4.2 Vastuunjako murroksessa

4.2.1 Velvollisuuksien lajityypit

Vastuun päämuodot ovat oikeudellinen ja moraalinen vastuu. Oikeudellinen vastuu tarkoittaa lakiin perustuvaa vastuuta toimia asetetun lain puitteissa. Jos joku ei kanna oikeudellista vastuutaan, hänet voidaan asettaa yhteiskunnassa oikeuden eteen vastaamaan teoistaan ja hänelle voidaan määrittää sopivaksi katsottu rangaistus. Siksi oikeudellinen vastuu on erityisen voimakkaaksi katsottu vastuun laji, sillä oikeudellinen vastuu koskee yhteiskunnassa yhdessä määritettyjä pelisääntöjä. Niiden yleinen tarkoitus on varmistaa yhteiselämän sujuminen ja tietynlainen reiluus, jonka sisältö on osin kulttuurisidonnainen. Rajoja kulttuurisille käytännöille määrittävät toisaalta myös kansainväliset ihmisoikeudet, joiden turvaaminen kuuluu myös viranomaisten ja kansallisten lainsäätäjien ja päättäjien velvollisuuksiin. 

Moraalinen vastuu ei ole lakiin kirjattua vastuuta, mutta sillä on hyvin olennainen osa ihmisyhteisöjen toiminnassa sekä omassa tavassamme jäsentää maailmaa ja hyväksyttävän toiminnan rajoja. Monissa painavissa kysymyksissä moraalisen vastuukäsityksen uudistuminen ja vahvistuminen on myös ensiaskel kohti oikeudellisen vastuun asettamista. Esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen sitovan ilmastolain aikaansaaminen on paljon helpompaa, jos ensin kansakunnan enemmistö on hyväksynyt ajatuksen, että kansakunnalla on moraalinen vastuu kantaa oma kortensa ilmastotoimien kekoon riittävillä päästövähennyksillä. (Tämä pätee toki vain demokraattisissa valtioissa, jossa lakien säätämiseen vaikuttaa enemmistön kannattama näkemys. Diktatuurissa tai harvainvallassa kansalaisten näkemyksillä ei ole niinkään väliä lain säätämisen kannalta, mutta sielläkin lakien toimeenpano on haastavampaa, jos kansalaiset vastustavat niitä merkittävästi.)

Lakiin kirjaamattomat moraalikäsitykset (normit) ohjaavat toimintaamme hyvin pitkälle myös sellaisilla elämän osa-alueilla, joita pakottava lainsäädäntö ei ratkaisevasti ohjaa (kuten monet parisuhteen, julkisissa tiloissa käyttäytymisen tai kaupassa asioimisen pelisäännöt). Siksi yhteisön yhteisesti jakamilla moraalikäsityksillä – ja niiden kriittisellä tarkastelulla ja julkisella pohdinnalla – on huomattava merkitys yhteisön toiminnan suuntaviivoille. Tämä on erityisen olennaista myös kestävyysmurrosten vastuukysymysten kannalta. Vastuunjaon kysymysten tärkeys on helppo nähdä katsomalla arkisia yksityisen ja julkisen piirin keskusteluja, joissa yksilöt, yritykset, kunnat tai valtiot antavat selityksiä sille, miksi ne eivät toimi tietyllä tavalla esimerkiksi ilmastovaikutustensa tai luontokadon vähentämiseksi: vastuun sälyttäminen muille on eräs tavanomaisia vastauksia. Kuitenkin nykytilanne osoittaa, että nykyiset vastuunjaon käsitykset eivät ole onnistuneet tuottamaan tarpeeksi vääntövoimaa kestämättömien järjestelmien merkittävästi muuttamiseksi.  

Osana kestävyysmurroksen ajattelua, siitä puhumista ja sen edistämistä onkin hyvä pystyä myös tarkastelemaan kriittisesti vastuunjaon kysymyksiä. Vastuusta puhuttaessa on tärkeää huomata varsinaisen vastuunjaon taustalla myös vastuun eri muodot: yhtäältä laillisiin oikeuksiin liittyvien velvollisuuksien eri asteet sekä toisaalta moraalisiin vastuisiin liittyvä erottelu positiivisiin ja negatiivisiin velvollisuuksiin.

Lailliset oikeudet kuten YK:n yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja valtioiden perustuslakien tasolla säädettävät kansalaisten perusoikeudet vaativat vastinparikseen velvollisuuksia ja velvoitteita, jotta niillä olisi merkitystä. Jos ihmisoikeudet eivät synnytä kenellekään velvoitteita, ei niillä ole sisältöä. Ihmisoikeudet synnyttävätkin valtioille nykyisyyteen ja tulevaisuuteen kohdistuen kolmentyyppisiä velvollisuuksia: (1) kunnioittamisen, (2) suojelemisen tai täyttämisen sekä (3) toteuttamisen velvollisuuksia. (Lisäksi erillisenä voidaan ajatella hyvittäviä ja korjaavia velvollisuuksia silloin, jos ihmisoikeuksia on kaikesta huolimatta loukattu.) Ihmisoikeuksien kunnioittaminen edellyttää, ettei ihmisoikeuksia loukata esimerkiksi vapaudenriiston tai väkivallan keinoin. Ihmisoikeuksien turvaaminen puolestaan vaatii valtiota säätämään sellaisia lakeja ja lakien valvontajärjestelmiä, jotka estävät muita osapuolia – kuten yrityksiä tai yksilöitä – rikkomasta ihmisoikeuksia (esimerkiksi työntekijöitä orjuuttamalla). Rikoslaki sekä poliisi- ja oikeuslaitos täyttävät osaltaan ihmisoikeuksien turvaamisen tehtävää. Ihmisoikeuksien täyttäminen puolestaan viittaa aktiivisiin toimiin silloin, kun jokin oikeus uhkaa muuten jäädä toteutumatta; tällaisesta esimerkki on vaikkapa toimeentulotuen maksaminen. 

Koska monet oikeudet edellyttävät suoraan tai välillisesti kohtuullista ympäristön tilaa, luo monien ihmisoikeuksien – esimerkiksi oikeuden ruokaan, veteen, terveyteen ja normaalipituiseen elämään – kunnioittamisen ja turvaamisen vaatimus jo itsessään velvoitteita ympäristönsuojeluun sekä esimerkiksi ilmastotoimiin, jos myös tulevilla ihmissukupolvilla nähdään olevan oikeuksia. Viimeaikainen keskustelu on myös alkanut yhä enemmän olla sen suuntaista, että yrityksillä nähdään olevan laajempia ihmisoikeuksiin liittyviä velvoitteita kuin pelkästään oikeuksia turvaavien lakien noudattaminen (näitä käsittelimme myös osion 4.1.1 alla). Vastuu perustuu siihen, että yrityksillä on huomattavan paljon valtaa ja resursseja esimerkiksi työntekijöidensä ja alihankkijoidensa työolosuhteiden, toimeentulon ja työnteon terveysvaikutusten osalta.

Erilaiset velvollisuudet, jotka voivat perustua joko lakiin tai moraaliin, jaotellaan yleisesti negatiivisiin ja positiivisiin velvollisuuksiin. Näitä velvollisuuksia voi olla niin valtioilla, yrityksillä kuin ihmisyksilöilläkin. Negatiivinen velvollisuus vaatii olemaan tekemättä jotain: esimerkiksi olemaan käyttämättä väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan. Myös ympäristön tilasta huolehtimiseen liittyy negatiivisia velvollisuuksia, joista useisiin liittyen on säädetty myös lakeja, jotka esimerkiksi kieltävät pilaamasta ympäristöä (vaikkapa jätevesiä tai myrkkyjä vesistöihin laskemalla tai kaatopaikan takapihalle perustamalla). Osa uhanalaisista kasvi- ja eläinlajeista (ja myös joitain ei-uhanalaisia lajeja) on rauhoitettu, jolloin lakiin on kirjattu negatiivinen velvollisuus olla keräämättä ja tappamatta niitä. Näin pyritään turvaamaan kyseisten lajien mahdollisuus olemassaoloon. Suomessa lähes kaikki nisäkäs- ja lintulajit ovat rauhoitettuja; poikkeuksen muodostavat vain riistaeläimiksi luokitellut lajit, muutamat lintulajit sekä eräät pienjyrsijät (https://www.luontoon.fi/retkietiketti/rauhoitetutkasvitjaelaimet). Negatiiviset velvollisuudet katsotaan yleensä moraalisen säännöstön perustavimmiksi säännöiksi ja erityisen tiukkaan velvoittaviksi: esimerkiksi väkivallasta muita kohtaan pidättäytyminen on lähtökohtaisesti hyvin vahva velvollisuus, jonka rikkomisen normaalioloissa oikeuttaa vain riittävän vakavaksi katsottu itsepuolustuksen tarve. Muussa tapauksessa negatiivisen velvollisuuden rikkomisesta voidaan langettaa rikosoikeudellisia seuraamuksia eli sakkoja tai vankeutta. (Poikkeusoloissa, kuten sodassa, velvollisuudet voivat poiketa huomattavasti normaalioloista.) Yleisesti ottaen myös ihmisoikeuksien kunnioittaminen tuottaa negatiivisen velvollisuuden olla rikkomatta niitä.

Positiiviset velvollisuudet velvoittavat aktiiviseen toimintaan jonkin toivottavan asian turvaamiseksi ja toteuttamiseksi. Esimerkiksi perheen lasten ja lemmikkieläinten hyvinvoinnista huolehtiminen ovat positiivisia velvollisuuksia. (Samoin eläintilalliselle tuotantoeläinten hyvinvoinnista huolehtiminen – joskin käsitys hyvinvoinnista ja sen turvaamiseen liittyvistä velvollisuuksista on tuotantoeläinten kohdalla huomattavan vaatimaton verrattuna lemmikkieläinten tyypilliseen asemaan.) Myös työn tekeminen työnantajalle, jonka kanssa on solminut työsopimuksen, ja rahan maksaminen kaupassa vastineeksi haluamistaan hyödykkeistä ovat esimerkkejä positiivisista velvollisuuksista. Positiivisia velvollisuuksia on periaatteessa hyvin paljon, ja uusia positiivisia velvollisuuksia voi syntyä esimerkiksi erilaisten sitoumusten myötä ihmisille rajattomasti. Siksi positiiviset velvollisuudet usein ovat myös toisiinsa nähden kilpailevia tai voivat asettaa ristiriitaisia vaatimuksia. Esimerkiksi hyväosaisten ja korkeakoulutettujen, lähtökohtaisesti ympäristöasioista huolestuneiden keski-ikäisten elämäntapaa väitöskirjassaan tutkinut Riikka Aro havaitsi, että ympäristön kannalta kestävästi toimiminen kaatuu usein sekä omalta itseltä että lähipiiriltä tulevien ja keskenään ristiriitaisten odotusten aallokkoon, jossa lähtökohtaisesti tärkeäksi koettu ympäristöasioiden huomioon ottaminen jää helposti tärkeysjärjestyksessä alemmas kuin esimerkiksi lasten ja puolison odotuksiin vastaaminen tai tietynlaisten sosiaalisten, elintasoon tai valintoihin liittyvien odotusten täyttäminen.

Vastuun ajattelu perinteisten vastuuerottelujen kautta on osoittautunut hyödylliseksi paikallisen tason ympäristön tilaa koskevissa kysymyksissä. Se soveltuu hyvin esimerkiksi elinympäristön pilaamiselta suojeluun ja muunlajisten olentojen häirinnältä ja tappamiselta suojeluun liittyvien velvollisuuksien pohtimiseen. Kuitenkin globaalit ympäristöongelmat ovat luonteeltaan viheliäisiä ongelmia eli hyvin monimutkaisia ja laajoja pulmia, joihin ei ole yksittäisiä oikeita ratkaisuja ja joiden osalta yksittäisen teon tekeminen tai tekemättä jättäminen ei useinkaan ole ratkaisevaa. Silloin vastuunjako muuttuu haastavammaksi. 

Millaisen määrän kasvihuonekaasupäästöjä voitaisiin katsoa rikkovan “älä aiheuta ilmastonmuutosta” -sääntöä esimerkiksi valtion, yrityksen tai yksilön tasolla? Mitä tarkoittaa päästöjen minimointi mahdollisimman nopeasti, ja millaisia hidasteita siihen esimerkiksi oikeudenmukaisemman siirtymän nimissä voidaan hyväksyä? Negatiivisten velvollisuuksien kautta ajattelu johtaa myös usein kestävyystoiminnan vastuun ajattelemiseen kulutustapojen muutoksena: “älä aiheuta vahinkoa” -ohjenuora konkretisoituu helpoimmin ajattelemalla juuri oman kulutuksen hiilijalanjälkeä ja luonnonvarojen käyttövaikutuksia (ja paljon vaikeampaa taas on hahmottaa yksilön kykyä vaikuttaa koko yhteiskunnan aiheuttamien haittojen vähentämiseen). 

Järjestelmien muuttaminen on olennaisesti sekä yksilötason että poliittisen tason toimintaa yhdistävä palapeli ja näyttäisi lopulta olevan kestävyysmurroksen kannalta kriittisen tärkeä positiivinen velvollisuus. Mutta kenellä on vastuu järjestelmämurroksen edistämiseen ja miksi?

4.2.2 Roolipohjainen vastuunjako viheliäisissä ongelmissa

Tarkastelemme kestävyysmurrokseen liittyviä rooleja moraalisesta näkökulmasta pohtiessamme, kenen tulisi tehdä ja mitä. Pohdinta koskee myös omaa vastuutamme yksilötasolla ja sitä, mitä vastuullisesti toimiminen kussakin roolissa vaatii. Viheliäisiin ongelmiin liittyvien vastuiden ajatteleminen on erityisen haastavaa.

Ilmastonmuutokseen liittyvien ongelmien kohdalla viheliäisyyttä on käsitelty myös rakenteellisena epäoikeudenmukaisuutena (josta opimme Hyvä elämä ja planetaarinen hyvinvointi -kurssilla). Vallitsevaan, epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen on päädytty monimutkaisten vaikutusketjujen kautta: esimerkiksi valtioiden ja yritysten toimet ovat historian saatossa kietoutuneet toisiinsa, eikä tietyn ympäristöhaitan voida useinkaan sanoa yksiselitteisesti johtuvan joko valtioiden tai yritysten toimista (tai toimimattomuudesta). Selkeitä syyllisiä, joiden osuus ympäristöongelmien pahenemiseen olisi ratkaiseva, on vaikea osoittaa.

Olemme ennemminkin sotkeutuneet ekologisten kriisien vyyhtiin (vetäen mukana myös vain olemattoman määrän päästöjä aiheuttaneet ihmisyhteisöt) monimutkaisten ja usein myös tahattomien ja onnettomien kehityskulkujen sekä polkuriippuvuuksien seurauksena. Näiden kehityskulkujen takia esimerkiksi omien perheenjäsenten hyvinvoinnista huolehtiminen voi kuluttaa paljon fossiilista energiaa ja toisin toimiminen perheen hyvinvointia samalla edistäen voi olla hyvin vaikeaa. Mahdollisuus tehdä arjessa ilmastoviisaita valintoja on osittain yksilövalintojen piirissä, mutta valintojen reunaehtoja ja kustannuksia määrittävät rakenteet ja prosessit, joiden valitseminen ei ole yksilön omissa käsissä. 

Tällaisissa tapauksissa ongelmien ratkaisemisen vastuita ei voi mielekkäästi jakaa pohtimalla itse kunkin toiminnan moitittavuutta. Rakenteisiin juurtuneita epäoikeudenmukaisuuksia koskevaa vastuuajattelua on filosofian ja politiikan tutkimuksessa lähdetty rakentamaan roolinäkökulmaan perustuvalle ja eteenpäin katsovalle vastuukäsitykselle. Vastuun perusteena ei silloin ole moitittavan haitan aiheuttaminen menneisyydessä vaan osallisuus ihmisyhteisöissä ja sitä kautta omaan asemaan liittyvä mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuden tapahtumiin. Tämänkaltainen tulevaisuuteen katsova vastuu on ajatuksen tasolla hyvin tuttua esimerkiksi vanhemmuuteen ja ammattiin liittyvissä rooleissa. Niissä on vastuita, jotka eivät perustu mihinkään aiemmin aiheutettuun haittaan vaan kyseisen roolin normeihin ja vaikutusmahdollisuuksiin: esimerkiksi vanhemmilla on vastuullaan lapsen terveydestä sekä turvallisesta kasvuympäristöstä huolehtiminen, lääkäreillä puolestaan potilaiden auttaminen. 

Kun samaa ajatusmallia sovelletaan kestävyyskysymysten ratkaisemiseen, näkökulma vaihtuu syy-seurausketjuista siihen, miten olemme osallisia niissä yhteisissä prosesseissa, jotka osaltaan tuottavat ja toisintavat – mutta voivat myös ratkaista – ympäristöongelmia. Siksi meillä on yhdessä vastuu pyrkiä muuttamaan käytäntöjä ja järjestelmiä, jotka vaikuttavat tuotannon ja kulutuksen prosessien sekä arkisen elämän prosessien toimintaan. Vastuun kantaminen vaatii osallistumista ja yhdessä toimimista: yksilötasolla tehdyt valinnat kuten yksittäinen ostopäätös kaupassa eivät muuta niitä rakenteita, joiden takia haitallinen toiminta on helppoa ja normaalia tai joskus jopa ainoa mielekkäästi valittavissa oleva vaihtoehto.

Eteenpäin katsovan vastuuajattelun ei ole tarkoitus sulkea silmiä historiallisilta tapahtumilta. On varsin kiistatonta, että globaalin pohjoisen valtiot sekä ensimmäisenä teollistuneet maat ja niiden vauraimmat väestöryhmät ovat hyötyneet eniten fossiilitaloudesta ja ekologisesti epätasa-arvoisesta kansainvälisestä kaupankäynnistä (jota käsiteltiin kurssilla Johdatus planetaariseen hyvinvointiin). Siksi ainakin useimpien länsimaiden ja teollistuneiden valtioiden yhteisöillä on erityinen moraalinen velvollisuus myös korvata globaalin etelän maille aiheuttamaansa haittaa ja hyvittää hyötyjä, jotka ovat ansainneet epäoikeudenmukaisin keinoin. Ajatusta havainnollistaa ilmastovelan käsite. Sen mukaan teollistuneet maat ovat ottaneet käyttöönsä enemmän “ilmastotilaa” kuin mihin niillä olisi oikeus. Tämä osuus on siis otettu luvatta käyttöön globaalin etelän yhteisöiltä. Maksaakseen tämän ilmastovelan globaalin pohjoisen on sekä vähennettävä radikaalisti omia päästöjään että tuettava rahallisesti globaalia etelää sen omissa päästövähennyksissä ja ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Ilmastovelka on eräänlainen narratiivi ja uusi kehys globaalin pohjoisen ja etelän välisten suhteiden kuvaamiseksi ja sitä ovat käyttäneetkin erityisesti ilmasto-oikeudenmukaisuutta ajavat kansalaisliikkeet.  

Debt for Climate -liike vaatii ilmastovelan nimissä niiden globaalin etelän valtioiden velkojen mitätöimistä, joissa velkojana ovat globaalin pohjoisen valtiot tai niiden hallitsemat kansainväliset rahoitusinstituutiot, kuten Maailmanpankki ja IMF. Kuva Buenos Airesista kesäkuulta 2022 G7-huippukokouksen aikaan. Mielenosoitukseen osallistui myös useita argentiinalaisia ay-järjestöjä (esim. ATE ja CTA Autónoma). Pitkässä bannerissa lukee espanjaksi: “Ainoa oikea velka on velka ihmisille ja luonnolle.” (Kuva: Debt for Climate.)

Eteenpäin katsova vastuuajattelu kestävyysmurroksessa kiinnittyy siis rooleihin, joita eri toimijoilla on. Koska ihmiset saavat eri rooleissa käsiinsä erilaisia resursseja, verkostoja, tietoa ja vaikutusmahdollisuuksia, riippuvat yhteisen vastuun kantamisen tarkemmat keinot näistä mahdollisuuksista. Periaate roolivastuuajattelussa on samankaltainen kuin Kansainvälisen ympäristöoikeuden ja esimerkiksi ilmastotoimia ohjaavan UNFCCC:n puitesopimuksen yhteisten mutta eriytettyjen vastuiden ”common but differentiated responsibilities” -periaate (joka puitesopimuksissa tosin koskee valtioita). Esimerkiksi poliitikon, toimittajan, tutkijan, urheiluseura-aktiivin, somejulkkiksen ja kuluttajan roolit tarjoavat kestävyysmurroksen näkökulmasta hyvin erilaisia vaikutusmahdollisuuksia. Voisi puhua rooliin istuvista, kestävyysmurrosta edistävistä tehtävistä: esimerkiksi poliittisia päätöksiä valmistelevat ja tekevät henkilöt ovat erityisen hyvässä asemassa tuottamaan julkisen sektorin kautta murrosta vaativia ja ohjaavia vipuvoimia sekä säröjä vallitsevaa järjestelmää tukeviin rakenteisiin. Vaikutusvaltaiset somejulkkikset taas voivat olla merkittävässä asemassa tietyn ihmisryhmän tietoisuuden lisäämisessä, poliittisten asenteiden muuttamisessa (esimerkiksi ilmastotoimille osoitettavan tuen suhteen) tai oman kulutuskäyttäytymisen muuttamisessa.

Myös vastuun määrä vaihtelee toimijoiden resurssien mukaan, eli edes yhteisesti jaetun vastuun ajattelussa Pihtiputaan mummolla ei lähtökohtaisesti ajatella olevan samansuuruista vastuuta kestävyysmurroksen edistämisestä kuin vasta virkaansa valitulla kaupungin kehittämisjohtajalla – tosin tämäkin asetelma voi olla toinen, jos Pihtiputaan mummolla sattuu olemaan esimerkiksi työhistoriansa kautta edelleen merkittävästi sosiaalista pääomaa ja hiljaista, epävirallista vaikutusvaltaa Keski-Suomen alueellisen kehittämistyön avainhenkilöihin. Vastuun määrään ja luonteeseen vaikuttavat roolissa käytettävissä oleva valta (mukaan lukien poliittinen valta, materiaalinen vauraus ja vaikutusvalta yleiseen mielipiteeseen), saavutetut etuudet tai murroksen myötä ennakoitavissa oleva hyötyminen, sosiaalinen pääoma, tiedolliset kyvyt sekä asianosaisuus eli se, miten läheisesti järjestelmän tai prosessin muutos koskettaa kyseisestä toimijaa. 

Suurten toimijoiden valta ja vastuu on helppo tunnistaa, mutta vastuun kantamisen kannalta olennaisia resursseja ja kykyjä on kaikenkokoisilla toimijoilla. Esimerkiksi pieni paikallinen yritys voi toimia murroksen ajurina ja kyvykkyyksien vahvistajana, jos sillä on asema arvostettuna ja luotettuna toimijana. Se voi esimerkiksi olla avainroolissa paikallisen biokaasuhankkeen käyntiin saamisessa, tai sen työntekijöilleen tarjoama kestävyyskoulutus voi levittää tietoa ja hyviä käytäntöjä paikallisyhteisöön ja muihin alueen yrityksiin. 

Kansalaisjärjestöt ja muut yksilöiden yhteenliittymät voivat käynnistää suuriakin muutoksia: esimerkiksi Ranskassa Citizens’ Convention on Climate -paneeli, johon koottiin 150 kansalaista pohtimaan reiluja ilmastotoimia, käynnisti prosessin, jonka myötä Ranska kielsi vuoden 2023 alusta sellaiset maan sisäiset lennot, joiden matkustaminen junalla tai bussilla kestää alle 2,5 tuntia. Paikallisyhteisöt puolestaan ovat tärkeitä tietoisuuden lisääjiä ja poliittisia äänitorvia, jotka räätälöivät kestävyysmurroksen toimia paikallisiin oloihin sopiviksi, alueelliset tai yhteisötason vahvuudet ja haasteet huomioon ottaen. Suuretkin suunnitelmat toimeenpannaan lopulta paikallisilla tasoilla konkreettisen toiminnan kautta. Tästä esimerkki on Barcelonassa maaliskuussa 2021 käynnistynyt “bicibus”-kokeilu, jossa sadat koululaiset saatetaan kouluille turvallisesti yhtä matkaa eräänlaisena lihasvoimalla kulkevana bussina. Linkki Youtube-videoon Barcelonan Bici Bussista.