2.3. Ympäristöajattelun ja ympäristön arvottamisen muutoksia

Edellisessä luvussa kerrottiin luonto- ja ihmiskäsityksistä ja niiden historiallisesta muuttumisesta. Tässä luvussa taas keskitytään ympäristöihin. Erilaiset luonto- ja ihmiskäsitykset vaikuttavat siihen, miten materiaalisia ympäristöjä hahmotetaan ja kohdellaan. Tässä luvussa pyrimmekin ymmärtämään, millä tavalla ympäristöjä on luonnehdittu, arvotettu ja tutkittu eri aloilla. Luvun lyhyt katsaus ympäristönsuojelun historiaan kiinnittää huomiota erityisesti siihen, millä tavalla ihmiskeskeiset ja luontokeskeiset näkökulmat ovat ajan saatossa saaneet erilaisia painotuksia. Kysymme myös, millä tavalla ympäristöjen esteettinen arvottaminen liittyy ympäristöongelmiin ja ympäristönsuojeluun.

“Luonto” ja “ympäristö” saavat eri aloilla eri merkityksiä. Monessa tilanteessa ne ovat keskenään päällekkäisiä termejä, jotka viittaavat materiaaliseen todellisuuteen. Hieman yksinkertaistaen voidaan kuitenkin sanoa, että ne eroavat toisistaan kahdella tavalla:

1. “Ympäristö” kattaa “luontoa” laajemman alueen: se sisältää luonnonympäristöjen lisäksi myös muita ympäristöjä, esimerkiksi rakennetun ympäristön, mediaympäristön ja sosiaalisen ympäristön.
2. “Ympäristö” on aina jonkin olennon ympärillä ja sen merkitykset rakentuvat suhteessa tähän olentoon. Esimerkiksi hömötiaisella on elinympäristönsä ja liikemiehellä toimintaympäristönsä. Ympäristöt liittyvät siis aina elettyyn elämään ja toimintaan, ja “ympäristö” on siten hyvin käytännönläheinen termi. “Luonto” ei erityisesti vaadi tällaisia merkityksiä vaan se voidaan ymmärtää esimerkiksi ikuisena ja muuttumattomana ideaalisena tilana tai ominaisuutena, joka on läsnä olennossa itsessään (esim. “ihmisluonto”).

Myös ympäristö-termiä on kritisoitu siitä, että se luo liikaa eroja. Ympäristö viittaa johonkin, joka ympäröi kokijaa, asettaen kokijan keskelle. Radikaalimpaa ekologista jatkuvuutta korostavien ajattelijoiden mukaan tavoitteena tulisi sen sijaan olla ihmisyyden ja luonnon käsitteellistäminen ja ymmärtäminen erottamattomina.

“Luontoa” ja “ympäristöä” kritisoivien ajattelijoiden ehdottamat vaihtoehtoiset käsitteellistämistavat korostavat vastavuoroisuuksia, jatkuvuuksia ja kietoutuneisuuksia. Esimerkiksi fenomenologi Maurice Merleau-Pontyn mukaan ihminen luo jatkuvasti itselleen ympäristöä, ja samaan aikaan ympäristö muokkaa ja määrittää ihmistä – toisin sanoen ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Myös ympäristöä on ajateltava suhteena eliön ja tätä ympäröivien asioiden välillä sen sijaan, että sitä ajateltaisiin jonakin ennalta annettuna. Filosofi Susanna Lindberg (2020, 242) toteaa: ”Ihminen on suhde, joka on aktiivinen ja usein myös yhteentörmäyksessä luonnollisen ja kulttuurisen ympäristönsä kanssa.” Tällainen ajattelu korostaa ihmisen toimintaa ympäristössään elävänä organismina, ja siten se on samansuuntainen ekologiantutkimuksessa vallitsevien käsitysten kanssa.

Vaikka luonnon ja ympäristön käsitteet ovat monin tavoin ongelmallisia, käytännön tilanteissa ja tutkimuksessa ne ovat edelleen käyttökelpoisia ja joskus jopa välttämättömiä. Käytännönkin kannalta on kuitenkin syytä aina kysyä, mihin näillä monitahoisilla käsitteillä kulloinkin viitataan ja mihin tarkoitukseen niitä käytetään.

Monialainen ympäristötutkimus

Luonto ja ympäristö on modernin luonnontieteen synnystä lähtien ymmärretty luonnontieteilijöiden tutkimuskohteiksi. Nykyaikainen ympäristötutkimus on kuitenkin monialaista. 1960- ja 1970-luvuilla, kun ympäristön tilasta tuli yleismaailmallinen huolenaihe, myös yhteiskuntatieteilijät ja humanistit alkoivat enenevässä määrin tutkia ympäristöä. 

Ympäristötutkimus käsittelee siis muun muassa sitä, mitä voidaan pitää suotuisana, hyödyllisenä tai miellyttävänä ympäristönä ihmisille tai muille lajeille ja miten ympäristön tilan muutokset vaikuttavat ympäristön elinkelpoisuuteen eri lajien näkökulmasta. Suomalaisessa ympäristötutkimuksessa ajankohtaisia aiheita ovat olleet esimerkiksi soiden ja metsien merkitysten muuttuminen ja käsitykset siitä, mikä on hyvää metsänhoitoa. 1960-luvulla ajateltiin, että suot on lähtökohtaisesti ojitettava talousmetsän pinta-alan lisäämiseksi, ja soita pidettiin vaarallisina ja epäterveellisinä ympäristöinä. 2000-luvulla ilmastonäkökulma on vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen: nyt ojitettuja soita ennallistetaan luonnontilaan, jolloin ne voivat toimia hiilinieluina ja turvata monimuotoisuutta. Molemmissa ajattelutavoissa tärkeää on ihmisten saama hyöty ja ihmisten hyvinvointi, mutta jälkimmäisessä ajattelutavassa ihmisten hyvinvointi käsitetään ekosysteemien, muun muassa suoekosysteemien, hyvinvoinnista riippuvaiseksi. Muutokset soiden arvottamisessa kytkeytyvät lisääntyvän tiedon myötä muuttuneisiin käsityksiin siitä, mikä on tärkeää ihmisen tai muiden lajien hyvinvoinnin kannalta. Arvotukset vaikuttavat merkittävästi toisten lajien elinympäristöjen tilaan ja mahdollisuuksiin elää lajityypillistä elämää.

Luonnontieteellinen ympäristötutkimus tuottaa muun muassa tietoa ympäristön tilan muutoksista ja näiden muutosten merkityksestä eri lajeille ja ekosysteemeille. Tieteellisen tiedon lisääntymisen ja ympäristöliikkeen muodostumisen välillä on vahva yhteys: saatu tieto on herättänyt laajan huolen ympäristön tilasta ja vaateita toiminnan muuttamiseen. Luonnontieteellinen tieto on tärkein perusta, kun väitämme esimerkiksi maailmassa olevan käynnissä ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos tai monimuotoisuuden köyhtyminen. Näiden muutosten tulkitseminen ongelmaksi on kuitenkin ihmislähtöinen prosessi. Kuten ympäristöfilosofi Markku Oksanen on todennut, ympäristöongelmista tulee ongelmia vasta havaitsemisen ja määrittelyn myötä. Ongelmaksi määrittelyä voi ehdottaa joko kansalaisyhteiskunta tai tiedeyhteisö.

Yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus tarkastelee ennen kaikkea ihmistoiminnan yhteyttä ympäristön tilan muutoksiin sekä jossain määrin myös näiden muutosten vaikutuksia ihmisiin (osa vaikutustarkastelusta kuuluu esimerkiksi terveystieteille). Luonnontieteellinen vastaus esimerkiksi siihen, miksi sukupuuttotahti on kiihtynyt, on vain pieni osa vastauksesta eli sen ekologinen osatekijä. Esimerkiksi pensassarvikuonon voidaan todeta olevan kriittisesti vaarantunut, koska sen populaatiot ovat pienentyneet ja sirpaloituneet metsästyksen takia. Jotta asialle voitaisiin tehdä jotain, on vähintään yhtä tärkeää tietää miksi niin on tapahtunut ihmistoiminnan näkökulmasta tarkasteltuna: miksi pensassarvikuonoja metsästetään ja miksi viestintä tilanteen kriittisyydestä ei saa paikallisia muuttamaan toimintaansa? Syyt voivat esimerkiksi liittyä äärimmäisen köyhyyden aiheuttamaan pakkorakoon, jossa paikalliset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen toimeentuloa, ja toisaalta markkinoihin, joiden kautta pensassarvikuonojen sarvista on mahdollista saada valtavat tulot. Metsästäjien näkökulmasta kyse on siis omasta toimeentulosta, pahimmillaan oman perheen selviämisen edellytyksien turvaamisesta, ja toisaalta rikkaiden parissa kulttuurista, jossa sarvet ovat haluttuja keräilyesineitä.

Laajemmin kysymys esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta on: mitkä ovat ilmastonmuutoksen yhteiskunnalliset, poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset aikaansaajat, eli “juurisyyt”, ja päästöjen vähentämistä vaikeuttavat yhteiskunnan ominaisuudet? Entä millaisia vaikutuksia erilaisilla ongelmanratkaisupyrkimyksillä on ja miksi – miksi esimerkiksi tietyt politiikkatoimet onnistuvat päästöjen vähentämisessä, mutta toiset eivät johda mihinkään tai tuottavat vain ei-toivottuja ja yllättäviä sivuvaikutuksia? Tästä eräänä esimerkkinä on Ranskassa vuonna 2018 alkunsa saanut keltaliiviliike. Suunnitellut polttoaineveron korotukset herättivät poikkeuksellisen laajoja protesteja ympäri maata kerran toisensa jälkeen ja korotusaikeet tuomittiin epäoikeudenmukaisina, muun muassa maaseutuväestöön ja työväenluokkaan epäreilusti kohdistuvina. Esimerkiksi tieto politiikkatoimien hyväksyttävyyteen vaikuttavista seikoista onkin tärkeää ilmastotoimien kannalta, jotta päästövähennyksiä voidaan edistää politiikan keinoin tilanteessa, jossa kaikki kansalaiset eivät näe ilmastonmuutosta suurimpana huolenaiheenaan.

Yhteiskuntatieteet tutkivat myös ympäristöajattelun rakentumista ja vaikutusta ihmisten toimintaan: Mitkä vallitsevat puhetavat, arvohierarkiat ja esimerkiksi valtasuhteet tai eriarvoisuudet vaikeuttavat muutosta kestävämpään suuntaan? Yhteiskuntatieteellisessä ympäristötutkimuksessa ympäristö on suhteessa ihmiseen ja toisin päin: ihminen näyttäytyy yhtenä toimijana vuorovaikutussuhteiden monimutkaisessa verkostossa, osana sosioekologisia prosesseja, ja näiden prosessien luonteen ja seurausten ymmärtäminen on tärkeä osa yhteiskunnallista kehittämistä. Yhteiskuntatieteet tutkivat paljon myös eriarvoisuutta ja hyvää elämää, myös ympäristönäkökulmista.

Ihmistieteellisessä ympäristötutkimuksessa on puolestaan korostettu erityisesti ympäristöongelmien ja niiden kokemisen kulttuuri- ja tieteenalasidonnaisuutta. Monitieteinen ympäristötutkimus -teoksen toimittajat Karoliina Lummaa, Timo Vuorisalo ja Mia Rönkä (2012, 16) toteavat teoksen johdannossa:

“[Ihmistieteellisen] näkökulman mukaan luonnossa ilmenevistä muutoksista tulee ympäristöongelmia vasta silloin, kun ihminen pitää niitä haitallisina. Järven rehevöityminen tulkitaan meillä ympäristöongelmaksi, kehitysmaissa toisinaan tervetulleeksi merkiksi järven sopivuudesta ravinnontuotantoon.”

Tästä näkökulmasta ympäristöongelma ymmärretäänkin ihmisen aiheuttamana ympäristömuutoksena, jonka ihminen kokee haitallisena. Paneudumme seuraavaksi tarkemmin tähän käsitykseen.

Kuva. Suomaisema. Oranssista maasta kohoaa useita kelopuita, taustalla sumua. (Image by Sergei Spas, free to use under Pixabay License.)

Ympäristönsuojelu – ihmisen vai luonnon suojelua?

Vaikka luonnon- ja ympäristönsuojeluharrastuksen historia voidaan ulottaa jo 1800-luvulle, Suomessa ja myös monissa muissa maissa järjestäytyneen ympäristönsuojelun varhaisin muoto on jätehuolto. Etenkin kaupunkien kasvaessa tuli tärkeäksi pitää huolta ihmisten elinympäristöjen terveellisyydestä, joten kaupunkien terveyslautakunnat ryhtyivät järjestämään jätteiden keräystä ja käsittelyä. Esimerkiksi vesikäymälöiden yleistyminen aiheutti rantavesien likaantumista ja saastumista, jolloin kaupungit ja kunnat ryhtyivät rajoittamaan ja organisoimaan käymäläverkostoja ja jätevedenpuhdistusjärjestelmiä. Terveyslautakuntien tekemät mittaukset ja selvitykset ovat sittemmin laajentuneet alueellisiksi ja valtiollisiksi ympäristötutkimusohjelmiksi, joiden tavoitteena on nykyään terveellisen elinympäristön turvaaminen sekä ihmisille että muille lajeille. Jätehuollon käytännön haasteista ovat syntyneet myös Suomen ensimmäiset ympäristölait, kuten vuonna 1962 voimaan tullut vesilaki. Voidaan ajatella myös, että monet yhteiskuntapolitiikan yleisistä kysymyksistä ovat luonteeltaan ympäristökysymyksiä. Jos mietitään esimerkiksi sitä, millä tavoin jonkin valtion kaikille asukkaille taataan riittävä ravinto, asuinolot ja toimeentulo, joudutaan samalla kysymään, millaisilla tavoilla valtio ja sen kansalaiset toimivat luonnonympäristöissä ja rakennetuissa ympäristöissä. Ympäristökysymykset ovat siis läpeensä yhteiskunnallisia.

Monissa ympäristöhistorian selvityksissä modernin ympäristönsuojelun alku sijoitetaan 1960- ja 1970-luvuille, niin kutsutun ympäristöherätyksen aikaan, jolloin kokonaiskäsitys ympäristöongelmista laajeni huoleksi koko planeetan tulevaisuudesta. Käännekohtana pidetään sitä, että luontoa on ryhdytty suojelemaan sen itsensä vuoksi eikä vain ihmisen hyvinvoinnin takaamiseksi. Keskeisenä herättelijänä mainitaan yleensä Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät (1962), joka kuvaa DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen vaikutuksia yhdysvaltalaisiin ekosysteemeihin, erityisesti lintuihin, joita kuoli myrkytysoireisiin massoittain. Ympäristötutkijat Simo Laakkonen ja Timo Vuorisalo huomauttavat kuitenkin, että myöskään moderni ympäristöliike ei ole suojellut luontoa vain “sen itsensä vuoksi” vaan keskittyen ympäristöongelmiin, jotka ovat ihmisten tuottamia, tunnistamia ja käsitteellistämiä. Ympäristöongelmat ovat siis kauttaaltaan yhteiskunnallinen ja ihmiselämään kietoutunut ilmiö. Näin ympäristöongelmat ja ympäristönsuojelu kytkeytyvät hyvän elämän käsityksiin ja pyrkimyksiin – esimerkiksi hyönteismyrkkyjen käytön tarkoituksena on ollut taata parempi elämä viljelijöille (kasvavien taloudellisten voittojen myötä) ja kuluttajille (lisääntyneen ja halvemman ravinnon myötä).

Laakkosen ja Vuorisalon mukaan ympäristöongelmat ikäänkuin siirtyvät luonnontieteen alueelta kulttuurisiksi, sosiaalisiksi, taloudellisiksi ja poliittisiksi kysymyksiksi. Tällöin niiden tärkeyttä myös aletaan perustella enemmän juuri inhimillisillä syillä, erityisesti terveyssyillä. “Rehevöitymisen haittavaikutuksia havainnoillistetaan myrkytystapauksilla, otsonikadon vaarallisuus osoitetaan ihosyövän yleistymisellä ja luonnon monimuotoisuuden merkitystä painotetaan esittämällä sademetsät ihmiskunnan apteekkeina. Ilmastonmuutoksen tuhoisuutta dramatisoidaan alavien rannikko- ja saaristoalueiden vaarantumisella sekä nälänhätien ja kulkutautien leviämisellä.” (Laakkonen & Vuorisalo 2012, 127.)

Myös “alkuperäisen luonnon” suojelun tarve on usein perusteltu esimerkiksi sillä, että nykyisille ja tuleville ihmissukupolville täytyy mahdollistaa kokemuksellinen yhteys ei-inhimilliseen luontoon. Näkökulmat, jotka painottavat “luontoa sinänsä”, tai vaikkapa toisten lajien oikeutta elämään ja hyvinvointiin, ovat päätöksenteon ja julkisen keskustelun pyörteissä helposti painuneet näkymättömiin.

Planetaarisen hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää ymmärtää, millä tavoin ihmiskeskeinen maailmankuva ja kulttuuri ovat vaikuttaneet ympäristöongelmien käsitteellistämiseen ja ratkaisupyrkimyksiin. Tärkeää tässä on se, että ympäristömuutoksia on alettu käsittää ongelmallisiksi vasta silloin, kun ne koskettavat ihmisten hyvinvointia, eikä moniin luonnonympäristöissä tapahtuneisiin muille lajeille ja ekosysteemeille haitallisiin muutoksia siten ole reagoitu ajoissa. Esimerkiksi hyönteisten määrän laajamittaista katoamista ei edes olisi huomattu, ellei huomio olisi kiinnittynyt ihmisten viljelmiä pölyttävien hyönteisten vähenemiseen, ja muoviroskalautat saavat rauhassa kertyä keskelle Tyyntä valtamerta. Kuten nykyisessä ilmastonmuutos- ja luontokatokeskustelussa tuodaan usein esiin, näistä muutoksista kärsivät lopulta myös ihmiset.

Ympäristömuutos ja estetiikka

Estetiikka on filosofian osa-alue, joka keskittyy kauneuden, taiteen ja aistikokemuksen kysymyksiin. Ympäristöestetiikka lähestyy näitä aiheita erityisesti elettyjen ympäristöjen kannalta. Globaaleja ympäristöongelmia ajatellaan harvoin estetiikan kannalta, mutta ympäristöestetiikan tutkijat muistuttavat, että ympäröivää maailmaa on aina hahmotettu ja muokattu esteettisin perustein. Kun on suojeltu luontoa, on suojeltu kauneutta, usein vieläpä kulttuurisesti muotoutunutta ja kansallisesti tärkeänä pidettyä kauneutta, kuten kansallismaisemia tai symbolisesti arvokkaita eläimiä. Tällaiset esteettiset arvot ovat muuttuneet historian saatossa: esimerkiksi vuoria ei vielä 1700-luvun Euroopassa pidetty millään tavalla esteettisesti kiinnostavina. Käsitykset vuorista ylevinä ja mieltä kiehtovina maisemina – ja vuorille kiipeäminen mielekkäänä ajanvietteenä – kehittyivät 1800-luvulla romanttisen ajattelun myötä. Samaan aikaan ryhdyttiin etsimään ja kuvaamaan kansallismaisemia, joista moni korosti jylhyyttä ja avaruutta. Suomessa tärkeä esimerkki on Akseli Gallen-Kallelan ja Eero Järnefeltin kuvaama Koli.

Esteettiset valinnat esimerkiksi asumisessa, matkailussa ja pukeutumisessa saattavat aiheuttaa suuria ympäristövaikutuksia. Esteettisesti motivoituneen toiminnan ympäristövaikutuksia on kuvattu estetiikantutkija Ossi Naukkarisen kehittämällä esteettisen jalanjäljen käsitteellä: globalisoituneessa maailmassa ihmisten tekemät valinnat, esimerkiksi uuden vaatteen ostaminen, aiheuttavat esteettisiä ympäristövaikutuksia ainakin kahdessa paikassa. Vaatteen ostava kuluttaja muuttaa esteettistä ympäristöä lähipiirissään vain pienimuotoisesti, mutta tuotantomaassa vaatteen valmistus saattaa näkyä suurinakin esteettisinä, materiaalisina ja ekologisina muutoksina, esimerkiksi puuvillapellon tai tehtaan ilmaantumisena maisemaan. Pintatason ilmiönä ymmärretty estetiikka, kuten kauniisiin pakkauksiin ja mainoskampanjoihin verhotut ympäristölle haitalliset tuotteet, saattaa myös piilottaa ympäristöongelmien taustalla olevia rakenteita ja ympäristöhistoriaa.

Esteettiset mieltymykset vaikuttavat myös luontokatoon. Etenkin rakennetuissa ympäristöissä tehdään usein esteettisiä valintoja, jotka vähentävät lajiston monimuotoisuutta – esimerkiksi suositaan puutarhassa tasaisia nurmikoita ja vierasperäisiä koristekasveja, joita paikalliset hyönteiset eivät pysty hyödyntämään, ja poistetaan lahopuita ja risukoita, jotka ovat monille lajeille tärkeitä elinympäristöjä ja tärkeitä myös maaperän elävyyden ja rakenteen kannalta. Tietokirjailija Michael Pollan kirjoittaa teoksessaan Toinen luonto nurmikon kulttuurihistoriasta ja esittää, että siistien nurmikoiden suosio perustuu niiden asemaan keskiluokkaisuuden symboleina. Globaalin ympäristökriisin myötä monet kansalaisliikkeet ja tutkimushankkeet ovat pyrkineet tietoisesti muuttamaan puutarhoihin ja pihoihin liittyviä esteettisiä käsityksiä kampanjoimalla esimerkiksi pölyttäjäpuutarhojen, permakulttuurisen puutarhanhoidon ja villiyttämisen (rewilding) puolesta. Ympäristötutkija Galina Kallio kirjoittaa, että tällaisten vaihtoehtoisten menetelmien tuottamat maisemat koetaan usein sekaviksi tai epäsiisteiksi – mutta myös, että kokemuksellinen tieto menetelmän ekologisista hyödyistä myös muuttaa käsityksiä maiseman kauneudesta. Ekologinen tieto ja ympäristössä toimiminen voivat siis vaikuttaa esteettiseen kokemukseen.

Ilmastonmuutos ja muut nykyaikaiset ympäristöongelmat ovat erityisen haastavia estetiikan tutkimuskohteina, koska merkittävä osa niistä on suoran inhimillisen aistihavainnon tavoittamattomissa. Toiminta yhdellä puolella maapalloa saattaa vaikuttaa toisella puolella. Erityisesti globaalissa pohjoisessa monet ilmastonmuutoksen vaikutukset ja muut ympäristöongelmat jäävät etäisiksi. Tällöin estetiikkaa on tutkittava suhteessa esimerkiksi tietoon, tunteisiin, asenteisiin ja sosiaaliseen asemaan. Filosofi Emily Bradyn mukaan tarvitaan negatiivista estetiikkaa, joka voi tarttua ilmastonmuutoksen kielteisiin vaikutuksiin ihmisten esteettisissä kokemuksissa – ja siihen, kuinka katoavat ja yksipuolistuvat ympäristöt vaikuttavat laajemmin ihmisten ympäristökäsityksiin ja -asenteisiin. Toisaalta myös yleisesti kauniina pidetyistä asioista, kuten aurinkoisista kesäpäivistä, on tullut epäilyttäviä. Sään estetiikkaa tutkinut filosofi Mădălina Diaconu toteaa, että aiemmin miellyttäväksi ja kauniiksi koettu sää on nykyään epämukava merkki ilmaston lämpenemisestä ja muistuttaa elinolosuhteiden heikkenemisestä.

Ympäristömuutos ja estetiikka -artikkelikokoelman toimittajien mukaan ympäristömuutoksen ajan estetiikka asettaa ihmisille monia kokemuksellisia haasteita, joita kuitenkin voidaan oppia käsittelemään esimerkiksi estetiikantutkimuksen tarjoamin apuvälinein.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.