäristöä ja etelä sosiaalista ja taloudellista kehitystä.
Tämä asetelma oli säilynyt siitäkin huolimatta, että valtavasti vaivaa oli nähty yhteisten päämäärien rakentamiseksi. Brundtlandin komission työ kestävän kehityksen lanseeraamiseksi 1980-luvulla tähtäsi pitkälle näiden etelän ja pohjoisen välisten luutuneiden tavoitteiden ja asemien yhdistämiseen. Siitä huolimatta vuoden 1992 Rion ympäristö- ja kehityskonferenssista on todettu, että pohjoiset kehittyneet maat menivät ympäristökokoukseen ja etelän kehittyvät maat kehityskokoukseen.
Vaikka asetelma oli Johannesburgiin mennessä edelleen olemassa, tieteellisessä kirjallisuudessa katsotaan sen 2000-luvun alkuun tultaessa lientyneen. Kun aiemmin kehittyvien maiden suhtautumista kestävän kehityksen ekologiseen pilariin kuvataan luksuksena, johon köyhillä ei ole varaa, Johannesburgissa monet kehittyvät maat katsoivat ympäristön olevan välttämätön perusta sosiaaliselle ja taloudelliselle kehitykselle.
Samalla kuitenkin myös pohjoisen näkökulma oli muuttunut. Siinä missä pohjoisen fokus oli aiemmin ollut ympäristössä, oli se nyt muuttunut taloudellisen kehityksen painotukseksi. Taloudellinen globalisaatio – markkinoiden avaaminen, yksityistäminen jne. – oli pohjoisen lääke myös köyhien olosuhteiden ja ympäristön tilan parantamiseksi.*
*Tähän liittyen yhtenä ongelmana Johannesburgin kokouksessa oli, ettei kauppapolitiikkaa käsitelty. Maailman Kauppajärjestö WTO:n piirissä oli vuonna 2001 aloitettu virallisesti maailmankaupan järjestämistä koskevat monenväliset neuvottelut Dohassa, Qatarissa. Tämä useita vuosia kestänyt prosessi tunnetaankin Dohan kierroksen tai Dohan kehitysohjelman nimellä. Kriitikkojen mukaan Dohan kehitysohjelman myötä kestävästä kehityksestä tuli vain pieni osa maailmankauppaa koskevia neuvotteluja. Dohan kehitysohjelman neuvottelut jumiutuivat vuonna 2008.
Johannesburgissa pohjoinen blokki piti huolen siitä, ettei Johannesburgissa sovittaisi mistään mikä vaarantaisi tai heikentäisi olemassa olleita kauppajärjestelmiä tai tulevaisuuden kauppasopimuksia. Myöhemminkin kauppakysymyksillä on ollut kansainvälisessä politiikassa huomattavasti ympäristönäkökohtia suurempi painoarvo, mitä kansainvälisten instituutioiden, kuten UNEPin, vähäinen rahoituskin heijastelee.
2010-luku - pettymyksestä kohti uusia tavoitteita
Seuraava YK:n ympäristöä ja kehitystä koskenut mammuttikokous järjestettiin jälleen Rio de Janeirossa vuonna 2012 – siis 20 vuotta edellisen Rion kokouksen jälkeen. Tämän vuoksi siihen viitataan yleisesti Rio + 20 -kokouksena. Mittasuhteet olivat jälleen valtaisat. Rion valmistaviin tapahtumiin ja itse konferenssiin osallistui 44 000 ihmistä. YK:n jäsenistä 191 maata lähetti edustajansa, näistä 79 oli valtionjohtajia.
Kokouksessa saatiin sovittua uusien kestävän kehityksen tavoitteiden valmistelusta, minkä voi katsoa olleen kokouksen kenties vaikuttavin saavutus. Tämän asian käsittely jatkuu myöhemmin kurssilla osassa 4.4.
Kuva: Rio + 20 -konferenssin valtionjohtajat (Blog do Planalto, CC BY-SA 2.0. Kuvatiedot: Lähteet osio 4.2.)
Huolimatta suurista puitteista, yleisluonnehdinta konferenssista oli, että isoihin odotuksiin ei vastattu. Moni odotti konferenssin lopputulokseksi selkeää suunnitelmaa institutionaalisille muutoksille ja kestävän kehityksen hallinnalle. Olihan konferenssin pääteemoina olleet “vihreä talous” ja kestävän kehityksen institutionaalinen kehys.
Näistä jälkimmäinen tarkoitti samaa keskustelua, jota oli käyty jo 40 vuoden ajan, eli pitäisikö kestävän kehityksen ekologista pylvästä vahvistaa perustamalla UNEPia vahvempi yksikkö, esimerkiksi kansainvälinen ympäristöorganisaatio. Lopputuloksena kirjattiin sisällöllisesti varsin tyhjä lausuma, joka säilytti institutionaaliset puitteet ennallaan. Tähän vaikutti erityisesti USA:n, Japanin, Venäjän ja Brasilian voimakas vastustus.
Toisena institutionaalisten puitteiden uudistamista koskeneena asiana Rio+20 -kokouksessa pyrittiin vahvistamaan kolmen kestävän kehityksen pilarin yhdistämistä toisiinsa. Läpi vuosikymmenten yhtenä ongelmana kestävässä kehityksessä on ollut ympäristö- ja talouspilarien heikko integraatio. YK on ajan saatossa yrittänyt vaikuttaa kansainvälisen talouden instituutioihin ja pelisääntöihin, mutta heikolla menestyksellä. Vaisuksi menestyksen arvioidaan jääneen myös Riossa, vaikka uusi korkean tason foorumi perustettiinkin. Tällä foorumilla järjestetään vuosittain ministeritason ja neljän vuoden välein valtio- ja hallitusten johtajien tapaaminen. Foorumi korvasi 20 vuotta aiemmin Rion kokouksessa perustetun kestävän kehityksen komission.
Riossa toivottiin myös, että uudenlaista huomiota kiinnitettäisiin tuleviin sukupolviin – muun muassa tuolloin suhteellisen uuden käsitteen, “planetaariset rajat”, huomioimisen kautta. “Planetaariset rajat” on Johan Rockströmin ja kumppanien vuonna 2009 Nature-lehdessä esittelemä kehys, jossa eritellään yhdeksän maailman luonnonjärjestelmän vakautta säätelevää osaa. Näille asetettujen rajojen sisäpuolella ihmiskunta, ja sen tulevat sukupolvet voivat kehittyä, mutta rajojen ylittäminen todennäköisesti johtaa vaarallisiin ympäristömuutoksiin.
Tutkijat katsoivat artikkelissaan, että kolme tällaista rajaa – rajat ilmastonmuutoksen, luontokadon ja typen kierron osalta – oli jo ylitetty. Planetaarisia rajoja ei kuitenkaan konferenssin “The Future We Want” -loppuasiakirjassa mainita, johtuen pääasiassa USA:n ja kehittyvien maiden vastustuksesta. Kehittyvät maat pelkäsivät, että tuleviin sukupolviin kohdistettu huomio aiheuttaa taakkaa nykysukupolvien kehittymismahdollisuuksille. (ks. lisää planetaarisista rajoista täällä).
Rio+20 -kokouksen useissa arvioissa esitetty heikko menestys kirvoitti jälleen kritiikkiä koko YK:n megakonferenssien mielekkyyttä kohtaan. Arvostelijoiden mukaan nämä konferenssit polttavat tuloksiinsa nähden suhteettomasti rahaa (ja fossiilisia polttoaineita). Konferensseja onkin alusta alkaen kritisoitu tehottomiksi. Myös näiden YK-foorumien puolustajat katsovat, ettei niiltä tulisi odottaa välitöntä suoraa vaikuttavuutta. Sen sijaan YK-konferenssit voivat parhaimmillaan auttaa asettamaan ja koordinoimaan kansainvälisiä taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristöteemoja sekä tarjota selkänojaa myös kansallisille pyrkimyksille kestävän kehityksen rakentamisessa. Esimerkiksi vuoden 1972 Tukholman konferenssia pidetään yhtenä vaikuttimena kansallisten ympäristöhallintojen pystyttämisessä.
Viimeisin YK:n suuri ympäristö- ja kehityskokous (Tukholma+50) järjestettiin Tukholmassa 2022, viisikymmentä vuotta siellä järjestetyn ensimmäisen kokouksen jälkeen. Tukholman 2022 kokouksesta on kirjoitettu tieteellisessä kirjallisuudessa ainakin toistaiseksi vain vähän. Mutta näiden vähäisten arvioidenkin perusteella näyttää Tukholman kokousta koskeva yleisarvio selvältä: Tukholma+50 jää historiaan yhtenä suurena YK:n epäonnistuneista kokouksista.
Ennen kokousta tieteellisellä yhteisöllä oli suuria odotuksia Tukholman suhteen. Esimerkiksi planeetan rajoista tunnettu Johan Rockström kumppaneineen (2021) peräänkuulutti selkeitä tavoitteita, sillä "Tukholma+50:n pitäisi olla seuraava suuri käännekohta toimille, joilla pyritään kohti toivottavaa tulevaisuutta planeetalle ja ihmisille, ja sen pitäisi ulottua paljon pidemmälle kuin vain ilmastoon, jotta kaikki globaalit yhteiset hyödykkeet, maapallon vakaus ja maapallon ekologisen tilan oikeudenmukainen jakaminen kaikille kansalaisille voitaisiin ottaa huomioon."
On selvää, ettei Tukholman kokouksesta tullut mitään tällaista käännekohtaa. Kestävä kehitys näyttää jääneen Tukholmassa jälleen kerran akuutimpien maailman ongelmien - tällä kertaa Venäjän hyökkäyssodan ja koronapandemian - jalkoihin.
Pohdittavaksi: Mitkä ovat mielestäsi suurimmat esteet kansainväliselle yhteistyölle ympäristö- ja kehityskysymyksissä, ja kuinka niitä voitaisiin purkaa? Voit jakaa pohdintasi ja keskustella muiden kurssilaisten kanssa allaolevasta linkistä avautuvalla sivulla.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.