4.1. Ihminen ja järjestelmä

Miksi ihmiset seisovat jonoissa? Miksi Suomessa käytetään yhä fossiilisia polttoaineita? Miksei kaikilla ole edes ruokaa? Nämä kaikki ovat olennaisia sosiaalitieteissä esitettäviä kysymyksiä. Ja vaikkei niihin suoraan tällä kurssilla vastatakaan, annamme yleisen ohjenuoran: Tällaisiin kysymyksiin vastaamiseksi meidän on ymmärrettävä järjestelmiä.

Sosiaalitieteiden tutkimuksessa järjestelmäajattelulla on historiallista painolastia siinä mielessä, että se usein liitetään sellaiseen kokonaisvaltaiseen (holismi) ajatteluun, joka tyypillisesti painottaa ilmiöitä selittävinä tekijöinä järjestelmien ominaisuuksia pikemmin kuin järjestelmien osia, kuten ihmisyksilöitä. Holistinen ote (yli)korostaa helposti järjestelmien pysyvyyttä, mikä voi olla ongelmallista, kun tiedämme järjestelmien kuitenkin olevan jatkuvassa – hitaammassa tai nopeammassa – muutoksessa.

Toisaalta holismin vastinpari, yksilökeskeisyys (individualismi), ei äärimuodoissaan tunnista järjestelmää lainkaan, vaan sosiaalisten järjestelmien ajatellaan olevan vain yksilöiden joukkoja. Englannin entisen pääministeri Margaret Thatcherin tunnettu lausahdus on tästä esimerkki: ”Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain miehiä ja naisia ja perheitä”. Kuten edellä todettiin, yksilöt ovatkin sosiaalisten järjestelmien osia (kuten perheetkin), mutta sen lisäksi järjestelmillä on rakenne ja järjestelmissä tapahtuu prosesseja – ja näiden myötä myös sosiaalisiin järjestelmiin ”ilmaantuu” (emergoituu) uusia ominaisuuksia, joita yksilöillä ei ole. Emme pitäisi kovin mielekkäinä lauseita ”Ei ole taloja, on vain tiiliä” tai ”Ei ole lauseita, on vain kirjaimia”.

Yhteiskuntia ei toki olisi olemassa, mikäli ihmisiä ei olisi olemassa. Samoin yhteiskuntia ei tietysti olisi silloinkaan, jos ei olisi olemassa ihmisen soluja. Mutta ei olisi käytännöllistä ajatella yhteiskunnan perusyksikkönä soluja; sen sijaan on käytännöllistä pitää yhteiskunnan perusyksikkönä ihmisyksilöitä. Mitään sen vääjäämättömämpää syytä valinnalle ei ole – eikä tarvitse olla. Yhtä lailla voidaan tarkasteltavaksi yhteiskunnan perusosaseksi valita erilaiset ihmisten muodostamat yhteiskunnan osajärjestelmät, kuten esimerkiksi talous, oikeus, tiede, taide ja kasvatus.

Kaikki järjestelmät ovat perustaltaan samanlaisia…

Yhteiskuntatieteissä järjestelmiä on aikojen saatossa teoretisoitu monin toisistaan poikkeavin tavoin. Tämän kurssin tarpeisiin soveltuu tieteellisenä kriittisenä realismina tunnettuun tieteenfilosofiaan nojautuvat, erityisesti brittiläisen tutkijan professori Dave Elder-Vassin työhön pohjautuvat ideat todellisuuden luonteesta. Tämän ajattelun mukaan ihmisen sosiaalisten järjestelmien voi mieltää järjestyvän perustaltaan samalla tavalla kuin muidenkin järjestelmien.

Tällä kurssilla omaksuttuun systeemiseen tarkasteluun kytkeytyy ajatus todellisuuden eri tasoista, joista tähän asti ovat olleet keskiössä fysikaalinen, kemiallinen ja biologinen taso. Sosiaalinen on tässä ajattelussa yksinkertaisesti yksi uusi taso lisää edellisten tasojen ”yläpuolella”.

Tässä ajattelussa sosiaalinen järjestelmä koostuu vuorovaikuttavista osistaan, joita ovat yksinkertaisemmat sosiaaliset järjestelmät, sekä niiden välisistä suhteista, ja kaikkien näiden järjestelmien osina ovat tietynlaisiksi kokonaisuuksiksi järjestäytyneet ihmiset. Vastaavalla tavalla ihmiset koostuvat (materiaalisista) osistaan ja niiden välisistä suhteista – elimistä, jotka koostuvat soluista, jotka koostuvat soluelimistä, jotka edelleen koostuvat pienemmistä osista ja niiden välisistä suhteista aina perustaviin subatomaarisiin osiinsa saakka. Nämä kaikki osat ovat itsessään järjestelmiä, pois lukien nuo kaikkein perustavimmat oliot, joiden luonteesta meillä ei toistaiseksi ole täsmällistä ymmärrystä.

Kaikilla näillä järjestelmillä on osiinsa ja niiden välisiin suhteisiin perustuvia emergenttejä ominaisuuksia, eli sellaisia, joita millään järjestelmän osalla ei ole, eikä kokonaisuudellakaan olisi, jos osat eivät olisi järjestäytyneet juuri kyseisenlaiseksi järjestelmäksi. Esimerkiksi hermosoluista ja niiden välisistä suhteista koostuva neurologinen järjestelmä mahdollistaa ihmisen (aivojen) ajattelun, vaikka yksikään hermosolu itsessään ei ajattele.

…Mutta silti sosiaaliset järjestelmät ovat perustavalla tavalla omanlaisiaan

Edellä kuvattu yleinen teoria emergenssistä ja todellisuuden rakentumisesta ehdottaa, että sosiaaliset oliot – vaikkapa perheet – rakentuvat perustaltaan samalla tavalla kuin luonnontieteiden tarkastelemat oliotkin. Kuitenkin huomionarvoista on, että kaikilla osistaan ja niiden välisistä suhteista koostuvilla olioilla on omanlaisiaan emergenttejä ominaisuuksia. Näin ollen sosiaalisella tasolla on ominaisuuksia, joita biologisella (tai kemiallisella tai fysikaalisella) tasolla ei ole, mikä samalla tuo lisää kompleksisuutta ja vaatii erilaisia välineitä sosiaalisten järjestelmien tarkasteluun. 

Sosiaalisilla järjestelmillä on monia ominaisuuksia, joita “alemman” tason järjestelmissä ei ole. Tällaisia ovat esimerkiksi valta, refleksiivisyys, intentionaalinen päätöksenteko ja strateginen käyttäytyminen. Nämä ominaisuudet vähentävät säännönmukaisuutta ja samalla ennustettavuutta verrattuna “alemman” tason järjestelmiin. Samoin ihmisen järjestelmissä kielet, puhetavat, kulttuuri ja tieto ovat korosteisessa asemassa verrattuna ekologisiin järjestelmiin (vaikkeivat ne yksin ihmisjärjestelmien ominaisuuksia olekaan)

Sosiaalisen järjestelmän ja ihmisen välinen suhde

Miten sitten ihmisen ja sosiaalisten järjestelmien – yhteiskunnan tai minkä tahansa ihmisyhteisön – välinen suhde on ymmärrettävissä?

Luonnollisesti hyvin monella erilaisella tavalla. Ihmisen ja yhteiskunnan (tai yhteiskunnan rakenteiden) välinen suhde on yhteiskuntatieteiden kenties kaikkein perustavin kysymys, ja yhteiskuntatieteitä on harjoitettu jo useamman sadan vuoden ajan. Sosiaalisena eläimenä ihmistä lienee askarruttanut hänen asemansa yhteisössä aina sitä ennenkin.

Normit ovat aivan erityisessä asemassa sosiaalisissa järjestelmissä. Yleisesti ottaen normi on ihmisryhmälle yhteinen sääntö tai odotus siitä, miten ihmisten tulisi käyttäytyä. Normi on siten sosiaalisen järjestelmän emergentti ominaisuus – se on mielekäs vain kun jokin ryhmä ihmisiä tunnistaa ja tunnustaa sen merkityksen.

Kyseisessä ryhmässä tämä odotus tapaa muokata ihmisten uskomuksia siitä, miten tietyn tyyppisessä tilanteessa tulisi toimia, ja siten normi tapaa tuottaa odotuksen mukaista käyttäytymistä. Normit osallistuvat monen erityyppisen käyttäytymisen muotoutumiseen. Ne voivat institutionalisoitua laeiksi, minkä vuoksi esimerkiksi autoa ajetaan pääasiallisesti vain joko tien oikealla tai vasemmalla puolella; tai ne ohjaavat kulttuurisina sääntöinä arkista käyttäytymistä, kuten että vappuna juodaan simaa ja erilaisiin tilaisuuksiin pukeudutaan erilaisiin vaatteisiin; tai ne ovat yksinkertaisesti erilaisia pelisääntöjä, kuten että jääkiekossa vastustajan siniviivaa ei pidä ylittää ennen kiekkoa. Normeille on tyypillistä, että vaikka ne periaatteessa olisivat yhteisellä päätöksellä milloin tahansa muutettavissa, ne kuitenkin “materialisoituvat” meidän aineelliseen ympäristöömme: Jos päättäisimme yhtäkkiä alkaa ajaa aiempaan nähden toisella puolella tietä, olisivat vaikkapa liikennemerkit ja moottoritierampit väärällä puolella.

Ihmisen ei ole välttämätöntä olla lainkaan moraalisesti sitoutunut normiin – riittää, että hän jollakin tasolla tiedostaa, että normin ylläpitämisestä seuraa positiivisia ja rikkomisesta negatiivisia seuraamuksia. Tällä tavoin järjestelmässä ylläpidetyt normit muokkaavat jäsentensä motivaatiota, eivät suoraan toimintaa. Normit sisäistetään uskomusjärjestelmään (jota kutsutaan myös dispositioksi tai habitukseksi), ja ne ohjaavat ihmisen toimintaa vielä myös paljon normin omaksumisen jälkeen. Sosiaalisen järjestelmän vaikutus ihmiseen ja ihmisen normin mukainen käytös siis toimivat erilaisella aikajänteellä. Toimiessaan normatiivisen odotuksen mukaisesti ihminen uusintaa ja vahvistaa normia sosiaalisessa järjestelmässä. 

Mutta tämä on vain toinen puoli ihmisen toiminnan muotoutumisessa. Koska olemme ihmisinä sellaisia olioita kuin olemme (eli järjestyneet tietyntyyppiseksi kokonaisuudeksi, jolla on tietyntyyppisiä ominaisuuksia), meillä on kyky tietoisesti pohdiskella – reflektoida – toimintaamme, motivaatiotamme tai uskomuksiamme. Toisin sanoen voimme toimia myös vastoin normatiivista odotusta.

Sosiaalisten järjestelmien monimutkaisuutta lisääkin se, että tarkastelussa on otettava huomioon sekä sosiaalisen järjestelmän – toisinaan tiedostamaton – vaikutus yksilöön että yksilön oma tietoinen puntarointi (reflektio) kussakin tilanteessa. Kussakin tilanteessa päätöksentekoamme ja toimintaamme ohjaavat yhtäältä aiempiin kokemuksiimme perustuvat uskomuksemme sekä tiedostamattomat taipumuksemme toimia tietyntyyppisissä tilanteissa tietyillä tavoilla, mutta toisaalta myös kykymme ajatella tietoisesti uskomuksiamme ja asenteitamme. Vaikka ihmisen päätöksenteon kuvauksissa on mahdollista korostaa joko tiedostamattomia taipumuksiamme – jopa siihen pisteeseen, että ’vapaa tahto’ tyystin katoaa – tai tiedostavaa reflektointiamme, ajatus näiden molempien puolien yhteistoiminnasta lienee nykyisin valtavirtaa ihmisen päätöksentekoa koskevassa tutkimuksessa.

Toimintaamme ehdollistaa siis sekä ihmisyksilön sosiaalisella – “yläpuolisella” – että biologisella– “alapuolisella” – tasolla operoivat oliot. Yhtäältä meihin vaikuttaa sosiaalinen järjestelmä, jonka normeja osin tiedostamattammekin sisäistämme (neurologiseen järjestelmäämme), toisaalta meihin vaikuttaa monimutkaiseksi neurologiseksi järjestelmäksi organisoitunut biologinen järjestelmämme, joka tarjoaa perustan henkisille kyvyillemme, kuten uskomuksille ja taipumuksille, joista niistäkin osa on tiedostamattomia. Nämä uskomukset ja taipumukset ovat koko “ihmisjärjestelmän” emergenttejä ominaisuuksia samoin kuin normit ovat sosiaalisen järjestelmän emergenttejä ominaisuuksia.

Roolit ovat asemia sosiaalisessa järjestelmässä

Tyypillisesti kaikki meistä kuuluvat samaan aikaan useisiin eri sosiaalisiin järjestelmiin, kuten työ- tai kaveriporukkaan, perheeseen, kouluun, yhdistyksiin, uskontokuntiin, suomalaiseen yhteiskuntaan jne. Näissä järjestelmissä me toimimme osittain järjestelmän edellyttämässä roolissa, kuten isänä, puolisona, työntekijänä, asiakkaana jne. Nämä roolit ovat suhteiden määrittämiä asemia sosiaalisessa järjestelmässä. Ne eivät siten ole itsessään järjestelmän osia, vaan ne normien välityksellä vaikuttavat asemaan asettuvan ihmisen toimintaan. Edellä esitetyllä tavalla meillä on siis kuhunkin rooliin asettuessamme uskomuksia siitä, kuinka roolissa kuuluu toimia.

Yksi lisävaikeus sosiaalisten järjestelmien hahmottamiseen verrattuna moniin luonnonjärjestelmiin kytkeytyy siihen, että normien välityksellä operoivien järjestelmien  rajat ovat häilyviä. Useimmissa luonnonjärjestelmissä järjestelmän osat ovat vuorovaikuttaessaan kosketuksissa toisiinsa, eli ne sijaitsevat samassa tilassa. Tällöin on useimmiten helpompi määrittää, mitkä ovat järjestelmän rajat. Sen sijaan vaikkapa kulttuurisilla normeilla ei ole mitään maantieteellisiä rajoja – ne voivat sulkea piiriinsä ihmisiä missä tahansa päin maailmaa, kuten enenevästi tapahtuukin. Tämä on osa globalisaatioksi kutsuttua ilmiötä. Myöskään tietyssä roolissa toimimiselle ei ole tilallisia rajoitteita – koronapandemian myötä esimerkiksi kotona tehty etätyö lisääntyi. Normaaliin kodin piirin perheenjäsenen roolin oheen ilmaantui monella työntekijän tai koululaisen rooli.

”Hei! – Menehän jonon perälle.”

Voimme selvittää yksilön ja järjestelmän suhdetta hyvin yksinkertaisen esimerkkijärjestelmän  – jonon – kautta. Jono sosiaalisena järjestelmänä koostuu osista: jonottavista ihmisistä. Sillä on hyvin selkeä ihmisten peräkkäisyyteen perustuva rakenne. Jonolla on myös emergenttejä ominaisuuksia – tärkeimpänä asioimisjärjestyksen ratkaiseminen – jota sen osilla ei ole, eikä heidän joukollaankaan olisi, elleivät he olisi asettuneet tähän nimenomaiseen peräkkäiseen muotoon. Lisäksi jono itsessään osallistuu siihen, että tunnistamme “jonottamistilanteen”, mitä emme yksiselitteisesti tunnistaisi, jos vaikkapa useamman asiointipisteen edessä seisoskelee vain yksi ihminen. 

Jonottamista säätelevät suhteellisen täsmällisesti jonottamista koskevat normit. Tiedämme  varsin hyvin esimerkiksi sen, kuinka kaukana edellisestä meidän tulee seistä – ainoastaan pienet lapset voivat rikkoa tätä normia, koska heidän ei oleteta sitä ymmärtävän. Erityisen tuomittavaa on jonon tarkoitusta säätelevän normin rikkominen etuilemalla. Etuilu aiheuttaa paheksuntaa paitsi jonossa etuilijan takana olevissa, myös vähemmissä määrin edessä tai viereisessä jonossa olevissa.

Se, että myös viereisen jonon ihmiset närkästyvät etuilusta vihjaa jo, että jonottamista säätelevät normit eivät ole jonon ominaisuus. Jonotusta koskevat normit edeltävät kaikkia jonotilanteita, ja myös esimerkiksi likipitäen kaikki muut suomalaiset tunnistavat jonottamista koskevat normit, eivät vain jonoissa seisojat. Vaikka yksittäinen jono ei ole instituutio, jonottaminen on. Jonottajia laajempia joukkoja koskevat normit ohjaavat meidät muodostamaan jonoja ja toimimaan niissä “jononmukaisesti”, mutta lisäksi myös jonoilla itsellään on meihin vaikuttavia systeemisiä ominaisuuksia – niistä tärkein siis on, että jono sarjallistaa ihmisjoukon käyttäytymisen. 

Jonottamisen analysointi – vaikkakin se voi tuntua hiukan itsestään selvältä – avaa perustavaa ihmisen ja järjestelmän välistä dynamiikkaa. Samalla se auttaa meitä huomaamaan, että arkinen maailmamme on täynnä itsestään selvinä pitämiämme tilanteita, joissa toimimme erilaisten sosiaalisten normien ohjaamina. Jonottamiselle on tyypillistä, että jonot syntyvät ja katoavat, että emme kiinnitä kovin paljon huomiota muihin jonottajiin ja että emme oleta meillä olevan mitään vuorovaikutusta heidän kanssaan myöhemmin.

Hierarkkinen organisaatio ja koordinoitu työ

Tässä voidaankin siirtyä jonoksi kutsutusta sosiaalisesta järjestelmästä suurempiin sosiaalisiin järjestelmiin. Organisaatioissa toimii sama normien ja ihmisen oman reflektoinnin perusdynamiikka, mutta ne ovat monimutkaisempia muun muassa siksi, että niissä ihmisten vuorovaikutus on jatkuvaa. Organisaatiot – kuten kaikki muutkin sosiaaliset järjestelmät – ovat siten tietynlaisiksi suhteiksi järjestäytyneen, toistensa kanssa vuorovaikuttavan joukon muodostama kokonaisuus. Erotuksena vaikkapa jonoihin, organisaatioissa toimimme tyypillisesti hyvin erikoistuneessa roolissa ja organisaatioissa suhteet ovat useimmiten luonteeltaan käskyvaltaisia, eli auktoriteettisuhteita. Usein organisaatiot ovat sillä tavoin muodollisia, että ihmiset asettuvat tai tulevat valituiksi rooleihin (sosiaalisiin asemiin) – vaikkapa johonkin työtehtävään, kuten myyjän asemaan kaupassa. Tämä sosiaalinen asema tai rooli on organisaatiossa olemassa jo ennen kuin sen kulloinenkin haltija asettui rooliin, ja se säilyy organisaatiossa myös hänen jälkeensä.

Normit ja roolien hierarkkinen järjestys organisaatiossa takaavat, että erilaisiin asemiin asettuneet ihmiset suorittavat sitä tehtävää, joka heidän kyseisessä roolissa kuuluu tehdä. Organisaation kenties keskeisin emergentti ominaisuus on kuitenkin roolien erikoistumisen – työnjaon – ja koordinoidun yhteistyön mahdollistama organisaation kyky tehokkaaseen tuotantoon: vain ryhmittyessään nimenomaiseksi organisaatioksi kyseinen ihmisryhmä pystyy tuottamaan esimerkiksi tuotetta tai palvelua, jota kyseisestä ihmisryhmästä kukaan ei kykenisi yksin tuottamaan, tai ainakin tehokkaammin kuin jos jokainen yksilö tekisi jokaisen työvaiheen itse. Tyypillisin esimerkki tästä on liukuhihnalla tehtävä työ.  

Tästä systeemisestä näkökulmasta tarkastellen on mielekästä sanoa, että tarkasteltaessa organisaatioiksi kutsumiamme ihmisyhteisöjä, maailmaan muutoksia aikaansaava – eli kausaalinen – olio on nimenomaan organisaatio, pikemmin kuin kukin ihminen erikseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö myös ihmiset olisi organisaation toiminnassa kausaalisia toimijoita. Vaikka nimenomaan asema organisaatiossa antaa organisaation jäsenelle kyvyn tehdä rooliinsa kuuluvia, muiden tunnistamia ja tunnustamia asioita, ihmiset hoitavat varsinaisen tekemisen ja ovat esimerkiksi tekemisistään organisaation ohella juridisessa ja/tai moraalisessa vastuussa. Kuten edellä kerrottiin, reflektoimaan kykenevillä ihmisolioilla on aina mahdollisuus toimia toisin kuin normit ja heidän roolinsa antaisivat olettaa.

Kun organisaatioiden koko kasvaa, kasvaa tietysti myös niiden monimutkaisuus. Organisaatiot voivat luoda omanlaisensa normiston eli organisaatiokulttuurin, ja lisäksi organisaatiot – kuten kaikki järjestelmät – ovat upotettuina yhteiskunnan ja sitäkin laajempien piirien normeihin, joihin organisaatiot edelleen niiden koon ja myös eri organisaatioiden välisen yhteistyön kasvaessa voivat pyrkiä vaikuttamaan. Esimerkiksi valtiot ovat erityislaatuisia organisaatioita erityisine tehtävineen, joista keskeisimpiä ovat juuri juridisten normien asettaminen lainsäädäntöprosessien kautta. Hallinnon, politiikan ja talouden yhteenkietoutumisen myötä suuret julkiset ja yksityiset organisaatiot voivat erityisesti etujensa puolustamiseksi perustamiensa etunvalvontaorganisaatioidensa kautta vaikuttaa niitä itseään koskevien normien muotoutumiseen.

Ei-inhimillisten olioiden ja ihmisten yhteenkietoutuminen?

Tähän asti olemme puhuneet organisaatioista vain inhimillisestä, ihmisen näkökulmasta. Planetaarista hyvinvointia koskevalla kurssilla on tärkeää huomioida lisäksi se, millainen asema ei-inhimillisillä materiaalisilla objekteilla on ihmisen järjestelmissä. Tässä siirrytään kohti järjestelmiä, joita osassa 4.4 kutsutaan sosio-ekologisiksi järjestelmiksi.

Edellä totesimme, että järjestelmät, joiden osina olevat ihmiset ovat organisoituneet omanlaisiinsa asemiin kykenevät tuottamaan omanlaisiansa tuotoksia. Jätimme huomiotta, että ihmiset eivät useinkaan ole ainoita olioita, jotka myötävaikuttavat lopputuloksen kehkeytymiseen organisaatiossaan, vaan heillä on käytössään erilaisia materiaalisia objekteja, joiden kanssa he vuorovaikuttavat. 

Työkalujen käyttö on tästä hyvin yksinkertainen esimerkki. Jos ajattelemme vaikkapa halkojen hakkaamista, on meidän helppo ymmärtää, että kyky halkojen tekemiseen edellyttää paitsi monimuotoista yhteistyötä ihmisen eri osien – silmien, aivojen, raajojen jne. – välillä, myös halkomiseen soveltuvaa kirvestä. Kirves on näin muodoin olennainen osa halkoja hakkaamaan kykenevää järjestelmää. 

Yhteiskuntatieteen piirissä on hiukan kiisteltyä, miten tiukasti ei-inhimilliset oliot tulisi kytkeä järjestelmiä koskeviin kuvauksiin. On enenevässä määrin alettu puhua hybrideistä tarkoittaen järjestelmiä, joissa järjestelmän osina on sekä ihmisiä että muita materiaalisia olioita. Näiden järjestelmien kyvyt – tai emergentit ominaisuudet – saada aikaan tuotoksia riippuvat ihmisten ja näiden muiden olioiden keskinäisistä suhteista. Ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, kuinka elimellisesti edellisen esimerkin kirves tulisi liittää ihmisen kanssa samaan järjestelmään. Useimmista tuntuu kenties vieraalta ajatus ihmisen ja kirveen yhteenkietoutumisesta ihminen–kirves-hybridiksi; tuntuu mielekkäämmältä puhua muutoksia aikaansaavasta ihmisestä, joka vain käyttää kirvestä työkaluna.

Mutta entäpä vaikka pitkälle automatisoidut tehtaat? Useimmista on varmaankin luontevaa ajatella, että esimerkiksi sähköntuotantolaitoksessa, jossa työntekijöiden roolina on vaikka vain laitoksen hallinnointi, nimenomaan laitos kaikkine osineen – kuten ihmisineen – on se olio, joka tuottaa sähköä.

Ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteen ymmärtämisessä on yhtäläisyyttä edellä esitettyyn. Yhtäältä luonnon voi katsoa resurssiksi tai työkaluksi, jolla ihminen louhii itselleen hyvinvointia. Kuten “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssilla kerrottiin, historiallinen kertomus luonnon armoilta luonnon hallitsijaksi nousevasta ihmisestä on länsimaisen edistyksen kehyskertomus. Kuitenkin sekä ihmisen ja luonnon että sosiaalisten ja ekologisten prosessien tarkastelussa näyttäisi jäävän jotakin olennaista huomiotta, mikäli niiden yhteenkietoutumiseen ei osata suhtautua riittävällä vakavuudella. Tähän palaamme osiossa 4.4.

Järjestelmän regiimit

Lopuksi tuomme tarkasteluun vielä yhden tärkeän järjestelmien toimintaa sekä niiden pysyvyyttä ja muutoksen jähmeyttä selventävän käsitteen. 1980-luvulla tieteelliseen keskusteluun ilmaantui lähinnä evolutionaarisen taloustieteen piiristä regiimin käsite. Tuolloin “teknologisella regiimillä” viitattiin teknikkojen uskomuksiin siitä, mikä on toteuttamiskelpoista teknologisessa kehityksessä, mikä puolestaan ohjasi kehitystä tietyille poluille toisten sijaan. Uskomukset ovat edelleen tärkeitä palikoita regiimien ymmärtämisessä, mutta myöhemmin regiimi-käsitteen sisällöksi on tullut vielä paljon muutakin. 

Edellä olemme tarkastelleet sosiaalista dynamiikkaa käyttäen hyväksi ihmisten uskomusten, sosiaalisten normien ja sääntöjen sekä materiaalisten olioiden kuten teknologian välisten yhteyksien tarkastelua. Nyt voimme niputtaa nämä kaikki yhteen yhdeksi kompleksiksi – regiimiksi – jonka jatkossa voi mieltää tarkoittavan kunkin ajanhetken vakiintunutta yhteiskunnallisten käytäntöjen, uskomusten, menetelmien, käyttäytymisen, rutiinien ja sääntöjen muodostamaa sosiaalisen paradigman kokonaisuutta, joka kohdistuu johonkin tarkasteltavaan järjestelmään. Se on siis eräänlainen ajatuspinttymä tai mentaalinen malli siitä, millä tavoin järjestelmä toimii tai kuinka sen kuuluisi toimia. Ja koska – kuten edellä on todettu – ajatukset voivat sijaita vain ihmisten (ja muiden “kehittyneiden” olioiden) aivoissa, tavataan regiimeihin liittää myös tuota paradigmaa kannattelevat sosiaaliset verkostot ja edelleen tässä luvussa esitetyllä tavalla myös materiaaliset ei-inhimilliset oliot. 

Näin ollen kun jatkossa puhutaan energiaregiimeistä ja ruokaregiimeistä tarkoitetaan tällä itsessään (osa)järjestelmää, jolla on kolme toisiinsa kietoutuvaa ulottuvuutta: 1) toimijoiden ja sosiaalisten ryhmien verkostot, 2) normit, jotka ohjaavat toimijoiden aktiviteetteja ja 3) materiaaliset ja tekniset elementit.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.