4.3 Kumppanuudet tuovat vipuvoimaa

Erilaisissa rooleissa toimiminen on samalla erilaisissa verkostoissa toimimista – olipa tuo verkosto sitten urheiluseura, koulu, palokunta, kunnallinen tai valtiollinen hallintoelin tai vaikkapa globaali ilmastokokous. Myös erityisen paljon valtaa itselleen keränneet yksilötoimijat voivat yleensä käyttää valtaa vain erilaisten verkostojen kautta. Rooleihin pohjautuva vastuunäkökulma tuo hyvin esiin myös sen, että vaikuttava toimijuus kestävyysmurroksen edistämiseksi edellyttää yleensä erilaisia kumppanuuksia, jotka myös ylittävät monia sektori- ja toimijaryhmien välisiä rajoja.

Esimerkiksi julkisella sektorilla päätöksiä valmistelevat viranhaltijat ja päätöksentekijät tarvitsevat päätösten valmistelun tueksi tutkimusyhteisön tuottamia karttoja ja kuvauksia reittivaihtoehdoista ja niiden arvioiduista vaikutuksista ympäristöön ja ihmisiin (toki on hyvä pitää mielessä, että joskus myös tutkijat menevät metsään tällaisia vaikutusarvioita tuottaessaan). Yleisesti ottaen oikeudenmukaiseen päätöksentekoon kuuluu myös niiden sidosryhmien kuuleminen, joihin tehtävä päätös olennaisesti vaikuttaa. Kuuleminen on eräänlaista kumppanuutta mutta toki myös merkittävä kamppailuareena etenkin isoilla, kansainvälisillä ja kansallisilla politiikkakentillä. Kumppanuuksien määrittelyyn liittyy myös monia eettisiä kysymyksiä siitä, ketkä lasketaan olennaisiksi sidosryhmiksi ja keitä ei. Esimerkiksi organisaatiotutkimuksen uusimmissa keskusteluissa on lähdetty haastamaan ihmiskeskeistä määrittelyä ja kiinnittämään huomiota ei-inhimilliseen luontoon, jota tutkijoiden mukaan tulisi myös lähestyä sidosryhmiä sisältävänä kokonaisuutena (ei vain yhtenä “luonto yleisesti” -sidosryhmänä), jonka huomioon ottaminen asettaa merkittäviä normatiivisia vaatimuksia hyväksyttäville kumppanuuden rakentamisen muodoille.

Kun ylemmän tason politiikkaa toimeenpannaan paikallisilla tasoilla, eli kun esimerkiksi kunnat reagoivat ilmastolain vaatimuksiin päästövähennyksistä, siirrytään myös kumppanuuksissa paikallisen tason vuorovaikutukseen. Paikallistasolla toimivat yhteisöt ja järjestöt tuottavat tietoa esimerkiksi yhteisön omista huolenaiheista ja vahvuuksista sekä siitä, minkä tyyppiset ratkaisut voivat ylipäänsä tulla hyväksytyksi yhteisössä. Paikallisyhteisöissä on myös valtavasti paikallista tietoa, jonka saaminen tieteen karttakielelle ei ole käytännössä edes mahdollista – tai sen tekeminen vaatisi niin paljon tutkijoiden työvuosia, ettei maailmalla olisi siihen varaa eikä tutkijaresursseja kaikilla paikallisilla tasoilla. Näin ollen paikallinen osallistuminen osaltaan paikkaa kestävyysmurrosta edistämään pyrkivien viranhaltijoiden tietopuutteita.

Paikallisyhteisöjen rooli esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisen keinoja pohdittaessa onkin tullut vahvasti esiin alan tutkimuksissa jo kauan sitten. Sittemmin paikallisen osallistamisen merkitystä on käsitelty myös ilmastonmuutoksen hillintätoimien ja uusiutuvan energian hankkeiden hyväksyttävyyden yhteydessä. Paikalliset toimijat ovat heitä, jotka konkreettisessa mielessä joka tapauksessa tekevät kestävyysmurroksen: sitä voidaan enintään ohjata ja kiihdyttää poliittiselta tasolta käsin.

Mangrovekasvien istuttamista Indonesiassa. Mangrovemetsien ennallistaminen palauttaa luonnon monimuotoisuutta ja auttaa paikallisia yhteisöjä sopeutumaan ilmaston kuumenemisen vaikutuksiin. Mangrovemetsät ehkäisevät eroosiota ja pienentävät tulva- ja myrskytuhoja. Ikhlasul Amal, CC BY-NC 2.0.

Yritykset ovat kestävyystoimissaan yhtä lailla riippuvaisia kumppanuuksista. Ensinnäkin vahvasti kilpailluilla aloilla toimivat yritykset tarvitsevat kestävyystoimiensa tueksi julkiselta vallalta signaaleja, jotka kertovat tulevaisuuden muutossuunnan. Tulevaisuutta koskevat signaalit osoittavat yritykselle, että se voi säilyttää kilpailukykynsä myös viiden vuoden kuluttua, jos se nyt tekee merkittävät investoinnit aurinko- ja tuulienergian tuottamiseen.

Esimerkiksi ilmastopolitiikkaan liittyvät tavoitteet uusiutuvan energian käytön kasvattamisesta sekä siirtymäajalla varustetut suunnitelmat fossiilisen energian alasajosta (tai fossiilienergian hintaa merkittävästi nostavista toimista) kertovat yritykselle uusiutuviin energiamuotoihin tehtävän investoinnin kannattavuudesta. Jos taas eletään yhteiskunnassa, jossa seuraavat vaalit voivat kääntää energiapolitiikan aivan yhtä lailla hiilenpolttoon ja turpeeseen perustuvaa energiantuotantoa suosivaksi ja niille tukia syytäväksi, yritykselle olisi valtavan suuri riski tehdä mittavat investoinnit uusiutuvaan energiaan.

Lisäksi etenkin suuret yritykset etsivät nykyään yhä useammin toimintansa tueksi tutkimusyhteisön tuottamaa tietoa ja myös suoria kumppanuuksia tutkijoiden kanssa sekä heitä palkkaamalla että erilaisia yhteiskehittämisen hankkeita tekemällä. Yritysten vaikuttimet yhteistyön taustalla tietenkin vaihtelevat. Valitettavasti myös oman toiminnan viherpesuun tähtääviä yhteistyöhankkeita – joissa esimerkiksi etsitään lukuisista tietyn asian ympäristövaikutusten tarkastelun kulmista se, jonka kautta omaa toimintaa voidaan kuvata kaikkein puhtaimmaksi – on harjoitettu kautta aikojen. Joskus näihin sotkeutuvat jopa tutkijankoulutuksen saaneet tutkijat. Toisaalta viime kädessä yritykset itse muotoilevat erilaisten julkaisujensa otsikoita, ja esimerkiksi ”tutkimus”-sanan käyttö voi olla hyvin vapaata. Olennaista on paikkansa pitävänkin tiedon osalta sen sijoittuminen isoon kuvaan: yritys voi esimerkiksi keskittyä viestinnässä uuteen aidosti kestävään innovaatioonsa ja tutkimustuloksiin sen kestävyydestä, mutta jättää mainitsematta, että yrityksen perustoiminta nojautuu edelleen täysin toisenlaisiin, kestämättömiin tuotannon prosesseihin ja raaka-ainevirtoihin.

Kansalaisilta ja päättäjiltä tarvitaankin tieteenlukutaitoa sen osalta, milloin julkisuuteen tuleva tutkimus on tieteellistä tutkimusta ja milloin se on (tiedostetusti tai tiedostamatta) vain tietyn toimijan kilven kiillottamiseksi tehtyjä laskelmia.

Myös tutkimusyhteisöä on kannustettu luomaan yhä enemmän kumppanuuksia. Tutkimuksen kykyä vaikuttaa tiedemaailman ulkopuolelle kutsutaan yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi, ja kestävyysmurroksen yhteydessä siitä on tullut tutkimushankkeiden myyntisana. Esimerkiksi Suomessa valtion tutkimusrahoista huomattavaa pottia jakava strategisen tutkimuksen neuvosto rahoittaa vain hankkeita, joilla on vahva yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja kumppanuuksien rakentamisen suunnitelma. Kumppanuuksia voidaan rakentaa niin julkisen sektorin toimijoiden – kuten ministeriöiden, kuntien ja koulujen – kuin erilaisten yritysten ja kolmannen sektorin järjestöjenkin kanssa. Samalla kun vaatimus kumppanuuksista yleistyy tutkimusrahoituksen ehtona, on tutkijoilla edessään uusia haasteita. Kumppanien kanssa vuorovaikuttaminen ja tutkimuksen tieteellisen laadun, itsemääräämisoikeuden ja sisäisen rehellisyyden turvaaminen vaativat tutkijoilta uudenlaisia taitoja. Tutkimustulokset eivät aina ole sellaisia, että ne miellyttäisivät yhteistyöhön saatuja kumppaneita, mutta tieteellisen tiedon luotettavuuden kannalta myös näiden tutkimustulosten saattaminen julkisesti saataville ja päätöksentekijöiden tietoon on tärkeää.

Monien teknologisten ratkaisujen toteuttaminen ja laaja käyttöönotto edellyttää myös kaikkien kolmen sektorin (julkisen, yksityisen ja kansalaissektorin) kumppanuutta. Esimerkiksi teknologia sinällään mahdollistaisi henkilökohtaisen päästökaupan kaltaisia ratkaisuja. Henkilökohtaisessa päästökaupassa jokaisella yksilöllä olisi oma hiilibudjettinsa, jonka rajoissa on pysyttävä, tai sitten on ostettava jonkun ilmastoviisaammin elävän henkilön päästöoikeuksia markkinoilta. Ollakseen tehokkaita tällaisten ratkaisujen tulisi kuitenkin sekä perustua riittävän ajantasaiseen tieteelliseen tietoon että ulottua kaikille ilmastovaikutusten kannalta tärkeimmille kulutuksen osa-alueille, kattaen esimerkiksi ruoka-, energia- ja liikennejärjestelmien kulutusvalinnat. Tämä puolestaan edellyttäisi hyvin laajaa julkisen ja yksityisen sektorin välistä yhteistyötä sekä valmiutta tietojen yhteiskäsittelyyn. Henkilökohtaisesta päästökaupasta on käyty keskustelua jo yli 15 vuotta, ja esimerkiksi Ison-Britannian hallinto totesi vuonna 2008 ratkaisun liian edellä aikaansa olevaksi. Viimeaikaiset tieteelliset keskustelunavaukset ovat kuitenkin esittäneet ajan olevan kypsä henkilökohtaisen päästökaupan kokeilemiselle etenkin tekoälyä laajasti hyödyntävissä maissa. Viime aikoina henkilökohtaista päästökauppaa on rajoitetussa muodossa kokeiltu esimerkiksi Lahden kaupungissa.

Kumppanuudet siis tuovat eri roolien kautta kestävyysmurroksen edistämiseen vipuvoimaa; ne ovat eräänlaista “lihasta”, jonka avulla tietyn roolin tuomia mahdollisuuksia voi edistää paljon vaikuttavammin. Kuten tiedeyhteisön kumppanuuksien pohtiminen osoitti, eivät kumppanuudet ole kuitenkaan aina yksiselitteisesti pelkkä voimavara, vaan ne tuovat myös uusia vaatimuksia moniin työtehtäviin ja joissain tapauksissa luovat jännitteitä työtehtävän hyvin hoitamisen ja kumppanuuksien ylläpitämisen välille.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.