4.4. Sosio-ekologiset järjestelmät 

Edellisissä osioissa tarkasteltiin ihmisen järjestelmiä ja käytettiin esimerkkinä energia- ja ruokajärjestelmiä. Ne ovat samalla hyviä esimerkkejä siitä, kuinka ei-inhimilliset elementit kietoutuvat ihmisjärjestelmiin: maanviljelyn tuotokset vaativat esimerkiksi toimivia ekosysteemiprosesseja kuten pölytystä tai maan viljelykelpoisena pitäviä prosesseja. Tällaisten hybridijärjestelmien nimitykseksi on viime vuosikymmenenä vakiintunut sosio-ekologinen järjestelmä. 

Tieteellisessä kirjallisuudessa on suhteellisen vankka yhteisymmärrys siitä, mitä sosio-ekologisilla järjestelmillä tarkoitetaan: Sosioekologiset järjestelmät määritellään useimmiten monimutkaisiksi järjestelmiksi, jotka koostuvat ihmisistä ja ei-inhimilllisistä olioista sekä niiden välisistä suhteista ja vuorovaikutuksen verkostoista. Tällainen määritelmä kertoo oikeastaan vain sen, että meidän tulisi ymmärtää sosiaalisten ja ekologisten olioiden kuuluvan samaan järjestelmään, jotenkin. Kuitenkin vaikka sosio-ekologisista järjestelmistä on puhuttu enenevästi viimeisen 15 vuoden ajan, on edelleen epäselvää, millainen sosiaalisen ja ekologisen välinen suhde perimmiltään on ja miten sitä tulisi tarkastella.

On edelleen hyvin tyypillistä, että sosiaalista ja ekologista järjestelmää käsitellään kahtena erillisenä osajärjestelmänä, jotka liittyvät toisiinsa ekosysteemipalvelujen kaltaisten yhteyksien kautta, ja että näkökulma tarkastelussa on joko luontokeskeinen tai ihmiskeskeinen. Tämäkin voi olla jossain määrin menestyksellinen tarkastelukulma. Kuitenkin systeemisestä näkökulmasta katsoen tämä rajoittaa mahdollisuutta ottaa huomioon ihmisen kietoutuneisuus ekosysteemeihin, joka ilmenee monina ajan kuluessa jatkuvasti kehittyvinä vuorovaikutussuhteina ihmisten ja biofyysisen ympäristön elementtien välillä.

Tämä sinänsä yksinkertaiselta kuulostava asia on monimuotoinen ja lopulta varsin vaikeita tieteenfilosofisiakin kysymyksiä herättävä. Tässä osassa asiaa lähestytään paitsi abstraktimman käsitekeskustelun myös yksinkertaista hypoteettista kaloihin ja kalastukseen kytkeytyvää esimerkkiä hyväksikäyttäen. Kysymys on siitä, nähdäänkö sosiaalinen ja ekologinen vain toisiinsa yhdensuuntaisesti vaikuttavina osajärjestelminä, kuten kun ihmistoiminnot – esimerkiksi maatalous – vaikuttavat ekologiseen järjestelmään – kuten vesistöön – aiheuttaen olosuhdemuutoksia ja siten muutoksia ravintoverkoissa ja kalalajien runsastumisessa tai vähenemisessä. Tai ovatko keskiössä luonnon tuottamat hyödyt (ekosysteemipalvelut) ihmiselle esimerkiksi ravitsevan ruuan tai virkistys(kalastus)mahdollisuuksien kautta. Tai vaikuttaako ekologinen järjestelmä sosiaalisen järjestelmän perusteisiin, kuten runsaiden kalakantojen synnyttämien, kalastukseen perustuvien paikallisyhteisöjen ja -kulttuurien syntyyn ja kehitykseen. 

Viimeinen esimerkeistä viittaa jo enemmän sosiaalisen ja ekologisen yhteenkietoutumiseen. Paikallinen kalastuskulttuuri viittaa kalojen ja kalastuksen vaikutukseen kalastajien (ja muiden yhteisön jäsenten) mieleen – tai edellä esitetyin termein heidän uskomuksiinsa tai  identiteettiinsä ja kokemuksiinsa samoin kuin yhteisön normeihin, jotka edelleen vaikuttavat siihen, kuinka paikallisten vesien ekosysteemiprosesseja häiritään tai varjellaan. Samoin ekosysteemipalvelut ovat nykyisin yhä harvemmin yksin “luonnon” ihmiselle tarjoamia palveluja. Yhä useammin ekosysteemien palvelut (tai hyödyt) ovat ihmisen eri tavoin muokkaamien ekosysteemien ihmiselle tarjoamia palveluja. Valtaosa kalakannoista vaikkapa Suomessa on kalakantojen hoidon leimaamia: ihmiset pyytävät toisten ihmisten istuttamia kaloja (tai niiden jälkeläisiä), ja tätä varten on luotu oma teollisuuden haaransa. Vastaavasti emme tosiasiassa mene nauttimaan “koskemattomasta luonnosta”, koska sellaista ei juuri ole jäljellä – varsin usein luonnosta nauttimiseen kytkeytyy myös ihmisen luomaa infrastruktuuria ja (matkailu)palveluja.

Yhdenlaisena sosiaalisen ja ekologisen yhteenkietoutumisen äärimuotona voinee pitää yksilöiden ja yhteisöjen jakamaa kokemusta luonnosta ‘pyhänä’, mikä usein – ainakin länsimaissa – kytketään joihinkin alkuperäiskulttuureihin. Vastaavan suuntainen kokemus liittyy toki myös länsimaisiin kokemuksiin tietyistä paikoista, usein kotipaikoista, joissa toiminta koetaan itsessään hyväksi, kun se edesauttaa tutussa ympäristössä oleskelua (dwelling). Tätä kuvaa pikemmin symbioottinen suhde oman ympäristön kanssa kuin yksipuolinen siitä hyötyminen.

Myös sosio-ekologisten järjestelmien tutkiminen on monimutkaista

Sen sisäistäminen, että sosio-ekologiset järjestelmät ovat monimutkaisia, on välttämätön alkuehto näiden järjestelmien ymmärtämiselle. Samalla se asettaa suuria haasteita kehittää ja valita strategioita, joilla näitä järjestelmiä tulisi tarkastella. 

Jos ajattelemme hypoteettista kalaesimerkkiämme, meidän on yleisellä tasolla suhteellisen helppo rajata keskeisiä sosiaalisia ja ekologisia prosesseja, jotka vaikuttavat vaikkapa kalakantojen kehitykseen. Yhtäällä ovat eri eliölajien (muiden kuin ihmisen) vuorovaikutuksessa kehkeytyvät ekosysteemiprosessit. Näissä prosesseissa tapahtuu jatkuvaa vaihtelua ja muuntumista myös ihmisestä riippumattomista syistä, mikä voi johtaa esimerkiksi jonkin kalalajin poikastuotannon vähenemiseen. 

Samoin on helppoa ymmärtää, että johonkin kalalajiin kohdistuva kalastuspaine voi muuttaa ekosysteemin tasapainon aivan uudenlaiseen asentoon, mutta tämä voi tapahtua myös muiden ekosysteemin luontaisten, eri aikaskaaloilla toimivien prosessien myötä, kuten aiemmin kurssilla kerrottiin. Ei-inhimillisessä luonnossa reaktiot olosuhteiden muutoksiin ovat suoraviivaisempia kuin ihmisen järjestelmissä, joista kurssin tässä osiossa on kerrottu. Tässäkin ajattelussa on toki se heikkous, ettemme tosiasiassa tiedä, millaisia kykyjä erilaisilla eliöillä on. Mutta voimme turvallisesti olettaa, että kalojen kyky reflektoida olosuhteitaan ja käyttäytyä strategisesti on vähäinen ihmiseen verrattuna.

Samoin meidän on yleisellä tasolla helppo ymmärtää, että taloudella ja politiikalla (kuten muillakin yhteiskunnan osajärjestelmillä, kuten oikeusjärjestelmällä) on suuri vaikutus siihen, mitä kalakannoille tapahtuu. Esimerkiksi kun kalakannat vähenevät ja saalismäärät laskevat, kalanhinnat nousevat, minkä myötä kysyntä laskee ja saalistuspaine pienenee. Tai vastaavasti kalakantojen väheneminen aiheuttaa sääntelyn kiristymistä, mikä myös aiheuttaa saalistuspaineen pienenemistä. Jos sosiaalinen maailma toimisi tällaisin oppikirjamekanismein, sosio-ekologiset järjestelmät eivät olisikaan kovin monimutkaisia. 

Kaikkiin taloudellisiin malleihin on tehtävä jonkinlaisia oletuksia esimerkiksi käytössä olevasta tiedosta tai toimijoiden rationaalisuudesta, jotka kuvaavat tarkasteltavaa todellisuuttamme vaihtelevalla menestyksellä. Kenties pyyntipaine ei laskekaan, koska kalastajat eivät luovu ammattinsa harjoittamisesta vaan pyytävät kalakantojen vähetessä entistä ponnekkaammin – ehkä siksi, ettei muunlaisia tulonlähteitä ole tarjolla tai tehtyjen investointien tai vahvan kalastajaidentiteettinsä vuoksi. Tai ehkä kallistuva kala onnistutaan ponnekkaammalla markkinoinnilla tarjoamaan uusille kuluttajaryhmille, kenties terveysvaikutuksisena tai luksuksena; tunnetaan myös tapauksia, jossa kalan nimikkeen vaihto “herkullisemmaksi” on riittänyt kysynnän kasvattamiseen.

Kuten tällä kurssilla edellä todettiin, myöskään sääntely ei toimi edellä kuvatun suoraviivaisesti. Sääntelyn kehittymiseen osallistuu huomattava joukko muitakin intressejä ja muutakin tietoa kuin kalakantojen kestävyyttä koskevaa. Sääntely voi tapahtua liian hitaasti julkilausuttuun tarkoitukseensa nähden tai se voi kohdentua huonosti. Se voi myös jättää tarpeeksi porsaanreikiä, jotta vaikkapa kalastuspaine tai mikä tahansa muu ihmisen lukuisista mahdollisista, esimerkkitapauksessamme vesien tilaan heikentävästi vaikuttava toiminta jatkuu riittävän pitkään, jotta ekosysteemissä tapahtuu mittava muutos esimerkiksi eliölajisuhteissa – ja näiden kaikkien yhteisvaikutuksena esimerkiksi jonkin kalakannan romahdus.

Voi olla, että yksinkertaisella prosessinjäljityksellä – menetelmällä, jossa yksinkertaisesti jostakin ajanhetkestä käsin tarkastellaan erilaisten järjestelmäprosessien kehkeytymistä – meidän on mahdollista menestyksekkäästi selittää vaikkapa se, miksi jonkin kalalajin kanta romahti. Tällaisen tarkastelun myötä ymmärtäisimme varmasti paljon lisää tarkasteltavan järjestelmän dynamiikasta. Mutta historia ei pääty koskaan. Järjestelmä olisi meidän hypoteettisessa tilanteessamme nyt uudenlaisessa dynaamisessa tilassa. Paitsi, että ekosysteemi olisi rakenteeltaan erilainen: kenties kalastusyhteisöjä olisi lakannut olemasta, kalastuskulttuuri olisi muuttunut, taloudellisia malleja (jotka eivät vain kuvaa, vaan myös muuttavat maailmaa) olisi muokattu ja epäonnistuneet sääntelijät erilaisissa organisaatioissa olisi siirretty uusiin tehtäviin.

Tässä pointtina on se, että järjestelmät ovat jatkuvassa muutoksessa – tosin usein huomaamme muutoksen vasta, kun se on riittävän suuri tai äkillinen. Kalakannan romahdusta koskevassa esimerkissämme olisimme hyvinkin (jälkeenpäin) löytäneet relevantit sosiaaliset ja ekologiset prosessit, jotka ennen muuta olisivat vaikuttaneet romahdukseen. Ei vähiten siksi, että osaisimme etsiä ”tavanomaisia epäiltyjä”: ekosysteemin sisäisiä ja siihen sosiaalisesta järjestelmästä suoraan vaikuttavia tekijöitä (kalastuspaine) sekä edellisiin epäsuorasti vaikuttavia tekijöitä, kuten taloudelliset kannustimet ja epäonnistunut sääntely.

Paitsi että olisimme kenties osanneet tarkastella mainittuja kalastajien toimintaa ehdollistavia – siis kalastuksen mahdollisuuksia parantavia ja heikentäviä – normeja tai sääntöjä (joita voisimme tässä kutsua myös rakenteiksi), olisimme mahdollisesti ymmärtäneet tarkastella myös kalastajia itseään. Kuten aiemmin kurssilla olemme jo monesti maininneet, eivät ihmiset ole vain taloudellis-rationaalisia sääntöjä seuraavia olioita. Olisimme voineet tarkastella kalastajien omaa ymmärrystä tilanteestaan, heidän kokemustaan heihin kohdistuvista eri yhteisöjen (tai organisaatioiden) normeista, heidän verkostojaan sekä tekijöitä, joissa vain kalastajat itse ovat asiantuntijoita mutta joita esimerkiksi sääntelyä koskevassa päätöksenteossa ei osata lainkaan huomioida.

Mutta edelleen meillä olisi varsin vaillinainen ymmärrys järjestelmän dynamiikasta. Vaikka olemme huomioineet ekosysteemin prosesseja ja talouden sekä politiikan osajärjestelmien prosesseja, emme ole kiinnittäneet huomiota näiden prosessien yhteenkietoutumiseen. Lisäksi olemme keskittyneet olioihin ja prosesseihin, joita voimme ainakin periaatteessa suoraan havainnoida. Joku voisi huomauttaa, että tällainen tarkastelu on kenties työteliästä mutta ei vielä kovin monimutkaista. Tällä kurssilla omaksutun olemassa olevaa – siis ontologiaa – koskevan tarkastelukehyksen puitteissa voidaan todeta, ettei maailma vielä tyhjene näihin suoraan havainnoitavissa oleviin olioihin ja prosesseihin. Seuraavassa pureudumme näihin asioihin vallan ja sen eri ulottuvuuksien tai ’kasvojen’ (ks. laatikko alla). kautta.

Kaikki valta ei ole näkyvää

Valta on mutkikas käsite: kun yritämme löytää sille yksinkertaisen määritelmän, jotkin meistä vallaksi mieltyvät asiat tuntuisivat pakenevan määrittelyn tapaamme. Samaan aikaan vallalla näyttäisi olevan ulottuvuuksia, joita emme helposti huomaa vallaksi lainkaan.

Yllä olevassa laatikossa esitetyn valtakehikon avulla voimme tarkastella sosio-ekologisia järjestelmiä yleensä ja hypoteettista kalakantoihin liittyvää esimerkkiämme erityisesti. Esitetty vallan ensimmäinen ulottuvuus kysyy, kenen toimesta luodaan olosuhteet, joissa ekosysteemit sosio-ekologisten järjestelmien osana heikentyvät tai kukoistavat. Kriittisiä solmukohtia tässä tarkastelussa löytyy sekä paikalliselta, alueelliselta, kansalliselta että kansainväliseltä tasolta jo sen vuoksi, että esimerkiksi luonnonvarojen käyttöä koskeva hallinto on jakautunut näille kaikille tasoille. Yksinkertaisuuden vuoksi tarkastellaan tässä kansallista tasoa, koska kansallinen lainsäädäntö luo pitkälle ne puitteet, joissa “alemmilla” tasoilla toimitaan – olkoonkin, että suuri määrä kansallista lainsäädäntövaltaa on esimerkiksi Suomessa siirretty EU-tasolle.

Demokraattisten järjestelmien tärkeissä solmukohdissa, kuten kalakantojen käyttöä koskevassa lainsäädäntötyössä, kaikkien osallisten tulisi pystyä vaikuttamaan. Kuitenkin käytännössä vaikutusvaltaisia ovat sellaiset tahot, joilla on vaikuttamisen kannalta riittävästi resursseja, kuten valtuudet esittää vaateita laajan ja riittävän yhtenäisen joukon puolesta. Lisäksi on havaittu, että paitsi yksilötasolla myös organisaatioissa rutiinit selittävät käytäntöjä: koska kukaan ei pysty hallitsemaan suuria asiakokonaisuuksia, joihin kytkeytyy mahdollisesti iso joukko sidosryhmiä, hallinnon on helpompi toimia yhteistoiminnassa niiden eturyhmien kanssa, joiden kanssa ennenkin on (menestyksellisesti) toimittu. Tämä koskee erityisesti Suomen kaltaisia korporatistisiksi kutsuttuja järjestelmiä.

Käytännössä tämän myötä valta kasaantuu – yhteensovitettavissa eivät olekaan “kaikkien” intressit ja arvot vaan pienemmän etuoikeutetun joukon. Tämä on tietysti karkea yleistys, ja käytännössä valtioittain, politiikkalohkoittain ja asiakysymyksittäin tilanne saattaa vaihdella paljonkin. Kuitenkin tarkoituksena on sanoa, että vastauksen antaminen vallan ensimmäisen ulottuvuuden kysymykseen siitä, kuka käyttää suoraa valtaa, ei aina ole erityisen vaikeaa. Tähän tietysti kytkeytyvät kulloisetkin poliittiset valtasuhteet, joihin demokraattisissa järjestelmissä me kaikki täysi-ikäiset voimme vähintään äänestämällä vaikuttaa. On tyypillistä, että poliittisten valtasuhteiden muuttuessa myös puolueisiin kytköksissä olevien taloudellisten ja muiden eturyhmien vaikutusvallan määrässä tapahtuu muutoksia.

Toiseen valta-aiheiseen kysymykseen siitä, kuka tai mikä pitää asioita poissa poliittiselta agendalta, meidän on tyypillisesti vaikeampi vastata, koska tämä toiminta jättää vähemmän esimerkiksi kirjallisia jälkiä. Usein tietenkin voimme päätellä kulloisistakin valtasuhteista sen, kenen intressejä myös tällainen agendalta sulkeminen palvelee.

Kolmas ulottuvuus on kuitenkin erityisenä kiinnostuksenkohteenamme, koska se avaa näkymän niihin suoraan havaitsemattomissa oleviin elementteihin, jotka tekevät kaikista ihmisen järjestelmistä monimutkaisia, mutta jotka samalla tuottavat säännönmukaisuutta toimintaamme. 

Edellä ruokaregiimeistä puhuttaessa viitattiin kolmanteen ruokaregiimiin, jolla on uusliberaali pohjavire. Yhtenä sen keskeisenä piirteenä on kokonaissuunnittelusta luopuminen markkinaohjaavuuden hyväksi. Meidän on varsin vaikea – joskaan ei mahdotonta – sanoa, mistä tällaiset yhteiskuntia voimakkaastikin muuttavat yhteiskunnalliset pohjavirtaukset syntyvät, miten ne leviävät ja miksi niitä omaksutaan normeiksi mahdollisesti hyvinkin laajasti yhteiskunnan eri sektoreilla ja eri yksilöiden toimesta. Yhtä hyvin tällaisena voi pitää “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssillakin käsiteltyä ympäristönsuojeluaatteen kansainvälistä nousua, jonka vuoksi likipitäen jokainen suomalainen tunnistaa – vaikkei hyväksyisikään – ympäristönsuojelunormin osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Nämä ovat toimintaamme erilaisissa asiayhteyksissä ehdollistavia normeja: omaksuessamme luonnon väline- tai itseisarvoa korostavan ajattelutavan, suhtaudumme luontoon tämän mukaisesti säännönmukaisesti (eikä vain vaikkapa kalakantoihin liittyen). Paitsi että normit vaikuttavat meihin, vaikutamme me normeihin: Toimiessamme normin mukaisesti itse uusinnamme sitä tai sitä vastaan toimiessamme, (pieneltä) osaltamme muutamme normia.

Vallan kolmannen ulottuvuuden tarkasteleminen kiinnittää huomion siihen, että monimutkaisten järjestelmien tarkastelemiseksi ja niissä tapahtuville ilmiöille selitysten keksimiseksi voimme joutua etsimään vaikuttavia tekijöitä  ennalta hyvinkin vähämerkityksisiltä tuntuvista osajärjestelmistä ja sellaisista tekijöistä, jota emme suoraan edes voi havaita. Tämä on monimutkaista.

Lopuksi

Sosio-ekologiset järjestelmät ovat monimutkaisia ihmisten, organisaatioiden ja ei-inhimillisten elementtien välisen vuorovaikutuksen ja verkostojen kokonaisuuksia. Niillä on kurssin alkuosissa käsiteltyjä emergenttejä ominaisuuksia kuten häiriönsietoa ja sopeutumiskykyä sekä epälineaarista kehittymistä johtuen esimerkiksi takaisinkytkennöistä. Sosio-ekologiset järjestelmät ovat muiden järjestelmien tapaan jatkuvassa nopeammassa tai hitaammassa muutoksessa, ja vaikka niiden kehittymisen ennakointi on erittäin vaikeaa – muun muassa siksi, että erilaiset järjestelmäprosessit vaikuttavat toisiaan vahvistaen tai heikentäen – eivät ne kuitenkaan ole kaoottisia vaan niissä on myös pysyvyyttä tuottavia (emergenttejä) organisoivia elementtejä.

Sosio-ekologisen järjestelmän käsite yleisesti ottaen muistuttaa meitä siitä, että ihmisen järjestelmät kokonaisuuksina ovat upotettuna luonnonjärjestelmiin. Energia- ja ruokajärjestelmiä tarkastelemalla on helppo huomata, etteivät ihmisen järjestelmät kokonaisuutena lainkaan toimisi ilman näitä syvästi luonnonjärjestelmiin kietoutuneita osajärjestelmiä. Samalla on kuitenkin hyvä huomata, etteivät kaikki ihmisen osajärjestelmät ole yhtä tiiviisti yhteenkietoutuneita luonnonjärjestelmien kanssa. Vaikka esimerkiksi oikeus-, uskonto- tai koulutusjärjestelmillä on ilmeisiä yhtymäkohtia luonnonjärjestelmien kanssa, eivät ne ole ruoka- ja energiajärjestelmien tapaan ydinprosesseiltaan ekosysteemiprosesseihin kietoutuneita.

Historiallisessa tarkastelussa myös ihmisen järjestelmistä on helppo havaita epälineaarista kehitystä. Usein näihin historian keikahduspisteisiin liittyy teknologisia innovaatioita. Kuten “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssilla kerrottiin, höyrykone oli isossa roolissa 1800-luvulla kiihtyneessä teollistumisessa, joka siirsi ihmisen järjestelmät peruuttamattomasti uudelle polulle. Mutta höyrykone saattoi toimia tämän kehityksen moottorina vasta brittiläisen yhteiskunnan järjestäydyttyä otolliseen asentoon.

Ruokajärjestelmästä voi tehdä vastaavanlaisia – edelliseen kytkeytyviä – havaintoja. Esimerkiksi Haber-Bosch -menetelmä (ks. “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssi), jota voidaan hyödyntää typpilannoitteiden tuotannossa, oli tärkeässä roolissa uudenlaisessa, maailmansotien jälkeisessä teollisen maatalouden kasvussa – ja siten siirtymässä uuteen energiaregiimin aikaan – kun teollistumisen myötä kasvava kaupunkiväestö piti ruokkia vähemmällä maaseutujen työvoimalla lisäämättä vastaavassa suhteessa viljelyalaa.

Nykyinen ekologinen kriisi on tietysti myös taustalla lisääntyvässä kiinnostuksessa tarkastella sosiaalisten ja ekologisten järjestelmien kytkeytyneisyyttä. Resilienssillä on tässä keskustelussa se jännittävä piirre, että samaan aikaan kun ekologisten järjestelmien toivotaan olevan resilienttejä sietääkseen ihmisen osajärjestelmistä tulevaa muutospainetta, ihmisjärjestelmiltä toivotaan vähempää resiliessiä, jotta ne voitaisiin muuttaa ekologisesti vähemmän kuormittaviksi. Esimerkiksi energiajärjestelmissä tämä on erityisen ilmeistä. Olemassa olevat – usein tuotantojärjestelmän ja vallan suhteen keskittyneet – energiaregiimit pyrkivät säilyttämään keskeiset toimijat ja vakiintuneen toimintalogiikkansa (usein esim. suuruuden ekonomian) ja suuntaamaan muutoksen olemassa olevan järjestelmän rakenteisiin sopivaksi. Ympäristö- ja muut sosiaaliset liikkeet taasen usein uskovat, että nimenomaan keskeisten vakiintuneiden toimijoiden ja toimintalogiikan – siis regiimien – on muututtava.

Erilaisiin (kestävyys)kriiseihin kytkeytyy luonnollisesti aina kamppailua siitä, mikä nykyhetken tila on, millaiseksi se pitäisi muuttaa ja miten – toisin sanoen kriiseihin kytkeytyy valta kaikkine ulottuvuuksineen. Sosio-ekologisten järjestelmien tarkastelussa vallan analysointi on siten yksi keskeinen tarkastelukulma. Se on keskeistä siksikin, että kestävyyskriisissä ja sen ratkaisemisessa ei ole kysymys yksin siitä, miten valta on jakautunut, vaan myös siitä, miten paljon sitä on. Kestävyysongelman perusolemuksen voi näet tulkita valtakysymyksenä, tai Heikki Patomäen (2020) sanoin

Vaikka ihmisen ja luonnon yhteenkietoutumista – ja sen yhtenä suhteellisen uutena varianttina tuon suhteen käsitteellistämistä sosio-ekologisen järjestelmän kautta – on tarkasteltu yhteiskuntatieteissäkin jo vuosikymmeniä, ollaan tässä työssä kuitenkin vasta alussa. Sosio-ekologisia järjestelmiä koskevassa kirjallisuudessa tämä toistetaan tavan takaa. Kyseessä on kuitenkin selvästi jatkuvasti enemmän kiinnostusta herättävä tutkimussuunta. Planetaarisen hyvinvoinnin tarkastelukehikko on näissä pyrkimyksissä yksi yritys koota yhteen ja kehittää ekologisen ja sosiaalisen yhteenkietovaa systeemistä ajattelutapaa.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.