1.5. Miten hyvä elämä järjestetään?

Yksilöiden ja yksittäisten talouksien hyvinvointi kytkeytyy laajempiin talouden rakenteisiin ja järjestelmiin. Kuten opimme kurssilla Järjestelmät ja planetaarinen hyvinvointi, näiden rakenteiden ja järjestelmien muuttaminen on sekä poliittista että materiaalista työtä. Hyvän elämän kannalta taloutta täytyy kuitenkin miettiä ainakin kahdelta kannalta, joihin järjestelmätason näkökulma ei vastaa: 1) miksi olemme järjestäneet taloutemme juuri näin, emmekä jotenkin toisin? ja 2) millaista hyvää elämää nykyiset talousjärjestelymme mahdollistavat? Näiden kysymysten kautta avautuu lisää kysymyksiä arvovalinnoista, tarpeista ja haluista, sekä toimintamme materiaalisista rajoista.

Hyvän elämän järjestäminen vaatii tietoa hyvän elämän reunaehdoista (planetaariset rajat), ymmärrystä siitä, miten pääsemme oikeaan suuntaan (hyvä elämä planetaaristen rajojen sisällä), sekä mittareita, joilla tilanteen kehittymistä voidaan seurata. Aivan ensimmäisenä on ajateltava planeetan biofyysisten järjestelmien asettamia rajoja.

Hyvinvointia planeetan rajoissa

Maapallon biofyysiset järjestelmät asettavat perustavanlaatuiset reunaehdot hyvän elämän tavoittelun kestävyydelle. Järjestelmien vakauden säilyttäminen on tulevien sukupolvien hyvän elämän tavoittelun edellytys. Lisäksi tiedämme esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikeuttavan jo nyt turvallisen ja hyvän elämän tavoittelua monilla haavoittuvilla alueilla, joissa esimerkiksi lisääntynyt kuumuus tai kuivuus vaikeuttavat jo nyt ruoantuotantoa ja lisäävät terveysongelmia. Hyvää elämää on siis tavoiteltava kestävyyden biofyysisten reunaehtojen rajoissa.

Näitä reunaehtoja on hahmotettu muun muassa planetaaristen rajojen kautta. Planetaaristen rajojen mallia on kehittänyt kestävyystutkija Johan Rockströmin ja geotieteilijä Will Steffenin työryhmä. Planetaariset rajat koskevat yhdeksää ihmiselämän kannalta välttämätöntä, maapallotason järjestelmää tai prosessia. Niihin kuuluvat ilmastonmuutos, luontokato, merten happamoituminen, maankäytön muutokset, typen ja fosforin päästöt, makean veden käyttö, ilmakehän pienhiukkaspitoisuus, kemialliset saasteet ja stratosfäärin otsonikato. Kutakin prosessia kuvaamaan on määritetty oma mittarinsa. Jokaiselle mittarille on määritetty turvarajat, joita ihmiskunnan aiheuttamat haitat eivät saisi ylittää. Turvarajojen ylittäminen lisää huomattavasti laajamittaisten ja hallitsemattomaksi kääntyvien muutosten ja ekologisten katastrofien riskiä.

Nykyisellään suurin osa näistä mittareista on joko ylittänyt turvalliset raja-arvot tai on lähellä ylittää ne. Vuonna 2015 tutkijat arvioivat, että jo neljän prosessin osalta turvarajat on ylitetty, ja monissa prosesseissa ollaan lähellä turvarajoja. (Mainitut neljä prosessia olivat ilmastonmuutos, luontokato, maankäytön muutokset sekä typen ja fosforin käyttö.) Samaan aikaan on todettava, että planetaaristen rajojen turvarajat on määritelty ihmiskeskeisesti ja vain ihmiskunnan oman hyvän elämän tavoittelun turvaamiseksi. Ei-inhimillisen hyvinvoinnin edellytysten turvaaminen edellyttäisi monessa kohdin tiukempia turvarajoja: esimerkiksi ihmisten kannalta hallittava ilmaston lämpeneminen on jo monille muille lajeille tuhoisa. Harva on varmasti välttynyt näkemästä kuvia jääkarhuista sulavilla jäälautoilla.

Yhteiskuntatieteissä planetaarisia rajoja on sovellettu kysymällä, millä tavoin ihmisten hyvinvointi voi mahtua niiden sisälle. Taloustieteilijä Kate Raworth on ehdottanut “donitsitaloudeksi” kutsuttua mallia, jossa ihmisyhteisöjen toiminnalle määritellään turvallinen ja oikeudenmukainen tila. Tätä donitsin muotoista toiminnan tilaa rajoittavat toisaalta planetaariset turvarajat (ulkoraja) ja toisaalta sosiaalisen hyvinvoinnin minimitavoitteet (sisäraja). Tavoitteena olisi siis taata ihmisyhteisöille riittävä hyvinvoinnin taso vaarantamatta planetaaristen prosessien vakautta. Tämä malli on yksi tapa hahmottaa mittarien tukemana, mitä kestävä elämäntapa voisi tarkoittaa globaalisti, kansallisesti ja paikallisesti. Donitsitalousmallia on viime vuosina alettu soveltaa aluesuunnitteluhankkeiden työkaluna.

Kuva. Donitsimalli. Pystysuuntaisten mittareiden sijaan kuviossa hahmottuu donitsin muotoinen tila: donitsin sisäreuna muodostaa alarajat sosiaalisesti kestävälle minimitasolle ja donitsin ulkoreuna ylärajat ekologisesti kestävälle toiminnalle. Donitsin sisällä ihmisyhteisöjen toiminta on sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää. Raworth on halunnut donitsimallillaan myös haastaa tavanomaisia kuvallistamisen tapoja, joissa nousevat käyrät merkitsevät jotain positiivista ja laskevat taas negatiivista. Myös ilmastojournalisti Mikko Pelttarin (2021, 176) mukaan "[s]osiaalisen ja ekologisen kestävyyden väliin jäävä kohtuuvyöhyke on voimakas ja ymmärrettävä kuva". (Kuvan lähde: Doughnut Economics Action Lab / Suomen donitsitaloushanke.)

Hyvinvoinnin tavoittelun mahduttaminen donitsin alueelle on haastava tehtävä. Ekologisen taloustieteen tutkijan Dan O’Neillin tutkimusryhmän selvityksen mukaan yksikään valtio ei ole toistaiseksi onnistunut järjestämään kansalaisilleen riittävää hyvinvointia planetaaristen rajojen sisällä. Siinä missä korkean tulotason maissa ongelma on usein planetaaristen turvarajojen ylittäminen, matalan tulotason maissa haaste on sosiaalisten tavoitteiden saavuttaminen. Turvarajojen sisällä pysymisen kannalta haasteena ei selvityksen mukaan ole ihmisten fyysisten perustarpeiden, kuten riittävän ravinnon, veden ja sanitaation tyydyttäminen. Nämä tarpeet pystyttäisiin periaatteessa turvaamaan seitsemälle miljardille ihmiselle planeetan kantokyvyn rajoissa, jos joitakin käytäntöjä muutettaisiin (tällä hetkellä esimerkiksi ruoantuotannon haittavaikutukset ympäristölle johtavat merkittävään turvarajojen ylittymiseen). Suurempia ongelmia tuottavat laadulliset sosiaaliset tavoitteet kuten koettu tyytyväisyys elämään, terveen eliniän odote, korkeakoulutus, demokratian laatu, sosiaalinen tuki ja tasa-arvo. Näiden tavoitteiden saavuttaminen vaatii nykyisellään kohtuutonta luonnonvarojen käyttöä – jopa 2–6-kertaisesti planetaaristen rajojen sisälle mahtuvaan tasoon nähden.

Riippumatta hyvän elämän ja hyvinvoinnin eri sisällöistä eri kulttuureissa, hyvän elämän perusedellytyksiin liittyy lukuisia materiaalisia minimivaatimuksia. Haasteet liittyvät erityisesti asumisen, energiankäytön, ravitsemuksen, terveyden edistämisen ja liikkumisen tarpeisiin. Erityisesti ruoan ja energian tuotanto muodostavat valtaosan nykyisistä ihmistoiminnan ilmasto- ja ympäristövaikutuksista, kasvihuonekaasupäästöistä sekä ekologisesta jalanjäljestä. Energiaa kuluu paljon jo pelkästään asuntojen lämmitykseen sekä ihmisten ja tavaroiden liikuttamiseen arkielämän osana. 

Esimerkiksi yksittäinen kaukolento voi toki moninkertaistaa matkustajan omat ilmastovaikutukset vuositasolla, mutta kokonaisuudessaan lentomatkailun osuus globaaleista päästöistä on vain joitain prosentteja (3 % IPCC:n 2014 raportissa) ja siitäkin osuudesta merkittävä osa liittyy tavaroiden kuljettamiseen. Edes lentomatkailun täyskielto ei siis auttaisi paljoakaan globaalien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä. Ruoan tuotanto ja kulutus sen sijaan muodostavat 21–37 % globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä ja ruoan tuotanto on myös merkittävimpiä syitä makean veden niukentumiseen, ravinnekiertojen häiriintymiseen sekä maankäytön muutoksiin ja luontokatoon. On siis välttämätöntä löytää kestävämpiä tapoja ihmisten hyvän arkielämän järjestämiseen. Niin sanottuihin luksuspäästöihin puuttuminen ei riitä, vaikka moraalisesta näkökulmasta se tarjoaakin helpoimman paikan tarttua toimeen.

Tutkijat ehdottavat, että planeetan rajojen sisään mahtuvaan hyvään elämään voitaisiin pyrkiä edistämällä kohtuullisuutta kulutuskäyttäytymisessä ja luopumalla talouskasvukeskeisistä edistyksen mittareista. On tärkeää sekä parantaa resurssien käyttöä ja tekniikkaa (esimerkiksi siirtymällä uusiutuvan energian käyttöön) että edistää sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa ja etenkin heikompiosaisten hyvinvoinnin edellytyksiä. Monet muutoksiin vaadituista poliittisista toimista voitaisiin periaatteessa panna täytäntöön lisäämättä luonnonvarojen käyttöä lainkaan. Taloutta tutkiva antropologi Jason Hickel on myös ehdottanut, että rikkaissa maissa, jotka käyttävät liikaa luonnonvaroja, tarvitaan uudenlaista, talouskasvukeskeisyydestä luopuvaa talouspolitiikkaa.

Parhaat ratkaisut yhdenvertaisesti kestävän hyvän elämän järjestämiseen riippuvatkin kunkin yhteiskunnan olosuhteista: liittyykö eriarvoisuus ennen kaikkea ihmisten tulotasoon vai onko yhteiskunnassa syvempiä, esimerkiksi naisten heikkoa asemaa ylläpitäviä rakenteita? Koska eriarvoisuus tapaa kasautua, on erityisen tärkeää yrittää ymmärtää, miten rakenteellista eriarvoisuutta voidaan vähentää parantamalla haavoittuvimpien ihmisryhmien asemaa yhteiskunnassa (ks. luku 1.3). Monet yhdenvertaisuuden näkökulmat korostavat koulutuksen merkitystä tasa-arvolle ja hyvän elämän tavoittelulle, ja koulutuksen ja sivistyksen merkitys myös ekologisen kestävyyden edistämiselle on nostettu yhä useammin esiin. Koulutus voikin parhaimmillaan palvella tavoitetta hyvästä elämästä planetaaristen rajojen sisällä edistämällä sekä yhdenvertaisuutta että ympäristötietoja ja -taitoja.

Hyvinvoinnin mahtumista planeetan rajoihin on tarkasteltu myös muilla kuin donitsimallilla.YK kehitti toimintamahdollisuuksiin perustuvan Human Development Index -mittarin (ks. oheinen kuvio). Sillä mitataan elämänlaadun muutosta globaalisti, kansakuntien tasolla ja niiden välillä. Mittari huomioi muun muassa terveyden, koulutuksen, toimeentulon ja tasa-arvon näkökulmat. HDI-asteikolla jokainen maa saa arvon väliltä 0–1.0 (“täydellinen kehitys” olisi 1.0) ja hyvän elämän rajana voidaan pitää lukua 0.7 tai 0.8 (korkean ja erittäin korkean kehityksen rajat). Elämänlaatua voidaan sitten verrata kansakunnan ekologiseen jalanjälkeen. Vuosien 2020–2021 tietojen mukaan yksikään maa ei vielä yllä hyvään elämään kestävän ekologisen jalanjäljen rajoissa (UN HDR 2020; ks. myös Vogel et al. 2021). Yhtä tärkeää on silti huomata, että hyvän elämän ekologinen jalanjälki vaihtelee valtavasti maiden välillä: HDI-mittarilla kestävimmissä maissa hyvä elämä saavutetaan kolmasosalla siitä ekologisesta jalanjäljestä, joka eniten kuluttavissa maissa tarvitaan.

Kuva. Human Development Index -mittarissa verrataan toisiinsa kunkin kansakunnan elämänlaatua (kehitys, human development; esitetty kuviossa vaaka-akselilla) sen ekologiseen jalanjälkeen (mitattu resursseihin tarvittavien maapallojen määrällä, number of Earths; esitetty kuviossa pystyakselilla). Planetaaristen rajojen kannalta kestävän elämän yläraja on merkitty kuviossa vihreällä katkoviivalla (world biocapacity). (Lähde: https://www.footprintnetwork.org/our-work/sustainable-development/)

Samankaltaiset löydökset on toistettu esimerkiksi Suomessa tutkittaessa pienituloisten ekologista jalanjälkeä. Tutkimuksen teki Michael Lettenmeierin työryhmä vuonna 2012. Tutkituista henkilöistä ainoa kestävän ekologisen jalanjäljen saavuttanut oli asunnoton henkilö. Toisaalta ekologisen jalanjäljen koossa oli moninkertaisia eroja kotitalouksien välillä ja ääripäät pois lukienkin nämä erot olivat 2,5-kertaiset pienimpien ja suurimpien kuormitusten välillä. Kokonaistulo vaikuttaakin yksittäisen talouden kasvihuonepäästöihin enemmän kuin yksittäiset kulutusvalinnat. Ongelmaa monimutkaistaa niin sanottu rebound-vaikutus: jos johonkin elämän osa-alueeseen kulutetaan vähemmän rahaa, säästetty raha käytetään yleensä johonkin muuhun, joka saattaa olla ympäristölle yhtä haitallista tai jopa haitallisempaa. Myös julkisten palveluiden järjestäminen ja infrastruktuuri vaikuttavat suuresti yksilöiden ja yhteiskuntien ekologiseen jalanjälkeen.

Hyvän elämän järjestäminen planetaaristen rajojen sisällä näkyy myös HDI-mittarin kehitystyössä. Vuonna 2020 esiteltiin uusi ‘Planetary pressures-adjusted HDI’ -mittari (PHDI), jossa kasvihuonekaasupäästöjen ja ekologisen jalanjäljen suuruus vaikuttavat lopulliseen kehittyneisyyttä ja hyvää elämää kuvaavaan lukuun. Ilmastonmuutoksen aiheuttamisen ja luonnonvarojen käytön kannalta planetaarisissa rajoissa pysyvän maan kohdalla PHDI ja HDI olisivat yhtä suuret.

Kuva. PHDI-mittari, jolla kuvataan kestävää kehitystä. Kuvion vasen puoli kuvaa laskentamallia, jossa maiden kehittyneisyyttä mittaava inhimillisen kehityksen indeksiluku (HDI) kerrotaan korjauskertoimella, joka huomioi maan aiheuttaman ympäristökuormituksen. Korjauskertoimessa otetaan huomioon maan tuottamat hiilidioksidipäästöt ja luonnonvarojen kulutus. Tuloksena saadaan luku, joka kuvaa maan inhimillistä kehitystä ottaen samalla huomioon sen aiheuttaman ympäristöllisen kuormituksen (PHDI). Kuvion oikea puoli kuvaa PHDI-mittarin logiikkaa: jos PHDI ja HDI ovat yhtä suuret, maa pysyy aiheuttamassaan kuormituksessa planetaaristen rajojen sisällä. (Lähde UNDP, https://report.hdr.undp.org/part-3.html. Suomenkielinen kuvio: Riina Tykkyläinen.)

Intialainen filosofi-taloustieteilijä ja nobelisti Amartya Sen esitti 1980-luvun alussa ajatuksen, joka oli taloustieteissä radikaali: elämänlaadun, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta talouskasvu on huono kehityksen mittari. Senin mukaan tarvitsemme parempia mittareita yhteiskuntien kehityksen seuraamiseen ja hyvän elämän järjestämiseen. Mittareiden tulisi kuvata kolmea seikkaa: hyvän elämän perusedellytysten toteutumista (tarpeet ja toimintamahdollisuudet), hyvän elämän tavoittelun mahdollisuuksien yhtäläisyyttä (tasa-arvo) sekä hyvän elämän saavuttamisen ekologista kestävyyttä (planeetan rajat). Yllä olemme esitelleet joitakin mittareita, jotka pyrkivät kuvaamaan näitä seikkoja.

Amartya Senin kritiikki kutsuu myös pohtimaan, mikä lopulta on markkinatalouden rooli hyvän elämän järjestämisessä. Antiikin filosofi Aristoteles esitti Politiikka-teoksessaan, että kotitalouksiin perustuvassa klassisessa taloudessa hankinnat rajoittuvat tarpeiden tyydyttämiseen ja talous oli luonteeltaan tyydyttyvä, rajallinen. Sen sijaan markkinatalouteen perustuvassa järjestelmässä rahasta itsestään tulee tavoittelun päämäärä ja koska sillä ei ole samanlaista tyydyttymisen rajaa, kasvun tavoittelusta tulee rajatonta. Onko vaarana, että juuri rajattomuutensa vuoksi kasvusta tulee päämäärä itsessään? Nähdäänkö talous liian helposti välineenä lähes minkä tahansa muun tavoitteen edistämiseen? Yhä useammat tieteenalat ovat alkaneet kritisoida omista lähtökohdistaan käsin markkinataloutta “hyvän edistämisen monitoimityökaluna”. Osion lopuksi perehdymme lyhyesti siihen, kuinka talouskasvua ja markkinataloutta on kritisoitu.

Hyvinvointi, talous ja teknologia

Viime vuosisadan aikana ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen luonnonvarojen käyttöä ovat kiihdyttäneet maailmantalouden mekanismit, kuten globalisaatio sekä pääomavetoisen markkinatalouden voimistuminen. Kasvun ja voiton tavoittelu on johtanut yritykset ja muut organisaatiot haalimaan mahdollisimman paljon arvoa luonnosta ja yhteiskunnasta. Samalla arvontuotannon hinta – siis esimerkiksi saastuttamisen ja eriarvoistamisen negatiiviset vaikutukset – on suurelta osin ulkoistettu luonnon ekosysteemien ja ihmisyhteisöjen kannettavaksi. Tässä talousmallissa luonnon raaka-aineet ovat olleet saatavilla ikäänkuin ilmaiseksi, eikä niiden hankinnasta ja jalostamisesta syntyneitä ympäristöhaittoja  ole tarvinnut korvata rahallisesti tai esimerkiksi ennallistamalla teollisen toiminnan muuttamia ekosysteemejä. Ympäristöhaitat eivät näin ollen ole näkyneet myöskään tuotteiden hinnoissa.

Tällainen liiketoimintamalli suosii kilpailua ja kulutusta ja takaa, että ihmisten yhteistoiminta heikentää planetaarista hyvinvointia myös tulevaisuudessa. Talouskasvuun ja voitontavoitteluun perustuva talouden malli on siis vakavassa ristiriidassa planetaarisen hyvinvoinnin kanssa. Viime vuosina tämän mallin ongelmiin on kuitenkin pyritty tarttumaan, kuten ilmenee esimerkiksi kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n raportista, jossa käsitellään fossiilisten polttoaineiden suoraa ja välillistä taloudellista tukemista. Myös Venäjän hyökkäys Ukrainaan keväällä 2022 on nostanut nopeasti esiin fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ja myyntiin liittyviä ympäristöllisiä ja poliittisia ongelmia. Fossiilisten polttoaineiden valtavaa ja osin näkymätöntä roolia yhteiskunnassa kuvaa se, että monille esimerkiksi teollisen maatalouden riippuvuus maakaasupohjaisista lannoitteista on tullut yllätyksenä.

Taloudellinen arvottaminen on yhteydessä muihin yhteiskunnallisiin ja subjektiivisiin arvoihin. Jos esimerkiksi Saksassa tai Suomessa pidetään tärkeänä arjen ja yritystoiminnan sujuvuutta ja katsotaan, että tämä sujuvuus on mahdollista vain fossiilisten polttoaineiden varassa, voidaan poliittisten valintojen avulla jatkaa venäläisten polttoaineiden maahantuontia myös tilanteessa, jossa tällainen kaupankäynti rahoittaa Venäjän sotaa Ukrainassa. Maailmanhistorian käänteissä taloudellinen arvottaminen on aina tärkeässä ja usein ratkaisevassa asemassa. Muun muassa suomalaiset filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén ovat esittäneet, että yksilön kokemus on läpeensä yhteiskunnan energiankäytön tapojen muovaamaa – he puhuvat “fossiilisesta subjektista”. Jos tämän ehdotuksen hyväksyy, joutuu myös miettimään, mitkä yhteisöinä ja yksilöinä tekemämme valinnat ja päätökset ovat fossiilisesta energiasta riippuvaisia.

Myös nykyaikainen teknologia vaikuttaa ympäristön tilaan ja yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin tavoilla, jotka ovat osaksi hyvin näkyviä ja osaksi vaikeita tunnistaa. Erilaisten laitteiden, kuten älypuhelinten ja autojen, tuotannon aiheuttamista ympäristöhaitoista keskustellaan laajasti, kuten myös energiantuotannon eri muotojen ympäristövaikutuksista. Vallalla on kuitenkin ajatus, että teknologia tarjoaa ympäristökriisiin myös ratkaisuja, jopa sellaisia ratkaisuja jotka eivät vaadi muutoksia yhteiskunnallisella tasolla tai kansalaisten arjessa (esim. fuusiovoima, hiilensidonta). Kysymys teknologiasta on kuitenkin monimutkaisempi  siksi, että sen kehityssuunnat ja tuotanto kytkeytyvät olemassa oleviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. 

Kulttuuriantropologi Alf Hornborg on tieteellisessä työssään pyrkinyt osoittamaan, millä tavoin nykyaikainen teknologia kytkeytyy ympäristökriisin syihin ja mekanismeihin. Hornborgin mukaan teknologiaa ei voida riittävästi irrottaa globaaleista poliittis-taloudellisista (valta)suhteista, eriarvoisuudesta tai paikallisista ympäristöongelmista. Vaikka teknologian yleisesti uskotaan ainakin osittain ratkaisevan globaaleja kestävyysongelmia ja lieventävän sosiaalistaloudellista eriarvoisuutta, maailman teknologisoituminen on johtanut juuri päinvastaiseen tilanteeseen: ympäristötuhot ovat laajentuneet ja ihmisten välinen eriarvoisuus on lisääntynyt. Syynä on epäsuhtainen vaihdanta (eng. unequal exchange) eli tilanne, jossa pääoman haltijat, määräävässä markkina-asemassa olevat yritykset sekä suurvallat pitkälti sanelevat maailmantalouden ja myös teknologian kehityksen suunnan. Ja tämä suunta on se, joka hyödyttää tätä valtakeskittymää, mikä ymmärrettävästi taas jatkojalostaa maailmanlaajuista tuotantojärjestelmää tiettyyn suuntaan. Tuloksena on maailmanjärjestelmä, jossa rikkaat keskukset imevät luonnonresursseja ja pääomaa maailmantalouden periferioista, eli toiset hyötyvät ja rikastuvat toisten elinympäristöjen ja työn kustannuksella.

Usein on esitetty, että materiaaliseen kulutukseen kannustavasta arvomaailmasta olisi siirryttävä kohti aineettomien palvelujen ja harrastusten arvostamista. Kulttuuriharrastuksia pidetään usein aineettomina. On kuitenkin muistettava, että myös kulttuurituotantoihin ja kulttuurin kuluttamiseen sekä harrastamiseen liittyy päästöjä, liikakulutusta sekä luonnon ja ihmisten riistoa. Myös sellaisilla median kuluttamisen tavoilla, jotka saatamme mieltää irralliseksi luonnon resursseista, kuten internetin surffaamisella, on vaikutuksia ihmisiin ja luontoon. Yksikin internet-haku kuluttaa energiaa, puhumattakaan musiikin ja videoiden suoratoistopalveluista. Lisäksi esimerkiksi mobiililaitteiden akkuihin tarvittavia mineraaleja louhitaan pääosin köyhissä maissa, mikä aiheuttaa haittaa sekä alueiden luonnolle että väestölle.

Materiaalinen kulutus ja monimutkainen teknologia ovat siis niin syvään juurtuneessa roolissa nykyajan yhteiskunnissa, että niiden vaikutuksia on sekä vaikea tunnistaa että vaikea muuttaa. Koska nämä kysymykset ovat luonteeltaan kulttuurisia ja yhteiskunnallisia, niiden purkamiseen vaaditaan humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tietoa. Seuraavaksi käsittelemme erityisesti sitä, millä tavoin vallitsevia ajattelutapoja voidaan haastaa ja uudistaa kulttuurisen toiminnan avulla. Kysymme siis: miten hyvää elämää kuvitellaan?

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.