1.1. Tiede ja maailmankuvat

Länsimainen tapa hahmottaa maailmaa pohjaa vahvasti tieteelliseen maailmankuvaan. Kirjassaan Social sustainability, past and future Sander van der Leeuw kuvaa, kuinka tutkimuksen ja yliopistojen kehitys on johtanut tieteenalojen erikoistumiseen ja kuinka tämä on todennäköisesti osaltaan johtanut moniin nykyisiin kestävyysongelmiin. 

Keskiajalla, ja vielä kauan sen jälkeenkin, tiede oli pääosin uteliaisuuden motivoimaa ja tieteentekijät olivat lähinnä harrastajia, eivät ammattilaisia. Tieteen nousu 1600-luvulta lähtien lisäsi vuorovaikutusta tieteentekijöiden kesken, mikä lisäsi ymmärrystä tutkittavista ilmiöistä. Tietyt katsantokannat saavuttivat yleisen hyväksynnän, ja toisista luovuttiin. Katse tavallaan rajattiin tiettyihin kysymyksiin ja metodeihin, ja vaihtoehtoiset lähestymistavat alkoivat näyttäytyä väärinä ja epätieteellisinä.

Tieteenalat syntyivät, kun samaa ilmiötä tutkivat tieteentekijät saavuttivat riittävän yhteisymmärryksen kysymyksenasettelujen ja tutkimusmenetelmien suhteen. Mutta samalla, kun yhteisymmärrys tieteenalojen sisällä kasvoi, ymmärrys tieteenalojen välillä väheni, sillä eri tieteenaloilla tutkittiin eri ilmiöitä, kysyttiin erilaisia kysymyksiä ja käytettiin erilaisia menetelmiä. 

Kun huomio kullakin tieteenalalla keskittyi kiinteästi kyseisen tieteenalan ilmiöihin, muista mahdollisesti asiaan vaikuttavista ilmiöistä tuli häiritsevää “melua”, joka haluttiin sulkea pois tutkimuksen piiristä. Seuraava kuva kuvastaa tätä prosessia.

Kuva. Tieteen keskittyminen tiettyjen ajatusten ja menetelmien ympärille. Vasemmalta oikealle: (a) yksittäiset tutkijat keskittyvät eri aiheisiin ja soveltavat eri menetelmiä; (b) vuorovaikutuksessa toistensa kanssa he päätyvät tutkimaan tiettyjä kysymyksiä ja käyttämään tiettyjä menetelmiä (ja hylkäävät toisia); (c) tieteenalan kypsyessä sen käyttämät metodit ja kysymykset käyvät yhä erikoistuneemmiksi. Mukailtu van der Leeuwin kuvasta.

Erityisesti luonnontiede on perustunut reduktionistiseen ajatteluun, jossa pyrkimyksenä on syventää ymmärtämystä jakamalla tutkittava ilmiö pienempiin osiin. Reduktionismille on ominaista pyrkimys tutkia ilmiötä irrallaan muista ilmiöistä, jotta ilmiötä voidaan tarkastella ilman muista ilmiöistä tulevaa, poissuljettavaksi häiriöksi tulkittua vaihtelua.

Erikoistunut, reduktionistiseen tieteenfilosofiaan perustuva tiede on tuottanut suuria edistysaskelia erityisesti luonnontieteissä ja luonnontieteitä soveltavilla aloilla, kuten informaatioteknologiassa ja molekyylibiologiaan perustuvassa lääketieteessä. Näistä kiistämättömistä edistysaskelista huolimatta vaikuttaa siltä, että kokonaisvaltainen ymmärrys maailmasta ei lisäänny vaan pikemminkin vähenee.

Tieto yksittäisistä ilmiöistä tai asioista ei mahdollista kokonaisuuden hahmottamista, oli tuo tieto kuinka tarkkaa tahansa. Seuraava lyhyt video havainnollistaa, kuinka asioiden todellinen merkitys tulee ilmi ainoastaan, kun niiden väliset suhteet ymmärretään osana laajempaa asiayhteyttä. 

Maailman ja tiedeyhteisön kyvyttömyys ratkaista ilmastonmuutokseen ja luontokatoon liittyviä haasteita on tehnyt selväksi, ettei syvällinenkään tieteenalakohtainen tieto anna ratkaisuja monimutkaisiin ympäristöä ja yhteiskuntia koskeviin ongelmiin. 

Vaillinainen ymmärrys eri tiedon lajien suhteista toisiinsa estää olennaisten tietojen erottamisen epäolennaisista. Saatamme myös kokonaan kadottaa merkityksen, joka syntyy eri tiedon lajeista kokonaisuutena. Meidän on myös äärimmäisen vaikea hahmottaa, mitä emme tiedä, ja tämä tekee maailman käsittämisestä vaikeaa.

Erityisen syvä jakolinja vallitsee luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä. Sander van der Leeuwin mukaan tämä jakolinja syntyi, kun käsitteet, jotka alun perin helpottivat laajempien ilmiöiden tulkintaa, alkoivatkin rajata ja määrittää tulkittavia ilmiöitä (katso kuva alla). 

Kuva. Ihmisten käyttämät käsitteet ja ymmärrys todellisuuden luonteesta ja ilmiöistä ovat kytköksissä toisiinsa, ja muuttuvat ajan mukana. Mukailtu van der Leeuwin alkuperäisestä kuvasta.

Ennen tieteenalojen vakiintumista ihmisten ja tutkijoiden mielenkiinto kohdistui laajaan joukkoon ilmiöitä, joista ihmisen ja luonnon välinen suhde oli epäilemättä yksi keskeisimpiä. Sosiaaliseen piiriin kuuluvat käsitteet, kuten erilaiset perinteet, arvot ja uskomukset, olivat läheisessä suhteessa luontoon liittyvien käsitteiden kanssa, sillä ihmisten jokapäiväinen elämä ja elanto olivat tiukasti sidoksissa luontoon. Käsitteet olivat ensisijaisesti välineitä, joilla tulkittiin laajempaa ihmisen ja luonnon suhdetta.

Tieteenalojen kehittyessä ihmistieteiden käsitteet ja menetelmät kehittyivät suuntaan, joka rajasi tutkimuksen tiukasti yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin. Vastaavasti luonnontieteissä tutkimus rajautui pelkästään luonnon ilmiöihin. Ihmistieteiden piirissä käsitteet alkoivat määrittää todellisuutta lähinnä kulttuurisina ilmiöinä, ja luonnontieteilijöiden käyttämät käsitteet määrittivät todellisuutta lähinnä fysikaalis-mekanistisina luonnon ilmiöinä. Kun ihmis- ja luonnontieteilijöillä ei ole yhteisiä käsitteitä eikä jaettua ymmärrystä todellisuuden luonteesta, käy kommunikaatio mahdottomaksi, ja tieteiden välille nousee muuri, joka käytännössä estää ihmisen ja luonnon välisen suhteen järkevän tutkimisen.

Ihmis- ja luonnontieteiden eriytyminen on siis johtanut tilanteeseen, jossa suurin osa tieteestä on perustavaa laatua olevalla tavalla kyvytön tutkimaan ja tulkitsemaan ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Paradoksaalisesti näyttääkin siis siltä, että modernin tieteen kehitys on yksi oleellinen syy modernien yhteiskuntien kyvyttömyyteen elää sopusoinnussa luonnon kanssa.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.