4.4. Kestävämmän elämän arvot

Kuten olemme oppineet, ilmastonmuutos on erityisen vahvasti yhteydessä hyväosaisten elämäntapaan, eli korkean tulotason maissa tavalliseen elämäntapaan sekä matalamman tulotason maissa rikkaimman väestönosan elämäntapaan. Vuoden 2018 päästötilinpidossa korkean ja ylemmän keskitulotason ihmiset, siis 51 % maailman väestöstä, aiheuttivat 86 % kasvihuonekaasujen päästöistä. Tilanteen muuttaminen edellyttää poliittisia toimia, mutta ne ovat mahdottomia, elleivät arvot ja kulttuuri tue muutossuuntaa. Kulutusyhteiskunta on yksi ympäristökriisien taustalla vaikuttavista ilmiöistä ja nykyään monissa korkean tulotason maissa “itsestäänselvä normaali”. Millä tavalla tästä normaalista voidaan irtautua? Millaisia arvoja ja elämäntapoja kulutuskulttuurin tilalle tarvitaan?

Merkityksellinen elämä planeetan rajoissa

Osiossa 3 esiteltyä ekososiaalista sivistystä voi pitää hyvänä kehyksenä kestävän kulttuurin arvoille. Ekososiaalisen sivistyksen puolestapuhujat ovat korostaneet, että kulutuskeskeisyyttä ja jatkuvaa kasvua ihannoivan arvomaailman on muututtava. Filosofi ja kasvatustieteilijä Arto O. Salonen on ehdottanut yhdessä sosiaalipolitiikan dosentti Marjatta Bardyn kanssa, että kulutuskulttuurin vastapainona voi toimia elämän henkinen mielekkyys.

Ekososiaalinen sivistys perustuu siis ymmärrykselle planeetan rajoista – kohtuusajattelulle, jossa on hyväksyttävää sanoa “tämä on minulle tarpeeksi”. Samalla ekososiaalisessa sivistyksessä on kyse yhteisöllisyyden arvostamisesta. Merkityksellisyyden kokemus pohjaa Salosen ja Bardyn mukaan siihen, että ihminen kokee saavansa tunnustusta arvokkuudestaan: että hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Arvokkuus rakentuu näin yhteisöllisesti, kun yksilö ottaa osaa laajemman yhteisön toimintaan. Salonen ja Bardy  (2015, 10) toteavatkin, että: “Yhteenkuuluvuuden ja ekologisuuden välillä on silta, sillä ystävyyden ja osallisuuden toteutuessa omistamisen merkitys vähenee. Kulutuksen painopiste siirtyy omistamisesta palvelujen käyttöön.” Myös osallistuminen ekologisten kysymysten ratkaisuihin lisää heidän mukaansa elämän merkityksellisyyden tunnetta (Salonen & Bardy 2015, 12):

Osallisuuden ja yhteistoiminnan merkitystä on korostanut myös psykologi Glenn Albrecht, joka on tutkinut erityisesti ympäristötuhoista kärsivien ihmisryhmien toipumista. Albrechtin tutkimushankkeissa ympäristöön liittyvästä masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivät ihmiset ovat osallistuneet talkoisiin, joissa esimerkiksi teollisuuden saastuttamaa lähiluontoa on ennallistettu. Tutkimustulosten mukaan ennallistava toiminta sekä kohensi osallistujien mielialaa että lisäsi heidän kokemustaan osallisuudesta ja paikkaan kuulumisesta. Albrecht onkin työssään korostanut paikallisen ja yhteisöllisen toiminnan merkitystä ympäristökriisistä selviytymisessä – niin yksilö- kuin yhteisötasolla.

Salonen ja Maria Joutsenvirta ovat puhuneet jälkimateriaalisista arvoista, jotka pohjaavat kulutuksen sijaan merkityksellisyyteen. Heidän mukaansa myönteinen tulevaisuus vaatii juuri arvojen muutosten tunnistamista ja aktiivista toimintaa kansalaisten oman parhaan sekä laajemman yhteisen hyvän puolesta. Jälkimateriaaliset arvot korostavat inhimillistä hyvinvointia planeetan rajoissa. Merkitykselliseen elämään kuuluu siis merkityksellinen itsensä toteuttaminen, mikä kytkee ekososiaalisen sivistyksen ja planetaarisen hyvinvoinnin tavoitteet toisiinsa. Ekososiaalinen sivistys toimiikin parhaimmillaan planetaarisen hyvinvoinnin edistäjänä.

Mitä konkreettisia kulttuurisia muutoksia näiden arvojen varassa sitten pitäisi saada aikaan? Esimerkiksi kulutuksen kohtuullistaminen, merkityksellisten suhteiden kehittäminen ja yhteisöllinen toiminta voivat olla hyvä alku.

Kohtuus

Kulutuskriittisyys on yhtä vanha ilmiö kuin kulutuskulttuurikin, ja voidaan ajatella, että jo ennen nykyaikaista kulutuskulttuuria on yhteiskunnissa tasaisin väliajoin noustu vastustamaan etenkin hallitsevan eliitin kohtuutonta tuhlailua. Nykyaikainen kulutuskulttuuri eroaa kuitenkin aristokraattien pröystäilystä siinä, että laajamittaiseen tavaroiden ja palveluiden ostamiseen perustuva elämäntapa on mahdollista laajoille kansanjoukoille. Toisin sanoen: tavara on halpaa. Näin on ainakin silloin, jos sattuu asumaan korkeamman tulotason maissa. Kun tavara on halpaa ja sen ostamista pidetään arvossa sekä sosiaalisissa piireissä että poliittisella tasolla, kohtuuttoman kulutuksen vastustaminen on 1900- ja 2000-luvuilla väistämättä ollut ala- ja vastakulttuurista toimintaa. Ilmastokriisin myötä kulutuskritiikki on kuitenkin voimakkaasti valtavirtaistunut.

Yksi 1900-luvun lopulla kehittynyt kulutuskritiikin muoto, kohtuutalous (eng. degrowth), pyrkii tarjoamaan positiivisia vaihtoehtoja kulutuskulttuurille. Olemme käsitelleet kohtuutaloutta aiemmin jo luvussa 1.5, mutta tässä keskitymme erityisesti kohtuuteen arvona.

Suomalaisen Kohtuusliike.fi -sivuston mukaan kohtuutalous tähtää ekologisesti kestävään, hyvinvoivaan ja demokraattiseen yhteiskuntaan, jossa talouden järjestelmät eivät perustu jatkuvan kasvun tavoitteluun. Kohtuus ei tarkoita sitä, että talouskasvusta pitäisi välttämättä luopua kaikessa ja kaikkialla, edes korkean tulotason maissa. Kysymys on pikemminkin siitä, millaisia ihanteita vasten yhteiskunnan tavoitteita arvioidaan. Talouskasvu on pitkään ollut sellainen ihanne, jonka on uskottu tuovan mukanaan niin paljon hyvää, että siitä ei voida luopua: usein väitetään, että “taloudelliset realiteetit” estävät esimerkiksi ympäristötoimien lisäämisen tai kulutuksen rajoittamisen. Tätä vakaumusta kohtuusliike pyrkii kyseenalaistamaan. Tiedetoimittaja Mikko Pelttarin (2021, 137) mukaan kohtuusliikkeen esittämä eettinen kysymys onkin, “miten kasvu voi olla ideologinen tavoite, jos sen sivutuotteena syntyy epävakautta ja peruuttamatonta tuhoa?” Pelttari ehdottaakin, että kohtuutaloutta voi pitää talouden “uutena realismina”: planeetan rajat asettavat ne minimiehdot, joiden mukaan talous on järjestettävä. Näitä rajoja kuvaa esimerkiksi luvussa 1.5 esitelty donitsitalousmalli.

Kohtuutalouden mahdollisuuksia on tutkittu yhteiskuntatieteiden ja taloustieteiden piirissä, ja kansainvälinen kohtuusliike ammentaakin paljon yliopistoissa tehdystä jatkuvan kasvun kritiikistä sekä vaihtoehtoisista talousteorioista. Hahmotelmia “1.5 asteen elämäntavoista” ja “yhden planeetan elämäntavoista” onkin julkaistu viime vuosina paljon. Esimerkiksi ilmastokriisin ratkaisuihin keskittyvien ajatuspajojen kansainvälinen yhteisjulkaisu 1.5-Degree Lifestyles: Towards A Fair Consumption Space for All (2021) esittelee poliittisia ohjauskeinoja, joilla korkean tulotason maiden kulutus voitaisiin saada kestävälle tasolle. Raportin kirjoittajat ehdottavat suuria päästöjä aiheuttavan kulutuksen kuten luksusjahtien ja lomalentojen rajoittamista sekä kuluttajakohtaisia hiilibudjetteja. Rajoitusten vastapainoksi on raportin kirjoittajien mukaan varmistettava, että kansalaisten saatavilla on riittävästi mielekkäitä vaihtoehtoja perustarpeiden kestävään tyydyttämiseen – siis etenkin asumiseen, liikkumiseen, ruokaan ja terveydenhoitoon. Kaikille kansalaisille jaettava perustulo olisi raportin mukaan käytännöllinen tapa varmistaa, että kestävä siirtymä toteutuu oikeudenmukaisesti.

On ilmeistä, että toteutuessaan tällaiset poliittisesti ohjatut muutostoimet aiheuttaisivat voimakasta vastustusta kulttuurissa, jossa on totuttu pyrkimään kohti rajatonta kuluttamisen vapautta – ja erityisesti niissä ihmisryhmissä, jotka jo kuluttavat paljon. “Ylhäältä” asetetut rajoitteet herättävät joka tapauksessa poliittista vastustusta niissä, jotka eivät satu kannattamaan rajoitteita tekevää puoluetta. Voidaan tutkia teoreettisesti ja laskennallisesti, millaiset elämäntavat ovat kestäviä, mutta muutosten toteuttaminen on mahdotonta, jos ihmiset eivät itse halua niitä.

Kohtuutalouden tutkijat pohtivatkin paljon kulttuurisia arvoja ja pyrkimyksiä. Kohtuustoimijat korostavat, että ekologisesti kestävässä yhteiskunnassa nostetaan arvoon asioita, joita nykyisessä järjestelmässä ei huomioida riittävästi. Tällaisia asioita ovat hoiva, ympäristönsuojelu, yhteisöllisyys ja vapaa-aika. Yksi keskeinen kohtuutaloutta puolustava väite on, että jatkuvaan kasvuun pyrkivä kulttuuri aiheuttaa ekologisten haittojen lisäksi myös psykologista ja sosiaalista tuhoa: kilpailuun ja jatkuvasti kasvavaan tuottavuuteen perustuva työelämä aiheuttaa voimakasta stressiä eikä jätä aikaa kanssaihmisten tai luonnon kohtaamiseen ja arvostamiseen. Tällaisen työkulttuurin haluaminen ei siis ole mielekästä myöskään inhimillisen hyvinvoinnin kannalta.

Kohtuutalouden arvoihin kuuluu esimerkiksi rahatalouden ulkopuolella tehdyn “näkymättömän työn” tunnistaminen ja arvostaminen. Tällaista työtä ovat esimerkiksi kodeissa tehty hoivatyö, yhteisöllinen työ yhdistyksissä ja vapaaehtoisjärjestöissä, aktivismi ja kotitarveviljely. Erityisesti feministiset taloustieteilijät ovat tuoneet esiin, kuinka suurelta osin virallinen talous perustuu näkymättömään työhön – yksinkertaisimmillaan vaikkapa niin, että vaimon tekemä kotia ja perhettä ylläpitävä työ mahdollistaa miehen työssäkäynnin, tai niin, että köyhien perheiden lapset keräävät raaka-aineita suuryritysten teollista toimintaa varten. Myös ei-inhimillisten olentojen tekemää työtä on pyritty hahmottamaan osana moninaisia “luonnon talouksia”, joiden varassa ihmisten työ on. Kohtuusajattelussa katsotaan, että laajempi käsitys taloudesta voi auttaa ihmisiä laajentamaan myös käsityksiä siitä, millainen toiminta on hyödyllistä ja arvostettavaa.

Relationaalisuus ja hoiva

Sekä ekososiaalisen sivistyksen että kohtuutalouden näkökulmat korostavat merkityksellisiä suhteita. On siis syytä tarkastella hieman tarkemmin, mitä erilaisista suhteista ihmisten välillä ja ihmisten ja muiden välillä on sanottu kestävyystutkimuksessa. Relationaalisuuden käsite kuvaa suhteiden merkitystä. Käsittelimme relationaalista ihmiskäsitystä ja relationaalisia arvoja lyhyesti jo luvussa 2.2. On helppoa sanoa, että merkitykselliset suhteet ovat ihmiselämän kannalta tärkeitä, mutta mitä tämä tarkoittaa kestävyyden tai planetaarisen hyvinvoinnin kannalta?

Relationaalinen näkökulma kiinnittää huomiota siihen, mitä tapahtuu kun ihmiset ja muut olennot ovat suhteissa: siis silloin, kun ei välttämättä tuoteta mitään “hyödyllistä”, kuten rahallista arvoa tai tuotteita. Relationaalisista lähtökohdista ihmisen ympäristöllinen toiminta näyttäytyy itsessään merkityksellisenä. Esimerkiksi suojelubiologi Kurt Jaxin työryhmä (2018) on ehdottanut, että kestävyystoimissa tulisi arvostaa enemmän konkreettista hoivatyötä, kuten luonnonympäristöjen ennallistamista ja ekosysteemien hoivaamiseen perustuvia ruoantuotantomenetelmiä. Tällaiseen työhön käytettyä aikaa ei Jaxin työryhmän mukaan pitäisi ajatella menetettynä resurssina vaan itsessään tärkeänä panoksena luontosuhteen, maayhteyden ja yhteisen hyvinvoinnin kehittämiseen.

Relationaalisen hoivan merkitystä korostetaan erityisesti ekofeministisessä ajattelussa. Laajemmalle yleisölle siitä on kirjoittanut myös kasvitieteilijä ja filosofi Robin Wall Kimmerer, esimerkiksi teoksessaan Braiding Sweetgrass: Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teachings of Plants (2013). Kimmerer hahmottaa esimerkiksi puutarhanhoidon ja keräilyn vuorovaikutussuhteina, joissa ihmiset ja kasvit hoivaavat toisiaan ja antavat toisilleen lahjoja, kuten ravintoa, suojaa, lannoitteita ja kiitollisuutta. Kimmererin näkemys asettaa siis ihmisten ja kasvien välille eettisen suhteen, jossa kasveja on mahdotonta nähdä “resurssina”, siis jonakin joka on aina valmiina ihmisten hyödynnettäväksi. Sen sijaan kasvit nähdään toimijoina, joilla on omia taipumuksia ja pyrkimyksiä, joita ihmiset eivät välttämättä täysin ymmärrä mutta joita heidän on syytä kunnioittaa – samaan tapaan kuin he kunnioittavat esimerkiksi isovanhempiensa tottumuksia ja näkemyksiä. Kimmerer ammentaa Potawatomi-kansan perinteestä, jossa kasvien hyödyntämistä ohjaa rikas tapakulttuuri. Kasveja kunnioittaviin tapoihin kuuluu esimerkiksi se, että yli puolet kerättävän kasvin esiintymästä jätetään aina keräämättä. Kasville voidaan jättää keräämisen yhteydessä myös pieni vastalahja, kuten ääneen lausuttu kiitos tai pieni määrä tupakanpuruja.

Relationaalisuuden idea auttaa ymmärtämään Kimmererin kuvaamia käytäntöjä. Tärkeää niissä ei ole niinkään filosofinen kiista siitä, onko kasveilla tietoisuutta tai pyrkimyksiä, vaan se, millaisiin käytännöllisiin, toiminnallisiin ja merkityksellisiin suhteisiin ihmiset kasvien kanssa asettuvat. Merkitykselliset suhteet ohjaavat toimintaa: jos kunnioitat metsän puita kuin isovanhempiasi, millä tavalla kaadat niitä polttopuiksi? Jos pyydät sieneltä lupaa sen keräämiseen, millä tavalla kuuntelet vastausta? Kimmerer leikittelee myös ajatuksella, mitä tapahtuisi jos Potawatomien eettinen tapakulttuuri ohjaisi suuryritysten toimintaa. Millaisen vastalahjan kaivosyhtiö jättäisi paikalle, josta se on tyhjentänyt malmin?

Arto Salonen ja Raisa Foster (2021) ovat pohtineet relationaalisuutta myös kietoutuneisuuden ja irrallisuuden kokemusten kautta. Heidän mukaansa maailmaan kiinnittyminen ja siihen kietoutuminen voi myös ahdistaa, koska “irtiolemiseen perustuvan vapausihanteen näkökulmasta se riistää vapautta”. Toisaalta itsensä ymmärtäminen maailman osana – suhteessa moninaisiin olioihin, ilmiöihin ja paikkoihin – voi lisätä kokemusta toimijuudesta ja osallisuudesta. Salonen ja Foster ehdottavatkin, että monilajisissa merkityksellisissä suhteissa elävää ihmistoimijaa voidaan ajatella “planetaarisena kansalaisena”: 

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.