4.1. Avaintoimijat
4.1 Avaintekijät murroksessa
Ihmisen järjestelmiä ei olisi, ellei olisi olemassa ihmisiä, eli tietoisia toimijoita, jotka luovat ja ylläpitävät mutta myös muuttavat olemassaolevia järjestelmiä. Millaisia toimijoita ja toiminnan muotoja reittien rakentaminen kohti planetaarista hyvinvointia edellyttää? Voiko kestävyysmurros ikinä toteutua, jos kaikki eivät ole halukkaita kulkemaan samaa polkua tai jos joku aktiivisesti kasaa esteitä reitille? Mikä on yksilöiden vastuu murroksessa? Näihin kysymyksiin saamme paremman ymmärryksen, kun tarkastelemme erilaisia toimijoita ja toimijuuksia kestävyysmurroksessa.
Erilaisten tuotannon ja kulutuksen järjestelmien toimintaan osallistuvia ihmisiä voidaan luokitella sen mukaan, millaisesta ryhmästä käsin he osallistuvat järjestelmän toimintaan. Esimerkiksi poliittiset päättäjät, julkisen sektorin viranhaltijat, järjestelmän parissa toimeentulonsa saavat työntekijät, yritykset, tutkijat ja kansalaisjärjestöt ovat esimerkkejä toimijaryhmistä, joista jokainen suhtautuu samaan järjestelmään ja osallistuu sen prosesseihin omasta näkökulmastaan.
4.1.1 Julkinen sektori
Kestävyysmurroksen yksi avaintekijä on julkinen sektori (kunnat, valtiot ja niiden yhteenliittymät) ja ennen kaikkea siellä toteutettavien poliittisten ohjauskeinojen ja niiden valvonnan kokonaisuus eli julkinen hallinto. Julkisella hallinnolla voidaan edistää kestävyysmurrosta lukuisilla tavoilla, joista tärkeimmät voidaan jakaa seuraaviin pääryhmiin:
- Edistää kestävyysmurrosta sekä kovin että pehmein ohjauskeinoin, jotka voivat vaihdella laeista ja määräyksistä sopimuksiin, taloudellisiin kannustimiin ja tiedonvälitykseen.
- Pyrkiä hallitsemaan murrosprosesseja ja niiden seurauksia, esimerkiksi pitämällä huolta siitä, että pienituloisille turvataan mahdollisuus tarpeidensa tyydyttämiseen ja hyvinvoinnin tavoitteluun energian, ruoan ja liikkumisen hinnan noustessa.
- Muuttaa hallinnon tapoja, esimerkiksi päätöksentekoprosesseja.
Julkisella sektorilla on useimmissa yhteiskunnissa ainutlaatuinen hallintavalta: vain julkinen sektori saa säätää kaikkia yhteiskunnan jäseniä koskevia lakeja sekä ohjata rahavirtoja verotuksen ja rahan uudelleenjaon kautta (toisinaan verotusoikeus on annettu myös kirkolle). Näiden erityisten kykyjen vuoksi julkisella sektorilla on erityinen rooli sekä nykyisten kriisien myötävaikuttajana että ratkaisijana. Julkisen sektorin on siis muututtava ratkaisevasti niiltä osin, kuin sen nykyiset rakenteet ja prosessit sallivat, ylläpitävät ja jopa rohkaisevat kestämättömiä toimintatapoja.
Purkamista vaativat paradigmat
Mittavimmat muutosvaatimukset koskevat koko talousjärjestelmää, joka nähdään kestämättömyyden mahdollistajana mutta jonka olemassaolo on viime kädessä kiinni julkisten instituutioiden tekemistä ratkaisuista. Markkinat ovat aina julkisen sektorin luoma ja säätelemä instituutio; julkinen sektori luo ja ylläpitää markkinoiden perussääntöjä. Sääntelyn määrä voi vaihdella, mutta myös sääntelyn rajoista päätetään julkisella sektorilla. Rahan arvo on viime kädessä kuvitteellinen ja täysin sosiaalisesti rakennettu uskomus, jota instituutiot ylläpitävät, ja valtiot sekä niiden keskuspankit voivat muuttaa rahan arvoa poliittisilla päätöksillä. (Samoin jos me kaikki unohtaisimme yhdessä yössä mitä sellaiset asiat kuin “raha” ja “hinta” tarkoittavat, raha lakkaisi käytännössä olemasta.)
Onko globaali hallitus tai sopimus välttämätön ehto riittäville ilmastotoimille? Nobel-palkitun yhteiskuntatieteilijän kieltävä vastaus
Keskustelu yhteisistä toimista ja hallinnosta korostaa usein globaalin toiminnan merkitystä, mikä näkyy esimerkiksi myös vuosittaisten globaalien ilmastokokousten yhteydessä tapahtuvissa keskusteluissa ja uutisoinnissa . Samoin toisinaan puhe kääntyy valtioihin, joiden toimet eivät ole samalla tasolla muiden kanssa – epäillään esimerkiksi EU:n toiminnan mielekkyyttä, koska jokin isompi valtio ei ole vielä ryhtynyt saman tason ympäristötoimiin. Tällaisista keskusteluista saattaa syntyä ajatus, että maailman tulevaisuus on planetaarisen hyvinvoinnin näkökulmasta täysin maailmanlaajuisen hallinnon ja kaikki maat käsittävien globaalien kokousten onnistumisen tai epäonnistumisen varassa.
Vaikka globaalisti saavutettavat yhteiset päätökset voivat kestävyysmurrosta edistävinä ratkaisuina olla erinomaisia (ja kenties parhaita), keskitetty hallinta ei kuitenkaan ole välttämätöntä riittävien muutosten aikaansaamiseksi. Hajautetun hallinnan tärkeyttä ja riittävyyttä on korostanut erityisesti Nobel-palkittu yhteiskunta- ja taloustieteilijä Elinor Ostrom. Hän huomauttaa, että empiirisen todistusaineiston perusteella kaikki toimijat mukaan ottava kollektiivinen toiminta ei suinkaan ole välttämätöntä laajoihinkaan ympäristöongelmiin vastaamiseksi. Ostrom myös korostaa, että monet kestävyysmurrosta edistävien toimien hyödyt eivät ole ainoastaan globaalisti kasautuvia ja vasta kauempana tulevaisuudessa materialisoituvia, vaan nopeammin ja paikallisemmin toteutuvat hyödyt kannustavat toimijoita ympäristötotekoihin myös itsekkäistä syistä. Esimerkiksi kaupunkien tasolla toteutettava polttomoottoriautoilun vähentäminen tuottaa suoria ilmanlaatu- ja terveyshyötyjä paikallisesti.
Ostrom korostaa monikeskisen hallinnon mahdollisuuksia etenkin ilmastokriisin ratkaisemisessa. Monikeskinen hallinto kuvaa sellaista hallinnon muotoa ja tutkimuksellista ajatuskehikkoa, jossa yhteiskuntien järjestäytymiselle ja toiminnan koordinoimiselle on monia yhtä tärkeitä keskuksia, eikä kaikki ohjaaminen kulminoidu valtion saati globaaliyhteisön tasolle. Monikeskisissä järjestelmissä yhtä lailla keskeisiä päätöksenteon ja toiminnan eri tasoja voivat olla esimerkiksi kaupungit, maakunnat, yritykset, paikallisyhteisöt ja valtiot sekä minkä tahansa näiden yhteenliittymät. Monikeskisessä hallinnossa nämä toimijat ovat myös aivan olennaisia jo suunnittelun ja päätöksenteon tasolla, eivät vasta toimeenpanossa.
Ostrom käsittelee monikeskistä hallintoa etenkin ilmastotoimiin liittyen. Esimerkkeinä monikeskisen ilmastotoimien verkoston olemassaolosta hän nostaa esiin muun muassa Yhdysvaltain ilmastotoimiltaan edistyneimmät osavaltiot, alueelliset päästökauppajärjestelmät sekä lukuisille mantereille levinneen C40-liittouman. C40 on noin sadan merkittävän (yhteensä 700 miljoonan asukkaan) kaupungin yhteenliittymä, joka pyrkii edistämään ilmastotoimia. Mukana on kaupunkeja niin Afrikasta, Aasiasta, Euroopasta kuin Pohjois-Amerikastakin. C40-kaupungit pyrkivät puolittamaan kasvihuonekaasupäästönsä vuoteen 2030 mennessä. Allianssin jäsenyyden Leadership Standards -ehtoihin kuuluu muun muassa sitoutuminen globaalin lämpenemisen 1,5 asteeseen rajoittavien päästövähennystavoitteiden tasoon, tehokkaiden ilmastotoimien ja ilmastosuunnitelman säännöllinen päivitys sekä johtajuuden ja edelläkävijyyden kaupungin ilmastotoimissa osoittaminen. Olennaista on myös päästövähennysten ja valittujen ilmastotoimien tieteelliseen tietoon perustuminen.
Eräs monikeskisen hallinnon merkittävä hyöty on, että toimiin päästään tehokkaammin ja erilaisista uusista prosesseista ja keinoista saadaan palautetta paljon nopeammin, kuin jos niille yritetään löytää toimivat periaatteet ja mekanismit ylimmällä mahdollisella tasolla. Esimerkiksi päästökaupan mekanismeista on saatu paljon hyödyllisiä oppeja eri puolilta maailmaa.
Toinen monikeskisen hallinnon etu on, että se mahdollistaa toimien suunnittelun ja toimista sopimisen pienemmissä yksiköissä, jotka saattavat olla toimien tehokkuuden ja pitkäaikaisen vaikuttavuuden kannalta paljon parempia. Ostrom toteaa tällaisten sopivan kokoisten yksiköiden edistävän luottamuksen ja vastavuoroisuuden rakentamista sellaisilla tavoilla, joihin isot, “kasvottomat ja nimettömät” instituutiot eivät pysty.
Kestävyysmurroksen edistämiseen monikeskisen hallinnon kautta liittyy vuotoriski, minkä välttäminen puolestaan on kansainvälisten laajojen sopimusten etu. Vuoto tarkoittaa tilannetta, jossa ympäristölle haitallinen toiminta vain siirretään muualle toimintaa tiukemmin säätelevältä tai rajoittavalta alueelta. Vuotovaikutuksista on keskusteltu paljon esimerkiksi EU:n päästökaupan yhteydessä, ja alun perin tiettyjä toimintoja (esimerkiksi metsäteollisuus) jätettiin päästökaupan ulkopuolelle juuri tästä syystä: toimintojen pakeneminen muualle olisi huonoin vaihtoehto, koska silloin menetettäisiin myös myöhempi mahdollisuus ohjata näitä aloja ilmastotoimiin muilla tavoin. Merkittävä osa päästöistä liittyy kuitenkin toimintaan, joka ei voi tai jonka ei kannata siirtyä (toiminnan sijaintia ohjaavat lukuisat muutkin valinnat kuin päästökaupan vaikutus fossiilisen energian hintaan). Lisäksi viimeaikainen tutkimus on esittänyt, että ainakaan ensimmäisten EU:n päästökauppakausien aikana merkittävää vuotoa ei tapahtunut.
Julkinen sektori määrittää markkinoiden vapauden ja toiminnan rajat. Näkemykset vaihtelevat sen suhteen, edellyttääkö kestävyysmurros myös kaupallistumisen ja globalisoitumisen vähentämistä. Sosiologinen ekologisen modernisaation ajatuskehikko esittää, että suuret järjestelmämuutokset tuotannossa ja kulutuksessa ovat välttämättömiä mutta saavutettavissa teknologisin edistysaskelin – puhtaampaa ja tehokkaampaa teknologiaa käyttöön ottamalla. Kapitalistista taloutta ei nähdä kestävyysmurrokselle välttämättä tarpeellisena mutta ei toisaalta myöskään sen esteenä; markkinatkin voivat tarjota mahdollisuuksia ympäristöhaittojen säätelyyn ja hillintään mahdollisimman optimoidulla tavalla, esimerkiksi päästökaupan avulla. Kriittiset näkökulmat taas korostavat nykyisenlaisen markkinatalouden ja yhteiskuntien talouskasvuriippuvuuden kytkeytymistä toisiinsa. Talouskasvun ja ekologisten haittojen välisiä yhteyksiä tarkastelevat tutkimukset eivät ole toistaiseksi havainneet onnistunutta irtikytkentää missään päin maailmaa edes valtiontalouden tasolla. Vaihtoehtoinen paradigma kasvuriippuvuudelle on kohtuutalous eli degrowth.
Kuva: Rafael Matsunaga, CC BY 2.0.
Degrowth-ajattelun tieteellistä perustaa ovat rakentaneet ekologisen taloustieteen tutkijat. Sitä on käsitelty paljon myös esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa sekä rakenteiden ja kulttuurin kolonialistista perintöä kriittisesti tarkastelevassa jälkikolonialistisessa tutkimuksessa, jossa kasvuriippuvuutta ja kasvun paradigmaattista asemaa kehityksen tavoitteena tai ehtona kritisoidaan kolonialismin ilmentymänä.
Kasvun olettaminen toivottavien kehityskulkujen lähtökohdaksi on yleistä myös kestävyyteen liittyvässä politiikkatyössä. Esimerkiksi EU:n tuoreita biotalousvisioita vuonna 2022 tarkastellut tutkimus totesi, että myös planetaariset rajat huomioon ottava visio noudatti kolonialistista ajattelumallia ja sivuutti eriarvoisuuden, ylikulutuksen ja ekstraktivismin eli luonnonvarojen ylikulutukseen ja raaka-aineiden vientiin perustuvan talouden mallin. Tutkijoiden mukaan visio ei siksi edistä syvälle järjestelmään ulottuvia muutoksia. Tärkeä taito onkin oppia tarkastelemaan, millaisia mahdollisia tulevaisuuksia ja syvälle järjestelmään meneviä murroksia erilaiset kestävyyteen liittyvät strategiat ja visiot toisaalta mahdollistavat ja suosivat, toisaalta ulossulkevat.
Toisella tavalla radikaalit julkisen sektorin järjestelmien muutosvaatimukset koskevat järjestelmän arvoperustaa ja ylipäätään ymmärrystämme yhteiskunnan määrittelystä ja roolista. Globaali vastuunkanto edellyttää sellaisen kansallisvaltioajattelun purkamista, jossa yhteiskunnan tehtävät samastuvat sen kansakunnan oman edun ajamiseen. Esimerkiksi yhteiskuntatutkija Nancy Fraserin mukaan oikeudenmukaisuuden kysymyksiä tulisi aina tarkastella kansallisvaltion rajoja laajemmin, sillä harvan päätöksen vaikutukset jäävät valtion rajojen sisälle; tämä koskee sekä ympäristö- että talousvaikutuksia.
4.1.2 Yksityinen sektori
Yksityiset markkinat vastaavat valtaosasta tuotantoa ja kulutusta monissa nykyisissä korkean tulotason maissa. Climate Accountability Institute -laitoksen raportin (jonka alkuperäinen laskelma perustuu vertaisarvoituun julkaisuun) mukaan maailman 20 suurinta ei-valtiollista yritystä aiheuttivat peräti 35 % globaaleista tuotannon ja kulutuksen ilmastopäästöistä vuosina 1965–2018 (https://climateaccountability.org/?page_id=18). Suurimpien yritysten toimet ovat siis hyvin ratkaisevassa asemassa ainakin ilmastokriisin edellyttämän kestävyysmurroksen osalta. Lähempi tarkastelu osoittaa näiden 20 yrityksen olevan fossiilisia polttoaineita tuottavia energiayhtiöitä (muilta aloilta sementtialan suuryritykset ovat lähimpänä kärkisijoja). Siksi energiamurros (josta opimme osiossa 3.4) onkin kestävyysmurroksen keskeisimpiä haasteita. Toisaalta lähes kaikki ihmiskunnan toiminta käyttää energiaa – sitä tarvitaan käytännössä kaikkeen asuntojen lämmityksestä ja ruoan tuotannosta liikkumiseen ja tavaroiden tuottamiseen, huoltamiseen ja korjaamiseen sekä moneen ympäristöhaittoja lieventävään toimintaan. Energiaa ei voi siis mieltää muusta toiminnasta erilliseksi kysymykseksi. Yllä esitetty laskelma ei myöskään huomioi maankäytön päästöjä, jotka ovat ruoantuotannossa valtava päästölähde ja jotka kaikkiaan vastaavat lähes neljäsosaa kaikista ihmisperäisistä ilmastopäästöistä (UNFCCC Introduction to Land Use). Näin ollen maatalouden parissa toimivien yritysten päästöt jäävät suurelta osin piiloon yllä esitetyllä laskentamenetelmällä.
Yksityisen sektorin ja muun yhteiskunnan suhde on muuttuvainen. Jo pitkään muutoksen keskeisiä piirteitä ovat (ainakin teollistuneissa maissa) olleet kaupallistuminen ja markkinoistuminen sekä markkinoiden globalisoituminen. Muutossuunta liittyy uusliberalismiin, jonka mukaan vapaiden markkinoiden ja tiettyjä peruspalveluita (kuten oikeuslaitos, poliisilaitos ja peruskoulutus) tarjoavan valtion yhdistelmä on paras tie kansakuntien vaurauden ja sitä kautta hyvinvoinnin edistämiseen. Kaupallistuminen tarkoittaa ilmiötä, jossa aiemmin markkinoiden ulkopuolella olevasta toiminnasta tulee yleisesti rahalla käytävän kaupan kohde. Esimerkiksi lastenhoito, hoivapalvelut, monet kotityöt (kuten ruoanlaitto), erilaisten hyödykkeiden huoltaminen, fyysisen aktiivisuuden edistäminen sekä koulutus ovat yhä laajemmin kaupallistuneita toimintoja (tosin mainittakoon, että pieni hyväosainen eliitti on jo aiemminkin hankkinut rahalla työvoimaa esimerkiksi taloudenhoitoon). Julkinen sektori on ulkoistanut monia aiemmin itse tuottamiaan palveluja, mikä on eräs kaupallistumisen muoto.
Markkinoiden globalisoitumisessa eri tuotteiden materiaalit ja raaka-aineet tai valmistuksen eteen tehty ihmistyö on osittain tai kokonaan peräisin maapallon muista kolkista. Toisin sanoen tuotteiden arvoketjut, eli niiden elinkaarinen prosessi alkuvaiheista kuluttajan käyttöön (ja käytöstä poistumiseen), ovat globalisoituneet. Esimerkiksi vuonna 2022 teknologiajätti Apple ilmoitti hankkivansa tuotteidensa osia, materiaaleja ja kokoamispalveluita ainakin 31 maasta viideltä eri mantereelta. Eri osien raaka-aineet ovat todennäköisesti peräisin vielä laajemmalta alueelta, vaikka yritys ei julkaise niistä tarkkoja tietoja. Myös komponenttien suunnittelu-, valmistus- ja kokoamistyö on usein hajautettu moniin maihin. Esimerkiksi uutistoimisto CNBC:n vuoden 2018 selvityksen perusteella vuonna 2018 Applen puhelimien ja muiden laitteiden A12-järjestelmäpiirit on suunniteltu USA:ssa, mutta ne valmistetaan Taiwanissa. Piirit saatettiin pakata ja testata Filippiineillä ja koota osaksi lopullisia tuotteita Kiinassa tai Taiwanissa. Vuonna 2020 Applen tiedettiin hankkivan matkapuhelimiinsa materiaaleja ainakin 43 maasta kuudelta eri mantereelta (esimerkiksi kamerat valmistettiin Japanissa ja puhelimen navigoimiseen käyttämisen mahdollistava kiihtyvyysmittausjärjestelmä Saksassa). Fairphone-puhelinvalmistaja puolestaan on kertonut vuoden 2019 alihankkijaraportissaan, että sen tuolloin valmistamaan puhelinmalliin toimittaa komponentteja kaikkiaan 76 alihankkijaa, jotka yritys listasi. Näistä osa tekee yksinkertaisia ja osa monimutkaisempia komponentteja – erilaiset komponenttimateriaalit kuten kulta, volframi ja tantaali puolestaan saattoivat olla peräisin kaikkiaan 228 sulattamosta, jotka kukin hankkivat mineraaleja useista eri kaivoksista.
Climate action 100+: yritysten ilmastotoimia seuraava aloite
Vuonna 2017 alkunsa saanut Climate Action 100+ (avautuu uuteen ikkunaan) on investoijien vetämä aloite ja (kirjoittamishetkellä) 167 suuryritystä kattava tarkastelu. Aloitteen taustalla on noin 700 investoijaa, ja sitä koordinoi viisi alueellista investoijaverkostoa: Asia Investor Group on Climate Change (AIGCC), Ceres, Investor Group on Climate Change (IGCC), Institutional Investors Group on Climate Change (IIGCC) sekä Principles for Responsible Investment (PRI). Seurannassa olevat yritykset tuottavat noin 80 prosenttia teollisuuden globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä. Joukossa on yrityksiä hyvin monilta tuotannon aloilta energiantuotannosta liikenteeseen, kuluttajien hyödykkeisiin kuten elektroniikkaan ja ruokaan, sekä esimerkiksi betonin ja teräksen tuotantoon, joiden kummankin on vuonna 2021 laskettu yksistään aiheuttavan noin 7 prosenttia globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä.
Verkosto on myös lanseerannut investoijille Net Zero Company Benchmark -arviointityökalun, jolla sijoittajat voivat arvioida kohdeyritysten vähähiilisyyssiirtymän edistymistä. Lokakuussa 2022 arviointi kattoi 159 yritystä. Arvioinnin menetelmät kuvataan myös verkkosivuilla. Menetelmissä on jonkin verran sektorikohtaista vaihtelua esimerkiksi sen osalta, otetaanko yritysten tuotantoketjuissa syntyvät epäsuorat päästöt huomioon vai ei.
Benchmark-arviot ovat verkoston sivuilla avoimesti saatavilla visualisoitujen yhteenvetojen kera (https://www.climateaction100.org/whos-involved/companies/ (avautuu uuteen ikkunaan)). Tiedon saavutettavuus mahdollistaa esimerkiksi tietyn sektorin, kuten lentoyhtiöiden tai betonialan, toimijoiden vertailun keskenään – erot ovat huomattavia! Tiedon saavutettavuuteen, visuaalisuuteen ja helppokäyttöisyyteen panostamalla aloite pyrkii edistämään yritysten ilmastotyön läpinäkyvyyttä. Saman alan toimijoille samanlaisen arviointikriteeristön käyttäminen estää raportoinnissa sellaisen viherpesun, jossa korostetaan vain toiminnan tietyllä osa-alueella tehtyjä parannuksia mutta jätetään kuvaamatta muut toiminnan osa-alueet, joilla edistystä ei ole tapahtunut.
Hieman yli puolet aloitteen kohdeyrityksistä oli asettanut itselleen tavoitteen pyrkiä syksyyn 2021 mennessä hiilineutraaliuteen. Nostamme tässä esimerkeiksi muutaman vuoden 2021 positiivisista uutisista:
- Australialainen teräsyhtiö BlueScope ilmoitti ohjaavansa seuraavan viiden vuoden aikana 150 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria keski- ja pitkän aikavälin ilmastotoimiin; se pyrkii muun muassa kehittämään vetypohjaisia tai muita vähäpäästöisen terästuotannon muotoja.
- Ensimmäinen betonialan yritys on asettanut tutkimukseen perustuvien ilmastotavoitteiden (Science Based Targets initiative, SBTi) kriteereillä hyväksyttävät, 1,5 asteen globaalin ilmastotavoitteen kanssa yhteensopivat päästövähennystavoitteet toimintansa yritystoiminnast asuoraan aiheutuville päästöille. Tämä tarkoittaa 46 prosentin vähennystä yrityksen päästöissä vuoteen 2030 mennessä.
- Japanilainen autoyhtiö Nissan on määrittänyt investoivansa seuraavan viiden vuoden kuluessa noin 17,5 miljardia Yhdysvaltain dollaria tuotteidensa sähköistämiseen. Pohjoisamerikkalaiset autoyhtiöt Ford ja General Motors puolestaan asettivat SBTi:n mukaiset keskipitkän aikavälin ilmastotavoitteet, jotka ovat yritysten suorien päästöjen osalta yhteensopivia 1,5 asteen globaalin ilmastotavoitteen kanssa.
Toki kaikkiaan yritysten varsinaiset toimet hiilineutraaliuden eteen vaihtelevat valtavasti. Arvioinnissa mukana olleista 159 yrityksestä enemmistö on ilmaissut jonkinlaisen tavoitteen hiilineutraaliudesta viimeistään vuoteen 2050 mennessä, mutta vain 14 yrityksellä on kaikki arviointikriteerit täyttävä, kattava vähähiilisyysstrategia (ja 95 yrityksellä strategiaa ei ole käytännössä lainkaan). Yksikään yritys ei täytä pääoman ohjaamiseen liittyviä Net Zero Company -arviointikriteerejä. Erityisesti lyhyen ja keskipitkän aikavälin ilmastotoimien toimeenpaneminen, pitkän aikavälin tiekarttojen laatiminen päästövähennysten tueksi ja tiekarttoja tukevat päätökset ohjata yritysten rahavirtoja uudelleen edellyttävätkin merkittäviä lisätoimia lähes kaikissa yrityksissä. Climate 100+ -verkosto ja sen raportointijärjestelmä tekevät tätä työtä näkyväksi ja helpommin vertailtavaksi.
Samaan aikaan on hyvä huomata, että Climate 100+ -verkoston strategia on osittain vastakkainen divestointiliikkeelle (tietolaatikko osiossa 2.4). Verkoston jäsenet nimenomaan sijoittavat suuripäästöisiin yrityksiin saadakseen vaikutusvaltaa niiden toimintaan. Toki muut sijoittajat saattavat vetää rahansa pois verkoston arviointityökalujen ansiosta, ja divestoinnin uhka voi olla yksi työkalu sijoittajavaikuttamisessa. Vaikka divestointi ja sijoittajavaikuttaminen voivat kuulua samaan työkalupakkiin, voidaan jälkimmäistä myös kritisoida divestointiliikkeen näkökulmasta: yritysten muuttaminen sisältäpäin voi olla vaikeaa, ja joidenkin yritysten bisnes voi olla kestävyyssiirtymän kannalta aidosti toivotonta. Tällöin sijoittajavaikuttajat saattavat päätyä osaksi yritysten viherpesua ja vahvistaa turhia toiveita yhtiöistä, joiden toiminnan olisi ympäristön kannalta yksinkertaisesti parempi loppua.
4.1.3 Yhteisöt ja kansalaisyhteiskunta
Kansalaisyhteiskunta on joukko erilaisia yhteisöjä: se on toimintakenttä, jossa ihmiset ja ihmisryhmät liittyvät vapaaehtoisesti yhteen yhteisten päämääriensä tai kiinnostuksen kohteidensa vuoksi. Se koostuu virallisista ja epävirallisista ihmisten muodostamista yhteisöistä – esimerkiksi yhdistyksistä tai tietyn asian edistämiseksi muodostetuista aktivistiryhmistä – sekä niiden verkostoista. Maastopyöräilyporukka, uskonnollinen ryhmittymä ja kestävyystutkijoiden yhteisö kuten Jyväskylän yliopiston JYU.Wisdom ovat kaikki omanlaisiaan yhteisöjä. Lähes jokainen ihminen kuuluu moniin yhteisöihin. Kestävyysmurroksen kannalta yhteisöt ovat erityisen kiinnostavia etenkin tarkasteltaessa kestävyysmurrosta käytäntöjen muuttumisena, kolmannen sektorin roolia kestävyysmurrokseen liittyvässä päätöksenteossa tai kestävyysmurroksen edistämisen valmiuksia ja vastuita.
Critical Mass -kansalaisliikkeen “pyörämarsseilla” vaadittiin pyöräilyä paremmin tukevaa liikenneinfrastruktuuria sadoissa kaupungeissa ympäri maailmaa 1990- ja 2000-luvuilla. Kuvassa Kathmandun marssi. (Kuva: Varsha.shakya, GFDL.)
Käytännöt määrittävät arjen toiminnan saamia muotoja. Käytäntö kuvaa toistuvaa, tavaksi tai tavanomaiseksi muuttunutta tekemisen tapaa, jota selittää erilaisten mielikuvien, merkitysten, materiaalien ja taitojen kokonaisuus. Kestävyysmurros tarkoittaa olennaisesti juuri vallitsevien käytäntöjen murrosta, ja siksi onkin tärkeää kiinnittää huomiota käytäntöihin ja siihen, miten ja miksi tietyistä toiminnan tavoista on tullut normaaleja. Planetaarisen hyvinvoinnin tutkimus on myös korostanut, että kestävyyden kannalta olennainen kysymys on, millaisilla tavoilla – toisin sanoen millä käytännöillä – ihmistarpeet tyydytetään.
Kansalaisyhteiskunnan kentällä tapahtuvan toiminnan rooli on myös merkittävä sekä itse kestävyysmurrokseen liittyvien että sen reiluutta parantavien valmiuksien ja osaamisen luomisessa ja vahvistamisessa. Kestävyysmurroksen aikaansaaminen yhteisöissä edellyttää, että niiden jäsenillä – tai ainakin merkittävällä osalla jäsenistä – on uudenlaista ymmärrystä ja taitoja kestävyyden tueksi. Ajatellaanpa esimerkkinä lihan käytön vähentämistä ilmastosyistä. Muutos on paljon helpompi ihmiselle, joka tietää mitä lihan tilalla kannattaa syödä, jotta kylläiseksi tuleminen, energiatasot ja terveys pysyvät hyvänä, sekä taitoja ja aikaa kokata kasvipainotteisempia ruokia, tai vaihtoehtoisesti rahaa ja taitoja hyödyntää palveluja itse tekemisen sijaan esimerkiksi syömällä useammin ravintolaruokaa, noutoruokaa tai eineskasvisruokia.
EU-tasolla tutkijoiden ja koulutusasiantuntijoiden luoma kestävyysosaamisen GreenComp-ajatuskehikko listaa kestävyysmurroksen edistämisen ja kestävämmin toimimisen kannalta keskeisiä tiedollisia, taidollisia ja eettisiä valmiuksia. Tällaisia taitoja myös Planetaarisen hyvinvoinnin kurssisarja pyrkii vahvistamaan. Kansalaisyhteiskunnassa korostuu yksilöiden mahdollisuus oppia näitä taitoja juuri heidän omien arvojensa, kiinnostuksenkohteidensa ja elämänpiirinsä mukaan räätälöityvällä tavalla. Myös ilmastonmuutokseen liittyvän vastuunjaon teoreettisessa tutkimuksessa on viime aikoina esitetty kantoja, jotka ovat vaatineet kiinnittämään vastuunjaossa huomiota juuri siihen, millaisia rooleja ihmisillä voi kestävyysmurrosta koskien olla. Roolit toki ulottuvat myös kansalaisyhteiskunnan yli, eli meillä on erilaisia rooleja niin julkisella kuin markkinoidenkin kentällä.
Pohdittavaksi: onko meillä vastuu hakeutua meille sopiviin rooleihin?
Erilaiset roolit yhteiskunnassa, työelämässä ja perhepiirissä sopivat erilaisille ihmisille riippuen jokaisen omista vahvuuksista, arvoista ja kiinnostuksen kohteista. Mutta voiko meillä olla vastuu pyrkiä hakeutumaan sellaisiin rooleihin, joissa juuri meidän kykymme pääsisivät erityisen hyvän käyttöön kestävyysmurroksen edistämiseksi?
Voiko jollakulla olla esimerkiksi vastuu hakeutua poliittisiin tehtäviin, jos hänellä on erityisen hyvät kyvyt neuvotella ihmisten kanssa ja vakuuttaa muita argumenteillaan sekä muutenkin vahvat tiedolliset ja henkiset valmiudet poliitikon tehtävistä hyvin selviämiseen?
Vastaatko kyllä vai ei? Miksi?
Tunnistatko jonkin sellaisen roolin, jossa olisit itse hyvä mutta johon et ole toistaiseksi jostain syystä voinut, päättänyt tai halunnut lähteä?
Halutessasi voit hakea inspiraatiota pohdintaan tästä blogitekstistä, joka käsittelee buddhalaisuudessa olevaa opinkappaletta oikeasta toimeentulosta ja elinkeinosta. Linkki blogitekstiin avautuu uuteen ikkunaan.
4.1.4 Roolit, toimijuus ja pääsy eri vipupisteisiin
Yllä kuvattu kolmijako julkiseen sektoriin, yksityiseen sektoriin ja kansalaisyhteiskuntaan on klassinen ja tärkeä tapa hahmottaa yhteiskunnan toimintaan ja sääntöjen ylläpitämiseen ja uudistamiseen osallistuvia tahoja. Kaikki yllä kuvatut järjestelmät kuitenkin perustuvat ihmisten toimintaan, ja onkin syytä katsoa toimijoita tarkemmin, kuin mitä yleinen kolmijako sallii.
Eri toimijat voivat ottaa hyvin erilaisia asemia suhteessa järjestelmän muuttamisen pyrkimyksiin ja kamppailuihin. Ne voivat vaatia tai edistää muutosta, tai toisaalta jarruttaa tai vastustaa muutosta – tai suhtautua asiaan hiljaa ja välinpitämättömästi, mikä käytännössä tarkoittaa hiljaista asettumista enemmistön puolelle. Koska kestävyysmurros on kestämättömien järjestelmien mittavaa uudistamista tai korvaamista paremmilla järjestelmillä, erityisen kiinnostavaa on se, miten erilaiset toimijat voivat vaikuttaa järjestelmien muuttamiseen. Jo edellisellä planetaarisen hyvinvoinnin kurssilla käytiin läpi rooleja, ja seuraavaksi syvennetään niiden tarkastelua suhteessa kestävyysmurrokseen. Tärkein oppitunti rooleista on tämä: järjestelmien muuttumista voi edistää monista eri rooleista käsin, eikä muutos ole suinkaan vain suurinta poliittista valtaa tai rahallista vaurautta hallussaan pitävien käsissä.
Toimijoiden lähtöasemat linkittyvät niihin järjestelmän tasoihin, joista opimme MLP-näkökulman yhteydessä aiemmin tällä kurssilla. Esimerkiksi globaalin fossiilitalouden ympärillä käytävissä kamppailuissa monikansalliset energiayhtiöt ja esimerkiksi merkittävimmät öljyntuottajamaat ovat vallitsevan järjestelmän avaintoimijoita, jotka myös ovat puolustaneet vallitsevaa järjestelmää fossiilienergian käytöstä luopumista vaativia muutospaineita vastaan. Nämä muutospaineet puolestaan kumpuavat järjestelmän laajemmasta toimintaympäristöstä. Aikanaan muutospaineita tuottivat ensin lähinnä tiedeyhteisön tutkijat ja ympäristöjärjestöt, kunnes lopulta ilmastokysymyksestä tuli yleisemmin tunnustettu huolenaihe.
Muutoksen merkkipaaluna voi pitää vuotta 1990. Silloin järjestettiin maailman toinen World Climate Conference, julkaistiin ensimmäinen hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n raportti sekä tehtiin YK:n yleiskokouksessa päätös ryhtyä valmistelemaan ilmastoneuvotteluja, joiden myötä vuonna 1992 syntyi ilmastonsuojelun UNFCCC-puitesopimus.
Viime vuosikymmeninä vallitsevaa järjestelmää on ryhtynyt haastamaan ja muuttamaan toisesta suunnasta käsin nicheissä tapahtuva toiminta eli fossiilivapaaseen energiaan perustuvien ratkaisujen kehitystyö. Teknologisten innovaatioiden suhteen keskeisiä muutosta edistäviä ja vallitsevaa järjestelmää haastavia toimijaryhmiä ovat olleet esimerkiksi tutkimusyhteisöt ja yritykset, jotka ovat myös usein kehittäneet uusia ratkaisuja yhdessä, ja toisaalta esimerkiksi paikallisyhteisöt, jotka ovat lähteneet kehittämään kotitalous- ja yhteisötason ratkaisuja energiantuotantoon vähentäen näin riippuvuuttaan fossiilienergiasta ja energiayhtiöistä.
Kuten esimerkki yllä havainnollistaa, murrospyrkimykset tuovat yhteen toimijoita kaikilta kolmelta yhteiskunnan sektorilta: julkiselta, yksityiseltä ja kansalaisyhteiskunnan sektorilta. Toimijat voivat toimia yhdellä tai useammalla mittakaavatasolla paikallisesta ja alueellisesta vaikuttamisesta kansalliseen, kansainväliseen ja globaaliin sfääriin.
Tarkemman käsityksen eri toimijuuksista murrosten ja niitä koskevien kamppailujen tapahtumakentillä saa kääntämällä katseen yleisistä toimijaryhmistä eri toimijoiden rooleihin. Roolit ovat järjestelmien rakenteita vasten tunnistettavia asemia. Usein yhdellä toimijalla on monia rooleja elämän eri piireissä. Myös saman päivän aikana rooli voi vaihdella: esimerkiksi moni meistä toimii aamuisin ensin perheenjäsenen roolissa, sen jälkeen työntekijänä tai opiskelijana jossain yhteisössä ja illemmalla omiin vapaa-ajan harrastuksiin tai itsensä kehittämiseen liittyvissä rooleissa (vaikkapa orkesterin basistina, omatarveviljelijänä tai paikallisen jalkapallokerhon taloudenhoitajana). Lisäksi meillä kaikilla on kuluttajuuden ja kansalaisuuden perusroolit. Kuluttajina toimimme, kun ostamme ja kulutamme erilaisia tavaroita tai palveluita, ja kansalaisuuden roolia taas toteutamme esimerkiksi äänestämällä ja poliittiseen keskusteluun osallistumalla.
Myös kollektiivisilla toimijoilla voi olla monia rooleja, joskin harvoin yhtä moninaisesti kuin yksilöillä. Yritys esimerkiksi toimii yhtäällä myyjänä ja toisaalla ostajana, toisinaan sopimusneuvottelijana ja joissain tapauksissa esimerkiksi tiedon tai ratkaisujen tuottajana tai yhteiskehittäjänä tutkimus- tai kehittämishankkeissa. Järjestöjen toiminta keskittyy usein tietyn tarkoituksen ympärille, mutta esimerkiksi jalkapalloseuran perustoiminta pitää sisällään erilaisia rooleja aikuisten liikuntaharrastusten puitteiden järjestämisestä (pelikenttien hallinta ja huolto sekä vuorojen koordinointi) lasten ja nuorten harrastus- jakasvatustoiminnan edistämiseen (ammattitaitoisten ohjaajien vetämät harjoitteluryhmät) ja tapahtumien järjestämiseen (jalkapalloturnaukset). Jalkapalloseura toimii usein myös vuorovaikutuksessa muiden seurojen kanssa, ja erikseen tai yhdessä niillä voi olla rooleja vaikkapa tasa-arvoisten harrastusmahdollisuuksien lobbaajina. Yhteistyössä ne voivat myös pohtia ratkaisuja siihen, miten ihmiset saataisiin kulkemaan harjoituksiin enenevissä määrin joukkoliikenteellä, yhteiskyydeillä tai lihasvoimin tai miten jalkapallohalleista voitaisiin saada hiilineutraaleja.
Global maker movement -liike: esimerkki yksilöiden mahdollisuuksista
“Making” tarkoittaa digitaalisia teknologioita hyödyntävää tee-se-itse-kulttuuria tai kansalaisliikettä, johon liittyy vahva, kokemusten ja tietojen jakamisen sekä yhdessä tekemisen kautta rakentuva yhteisöllisyys. Liikkeen näkökulma toimijuuteen korostaa tekijyyttä kuluttajuuden sijaan. Tehtävät tuotteet voivat vaihdella perinteisten materiaalien kuten puun työstämisestä aina monimutkaisten robottien suunnitteluun ja rakentamiseen. Maker-liikkeeseen liittyy tiedon yhteistuotanto ja avoimuus, eli esimerkiksi tuotetut innovaatiot, kokeilujen tulokset, ideat ja tietokoneohjelmat jaetaan yleensä toisten saataville. Myös mentorointiohjelmien avulla tuetaan tiedon ja valmiuksien välittymistä uusille tekijöille. Maker-liike on globaalisti järjestäytynyt ja toiminnastaan aktiivisesti viestivä liike – joskin maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tekevät näitä samoja asioita kokematta itseään kyseisen liikkeen osaksi (näin on toki monissa muissakin kansalaisliikkeissä).
Maker-liike voi valtaistaa paikallisia yhteisöjä myös esimerkiksi niillä alueilla, joilla resurssien niukkuus vaikeuttaa hyvinvoinnin ja mielekkään ihmiselämän toteuttamista. Liikkeellä on merkittävä jalansija esimerkiksi Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Tutkimuksessa on korostettu liikkeen valtaistavaa potentiaalia: se antaa yksilöille lisää välineitä oman toimijuuden vahvistamiseen, ja nämä mahdollisuudet voivat ulottua myös yrittäjyyden ja toimeentulon mahdollisuuksiin. Valtaistuminen perustuu muun muassa
- Tietojen ja taitojen kasvuun;
- Hallinnan tunteen kokemuksiin;
- Making-yhteisön osallistaviin rakenteisiin; ja
- Mahdollisuuteen toimia yhteistyöverkostoissa.
Maker-liikettä tarkastelleiden tutkijoiden mukaan yksilöiden toimijuuden vahvistaminen ja valtaistaminen tukee myös valtaistuneen yhteisön rakentumista, ja tällaisella yhteisöllä on kykyjä vaikuttaa muutoksiin yhteiskunnan laajemmilla tasoilla. Osassa Making-liikkeen hankkeita erityishuomio on ollut aiemmin sivuun jääneiden ryhmien – kuten naisten, tyttöjen ja maahanmuuttajien – toimijuuden ja kykyjen vahvistamisessa. Esimerkkejä tästä ovat naisten taloudellinen itsenäisyys (riippumattomuus aviopuolison tuloista) ja nuorten kouluttautumisen tukeminen työnsaannin mahdollisuuksien parantamiseksi tai oman yrityksen perustamiseksi. Esimerkiksi Kreikan pakolaisleireille Maker-toiminnasta (Elpis-projekti) syntyneet aurinkokennokäyttöiset matkapuhelimen laturit osoittautuivat valtavan tärkeiksi ihmisille, joilla ei ole helppoa pääsyä puhelimen lataamisen mahdollistaviin paikkoihin. Valtaistumista tukevissa projekteissa toimijuuden mahdollisuuksia tuetaan esimerkiksi tarjoamalla rahallista tukea digitaalisten materiaalien ja laitteiden hankintaan. Yhteisrahoitetussa Makerspaces-tiloissa käyttäjillä voi olla mahdollisuus esimerkiksi 3D-tulostimien, laserleikkurien ja mikropiirien valmistamiseksi tarvittavien työkalujen käyttöön.
Maker-liikkeen suhde järjestelmätason murroksiin on nähty globaalissa pohjoisessa ja globaalissa etelässä osin erilaisena. Globaalissa etelässä Global maker movement on vallitsevia järjestelmiä ”täydentävä” elementti, joka esimerkiksi parantaa toimeentulon mahdollisuuksia, perustarpeiden tyydyttämisen keinoja tai järjestelmien häiriönsietokykyä. Globaalissa pohjoisessa toiminnalla on puolestaan potentiaalia aiheuttaa vallitseviin järjestelmiin säröjä: se voi tuottaa vaihtoehtoisia tekemisen ja tarpeiden tyydyttämisen tapoja sekä pääomaa ongelmien ratkaisemiseksi ruohonjuuritasolta käsin. Liikkeen toiminnan on esitetty myös palauttavan teknologian käyttämisen ja kehittämisen valtaa takaisin paikallisille yhteisöille ja vahvistavan tiedon ja innovaatioiden avoimuuden kulttuuria. Digitaalisten ratkaisujen hyödyntäminen omien tee-se-itse-valmiuksien vahvistamiseen laventaa teknologisten murrospolkujen mahdollisuuksia, kyseenalaistaa vallitsevia riippuvuussuhteita ja korostaa tuottajuutta kuluttajuuden sijaan. Euroopassa Maker-liikkeeseen on liitetty erityisesti FabLabs-, Hackerspaces- ja Makerspaces-toiminta.
Työpaja Makerspace-tilassa, joka oli osa digitaalisen yhteiskunnan festivaaleja Berliinissä vuonna 2019. (Kuva: Jan Zappner/re:publica, CC BY-SA 2.0.)
Sosio-teknisessä tutkimuksessa on kiinnitetty murroksia koskien erityistä huomiota myös niin sanottujen välittäjien (intermediaries) tärkeään rooliin. Välittäjät voivat olla niin yksilöitä, organisaatioita kuin verkostojakin. Ne ovat erilaisia tiedon, tarpeiden, resurssien ja toimijoiden yhteensaattajia, jotka esimerkiksi luovat uusia yhteyksiä tuottajien ja kuluttajien välille (jotta uudet innovaatiot voisivat menestyä). Ne saattavat yhteen rahoittajia ja toimijoita sekä välittävät päättäjille tietoa tarvittavista muutoksista kestävämpien ratkaisujen valtavirtaistamiseksi. Lisäksi ne voivat tarjota erilaisia tieto-, hanke- ja konsultointipalveluita, jotka auttavat esimerkiksi niche-toimijoita hakeutumaan yhteistyöhön vallitsevan järjestelmän toimijoiden kanssa. Keskeiset “välittäjätyypit” ovat:
- Systeeminen välittäjä, jonka tehtävänä on koko järjestelmätason murroksen tavoitteen edistäminen ja edelläkävijyys tai sen tukeminen (esim. SITRA, Alankomaiden ‘Innovation Network Rural Areas and Agricultural Systems’ -verkosto ja monet innovaatiokeskukset)
- Vallitsevan järjestelmän tasolla toimiva välittäjä, jonka rooli on nykyisen järjestelmän tuottama mutta jolla on mandaatti kestävyysmurroksen edistämiseen ja joka usein toimii myös koko järjestelmän tasolla sekä niche-toimijoiden kanssa (esim. Ruotsin metsäteollisuuden perustama vesistö- ja ilmansaasteiden tutkimuskeskus, erilaiset alueelliset kehittäjäorganisaatiot ja rahoituksen jakajat)
- Niche-tasolla toimiva välittäjä, jonka tehtävä on erilaisten innovaatioiden ruokkiminen ja edistäminen (esim. paikallisyhteisöjen uusiutuvan energian tuotantoa edistävät yhteenliittymät)
- Prosessivälittäjä, joka pyrkii edistämään juuri tiettyä hanketta tai niche-prosessia siten, että se tukee toisten toimijoiden asettamien tavoitteiden toteutumista kokonaisvaltaista prosessia koordinoimalla (esim. kestävyyskonsultit ja projektipäälliköt)
- Käyttövälittäjä, joka edesauttaa uusien teknologioiden leviämistä käyttäjille ja toisaalta käyttäjien tarpeiden ja toiveiden välittymistä tuotekehittäjille ja vallitsevan järjestelmän toimijoille, jotta innovaatiot voisivat lähteä leviämään (esim. internetin keskustelufoorumit, joissa käsitellään uusia kestävyyttä edistäviä teknologiaratkaisuja; edunvalvontaryhmät; epämuodolliset yhteenliittymät kuten autojen yhteiskäyttöryhmien varhaisvaiheet)
Koska roolit ovat asemia ihmisten järjestelmissä, rooleihin liittyy usein tietynlaisia odotuksia tai kulttuurisesti jaettuja arvokäsityksiä. Nämä muodostavat jaetun käsityksen siitä, miten roolia hoidetaan hyvin; esimerkiksi mitä hyvä opettaja, pappi tai äiti tekee tai ei tee. Nämä rooli-ideaalit ohjaavat monia käsityksiä rooliin liittyvistä vastuista ja toiminnasta. Ne toimivat samaan aikana sekä toimintaa rajoittavina tekijöinä (”hyvä pappi ei juo viinaa”) että tietynlaista toimintaa vaativina tekijöinä (”hyvä opettaja tekee kaikkensa, että jokainen oppilas luokassa oppii puhumaan englantia”). Roolit myös mahdollistavat monia tekoja antamalla haltijoilleen pääsyn erilaisiin kulttuurisiin, sosiaalisiin tai materiaalisiin resursseihin. Esimerkiksi kaupunkien ja valtioiden viroissa työskentelevillä on pääsy valtaviin määriin tietoa erilaisista kaupunki- ja valtiotason järjestelmistä ja niiden prosessien toiminnasta ja toimijoista. Opettajilla taas on pääsy asemaan, jossa he voivat usein pitkään jatkuvalla yhteistyöllä pyrkiä tukemaan kokonaisia oppilasryhmiä tietojen, ajattelutaitojen ja kestävyysosaamisen vahvistamisessa.
Eri ihmisillä onkin rooleihinsa liittyen hyvin erilaisia mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan järjestelmän muuttamiseen. Tärkeää on pitää esimerkiksi mielessä, että lähes kaikilla ihmisillä näitä rooleja ja niiden suomia mahdollisuuksia on lukuisia muitakin kuin usein julkisessa keskustelussa korostuva kuluttajuus. Yksilöiden ajatteleminen ensisijaisesti kuluttajina on tavanomaista mutta ongelmallista, sillä se toisintaa oletusta markkinoiden ensisijaisuudesta ihmisten toiminnan ja toimintamahdollisuuksien määrittäjänä ja vähättelee yksilötason toimijuuden kirjoa.
Rooli-ideaalit muuttuvat yhteisöjen kulttuurien ja arvostusten muuttuessa. Tästä arkinen esimerkki on kotitöiden ja vanhemmuuden tehtävänjakoon liittyvien käsitysten muuttuminen. Samoin esimerkiksi käsitykset hyvästä opettajasta ja hyvästä asiakaspalvelijasta paitsi vaihtelevat kulttuureittain myös elävät vahvasti ajassa. Yrityksiin liittyvät odotukset taas ovat muovautuneet osittain kestävyysmurrokseen liittyvien, toimintaympäristöstä tulevien muutospaineiden myötä, mikä näkyy yritysten vastuullisuusraportoinnissa. Raporttien sisältö ja niissä ilmaistu käsitys yritysten roolista kestävyysmurroksessa heijastelevat ympäristöpolitiikan ja -keskustelun yleisiä trendejä: ilmastonmuutos on tiedostettu luontokatoa paljon laajemmin. Vuonna 2020 vasta alle neljäsosa suuryhtiöistä arvioi luontokadon aiheuttamia riskejä liiketoiminnalleen kun taas ilmastopäästöjen vähennystavoitteet löytyivät 65 % raporteista, ja Agenda 2030:een liittyviä tavoitteita itselleen asetti vähän yli puolet suuryhtiöistä.
Järjestelmämurrokset ovat usein (joskaan eivät aina) pitkäkestoisia prosesseja, joissa jopa kaikkein keskeisimpien avaintoimijoiden roolit voivat olla moninaisia. Esimerkiksi vallitsevassa järjestelmässä asemansa vakiinnuttaneet suuryritykset voivat ottaa kaksoisroolin ja toimia aktiivisesti sekä vallitsevan järjestelmän säilyttämiseksi että uusien innovaatioiden kehittämiseksi. Uusien innovaatioiden kehittäminen voi olla joko yrityksen aito pyrkimys muuttaa toimintansa suuntaa siirtymävaiheen kautta tai sitten vain strateginen pyrkimys laajentaa markkinoita sivubisneksien kautta, mikä voi samalla auttaa luomaan vastuullisempaa yrityskuvaa (vaikka tuotannon päätoiminta olisi yhä pysynyt samana). Kaksoisroolista löytyy esimerkkejä kaikilta keskeisimmiltä tuotannon ja kulutuksen sektoreilta: energiajärjestelmissä St1 investoi uusiutuvaan energiaan samalla kun jatkaa yhä öljyalalla, liikennejärjestelmissä monet ajoneuvojen valmistajat ovat valinneet kehittää myös sähköautoja, ja ruokajärjestelmissä esimerkiksi liha-alan suurin operaattori vuonna 2022, yli 165 miljardin dollarin liikevaihdon tehnyt Cargill, lähti 2020-luvun alussa kasviproteiinibisnekseen lanseeraamalla omat kasvipohjaiset pihvit ja ”jauhelihan”.
Yritysten yhteiskuntavastuun lyhyt historia
Yrityksiä velvoittava sääntely on ainakin Euroopassa lisääntymään päin. Suuntaus on seurausta vuosikymmeniä kestäneestä kehityksestä. Julkisen vallan, yksityisen sektorin ja kansalaisliikkeiden välinen vuorovaikutus muovaa sääntelyä osana jatkuvaa keskustelua uusliberalistisen ja voimakkaampaa yritysten sääntelyä kannattavan ajattelumallin välillä. Vaikka yritysten sosiaalisen roolin kehittyminen voidaan jäljittää ainakin teolliseen vallankumoukseen asti, moderni keskustelu yritysten yhteiskuntavastuusta (engl. corporate social responsibility, CSR) alkoi 1950-luvulla Yhdysvalloissa.
Globaalin pohjoisen suuryritykset alkoivat puolestaan 1970-luvulla raportoimaan hyötyjä, joita niiden toiminnalla oli työntekijöille ja ympäröivälle yhteiskunnalle; tämä oli vastaus valtion lisääntyvään säätelyyn ja kansalaisilta saatuun jatkuvasti kasvavaan, suuryritysten toiminnan haittoihin kohdistuvaan kritiikkiin. Myös eräästä 1970-luvun traagisesta tapahtumista seurasi yritysten toiminnan ihmisoikeusvaikutusten yleiseen tietoisuuteen tuleminen. Tuolloin länsimaisten öljy-yhtiöiden toiminta Niger-joen suistoalueella aiheutti ympäristötuhoja ja heikensi kymmenien tuhansien paikallisten ogonien toimeentuloa. Ogoneihin kuuluneen kirjailija ja ympäristöaktivisti Ken Saro-Wiwan johtamat mielenosoitukset öljy-yhtiöitä vastaan kiinnittivät myös länsimaiden huomion ylikansallisten yritysten ihmisoikeusrikkomuksiin.
Nigerian sotilashallitus teloitti Ken Saro Wiwan vuonna 1995. Teloitusta seuranneet kansainväliset mielenosoitukset käynnistivät järjestäytyneemmän keskustelun yritystoiminnasta ja ihmisoikeuksista. Ken Saro Wiwan surman jälkimainingeissa liikehdintä ihmisoikeuksien puolesta kiihtyi, ja esimerkiksi raportit länsimaisten yritysten osallisuudesta laillistettuun rotusortoon (toimimalla yhteistyössä ihmisoikeuksia rikkovan hallituksen kanssa ja noudattamalla Etelä-Afrikan Apartheid-lakeja) lisääntyivät.
Ken Saro-Wiwa (1941–1995). (Kuva: © Goldman Environmental Prize (rajattu alkuperäisestä).)
Vastauksena globaalin etelän kasvavaan huoleen monikansallisten yritysten toimista YK perusti vuonna 1974 keskuksen, jonka tehtävänä oli laatia kattavat säännöt monikansallisille yrityksille. Koska länsimaiset hallitukset ja monikansalliset yritykset kuitenkin vastustivat säännöstöluonnosta, siitä luovuttiin. Myöhemmin keskus lakkautettiin.
Muun muassa kansainvälisten ympäristö- ja kestävyyssopimusten vaikutuksesta yritykset aloittivat 1990-luvulla kestävään kehitykseen keskittyvän raportoinnin. Vuonna 2000 tehty YK:n Global Compact -aloite oli ensimmäinen merkittävä maailmanlaajuinen säännöstö yritysten ihmisoikeusvastuuta koskien. Murrosta tästä ei kuitenkaan seurannut, ja aloite saattoi hidastaa sitovampien vastuumekanismien luomista: yrityksille ja niiden etujärjestöille on muodostunut tavalliseksi strategiaksi viitata vapaaehtoiseen YK:n Global Compact -aloitteeseen sitoutumiseensa perusteluna sille, miksi vahvempi ja sitovampi yritysvastuuta koskeva sääntely on tarpeetonta tai jopa haitallista. YK valmisteli samaan aikaan toistakin aloitetta, joka koski nimenomaan sitovien ihmisoikeusnormien asettamista yrityksille. Tämä aloite hylättiin.
Vuonna 2005 John Ruggie nimettiin YK:n pääsihteerin erityisedustajaksi. Hän loi kuuden seuraavan vuoden aikana perustavat ihmisoikeuksia koskevat periaatteet, jotka koskettavat sekä valtioita että yrityksiä. Periaatteiden ytimessä on valtioiden velvollisuus kunnioittaa ja suojella ihmisoikeuksia, yritysten velvollisuus kunnioittaa ihmisoikeuksia ja noudattaa lakeja, sekä yritysten velvollisuus ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin, jos ihmisoikeusloukkauksia tapahtuu. Tarkemmat 31 periaatetta löytyvät OHCHR:n sivustolta (avautuu uuteen ikkunaan).
Ruggien periaatteiden julkaisemisen jälkeen yritysten ihmisoikeusvastuu on alkanut vakiintua keskusteluun. Sekä yritystutkimuksessa että kansainvälisessä sääntelyssä on näin ollen tapahtunut merkittävä murros: ihmisoikeuksiin liittyvien velvoitteiden ei katsota enää rajautuvan valtioiden velvollisuuksiksi. Vuonna 2020 jo 80 % suurimmista yrityksistä ympäri maailmaa julkaisi vuosittaisen kestävyysraportin.
Euroopan unionissa käynnistyi vuonna 2022 valmistelu yritysvastuun kiristämiseksi niin kutsutulla huolellisuusvelvoitteella (corporate sustainability due diligence). Se tarkoittaa prosessia, jossa yritykset tunnistavat, ehkäisevät ja lieventävät niiden toteutuneita sekä mahdollisia haittoja ympäristölle ja ihmisoikeuksille, kertovat miten ne hallinnoivat vaikutuksia sekä korjaavat toteutuneita haittoja. Velvoite tulee koskemaan vain yli 500 työntekijän yrityksiä (ja saattaa vielä päätyä - tätä kurssisisältöä kirjoitettaessa prosessi on kesken - rajatuksi niin sanotuille riskialoille kuten vaate- ja kaivosteollisuuteen).
Lähihistorian tarkastelu myös osoittaa eri toimijoiden tärkeitä rooleja muutosten edistämisessä. Kansalaisyhteiskunnan ”vahtikoirilla” (kuten Human Rights Watch) on ollut tärkeä rooli ihmisoikeusvastuuta koskevan sääntelyn tiukentamisessa esimerkiksi tiedon levittämisen ja yhteiskunnallisten odotusten muokkaamisen kautta. Tässä sosiaalisen median välineiden merkitys on kasvanut huomattavasti: se on mahdollistanut välittömän tiedonlevityksen ympäri maailmaa uusien ihmisoikeusrikkomusten tullessa ilmi. Toisaalta teknologinen ja taloudellinen kehitys on niin nopeatahtista, että yritysten perässä pysyminen on vaikeaa. Monet ongelmat havaitaan edelleen vasta jälkikäteen, kuten sosiaalisen median jättiyritysten käytäntöjen kohdalla on käynyt (esimerkiksi Facebookin rikkomukset käyttäjien yksityisten tietojen suojelemisessa).
Toimijuus ja valta
Valtaa ja valtasuhteita on kaikkialla, missä ihmiset toimivat toisten ihmisten kanssa. Valta onkin tärkeä mutta myös kiistelty käsite järjestelmätutkimuksessa. Valta mahdollistaa toimintaa. Murrostoimijuus edellyttää valtaa toimia toisin, ja valta tai vallan puute liittyy toimijan mahdollisuuksiin edistää omia tavoitteitaan. Koska eri toimijoilla on hyvin erilaisia tavoitteita – yksien tavoitteena on säilyttää vallitseva järjestelmä ja omat etunsa, toisten tavoitteena tehdä koko maailmasta oikeudenmukaisempi, planetaarista hyvinvointia edistävä paikka – tuottaa järjestelmämurroksen paine aina jännitteisiä kamppailuja, joissa valtasuhteilla on merkitystä. Kestävyysmurroksen yhteydessä valta voi näin ollen vauhdittaa, jarruttaa tai jopa estää muutosta.
Valta liittyy olennaisesti resursseihin ja kykyyn hyödyntää tai liikutella erilaisia resursseja. Valta on tällöin eri tilanteissa eri muotoista: esimerkiksi ideologista, fyysistä, tai sotilaallista, poliittista tai taloudellista valtaa.
Resursseja liikkeelle panevan vallan luokittelu. Tutkimusjulkaisujen Avelino (2017) ja Avelino & Rotmans (2009) pohjalta.
Kestävyysmurroksen kannalta valtaa on erityisen olennaista ajatella suhteessa pysyvyyttä ja muutosta mahdollistaviin ja estäviin mekanismeihin. Kaikki valta ei ole tässä suhteessa samanlaista, vaan tietynlainen valta mahdollistaa tietynlaisia, ei mitä tahansa, asioita. Voidaankin puhua erikseen vahvistavasta, innovatiivisesta ja transformatiivisesta vallasta. Erottelun tärkeä oppi on, ettei muutoksen edistäminen edellytä kuulumista eniten valtaa itselleen kasanneiden toimijoiden joukkoon, vaan valtaa voi myös haastaa muista asemista käsin tai tuottaa itse.
Vahvistava valta on kykyä lujittaa ja ylläpitää vallitsevia rakenteita ja järjestelmiä. MLP-näkökulmassa vahvistava valta voidaan käsittää vallitsevan järjestelmän toimijoiden yhdessä harjoittamaksi vallaksi. Esimerkiksi iso osa nykyisestä työnteosta uusintaa kestämätöntä järjestelmää, ja myös pienet toimijat kuten perheyritykset voivat tällöin osallistua vahvistavan vallan harjoittamiseen, vaikka niiden tarkoitusperät saattavat yksinkertaisesti liittyä oman toimeentulon saamiseen (tästä opimme myös Hyvä elämä ja planetaarinen hyvinvointi -kurssin rakenteellista eriarvoisuutta käsittelevässä osiossa). Kestävyysmurroksen yhteydessä puhe vallasta viittaakin usein yksinomaan vahvistavaan valtaan: puhutaan siitä, miten vallan jakautuminen estää kunnianhimoisten ilmastotoimien tai luontokadon pysäyttämisen vaatimia muutoksia. Tällä viitataan esimerkiksi siihen, että kestämättömästä toiminnasta eniten vaurastuneilla tahoilla on eniten rahaa lobata päätöksentekoa ja markkinoida oman toimintansa näennäisvihreyttä tai oman alansa toiminnan hyötyjä yhteiskunnalle sillä lopputuloksella, että yleinen mielipide ei asetu kannattamaan alan säätelyä. Vahvistava valta on kuitenkin vain yksi vallan muoto; innovatiivinen ja transformatiivinen valta sen sijaan edistävät muutosta.
Innovaatiivinen valta on kykyä innovoida – tuottaa uusia resursseja ja ratkaisuja. Se on tyypillistä niche-toimijoille. Esimerkiksi kyky tehdä sähköautoja, uudenlaisen pientuulivoimalan keksiminen, omatarveviljelmän perustaminen ja taito valmistaa kaikille maistuva kasviproteiinipaisti joulupöytään ovat esimerkkejä innovatiivisen vallan käytöstä. Tällainen innovointi voi myös itsessään lisätä valtaa (voimaannuttaa), jos se auttaa vähentämään riippuvuutta sellaisista resursseista, joita nykyisin kontrolloivat valtaa itselleen kasanneet, vallitsevan järjestelmän suuret toimijat (esimerkiksi öljyteollisuus). Maataloustuotannossa esimerkiksi avoimesti saatavilla olevat lajikkeet ovat jossain määrin auttaneet palauttamaan paikallisille tuottajille valtaa. Valta on keskittynyt globaaleille siemenyrityksille, kun ne ovat (patenttioikeuksien sallimana) kieltäneet viljelijöitä keräämästä seuraavan vuoden viljelysiemeniä edelliskesän sadosta ja vaatineet viljelijöitä sen sijaan ostamaan yritykseltä joka vuosi uudet siemenet. Tämä on tehnyt viljelijöistä hyvin haavoittuvia siemenyritysten hintapolitiikalle ja sopimusehdoille. Uudet innovaatiot voivat siis itsessään tuottaa säröjä nykyiseen valtajärjestelmään.
Innovatiivinen valta voi kohdistua myös ei-materiaalisiin innovaatioihin kuten uusiin tapoihin jäsentää maailmaa erilaisten käsitteiden, kehyksien ja tarinoiden kautta. Silloin innovatiivinen valta kohdistuu ideologiseen valtaan. Tähän ei toki riitä pelkkä uuden tuotteen saaminen markkinoille – vegaaninen joulupaisti kaupan hyllyllä ei vielä itsessään välttämättä vähennä eläintuotteiden kysyntää vaan ainoastaan lisää jouluruoan kysyntää ja kulutusta.
Transformatiivinen valta on kykyä luoda uusia rakenteita ja instituutioita tai näiden toiminnassa keskeisiä prosesseja. Esimerkiksi lainsäädännön uudistamiseen, yhteiskunnan infrastruktuuriin tai talousjärjestelmän tavoitteiden muuttamiseen liittyvä valta on transformatiivista valtaa. Tällainen valta mahdollistaa syvemmät muutokset järjestelmissä. Usein transformatiivista valtaa olisi eniten toimijoilla, joilla on myös vahvistavaa valtaa, mutta uudistamista ja vahvistamista on kuitenkin hyödyllistä ajatella vallan eri muotoina. Transformatiivinen valta tulee käyttöön erityisesti niinä hetkinä, kun vallitseva järjestelmä on säröytynyt ja/tai tietty niche-ratkaisu vahvistanut suosiotaan niin paljon, että aika on otollinen vallitsevien järjestelmien ratkaisujen, sääntöjen ja arvojen uudelleen määrittelylle.
Järjestelmämurroksissa vallan eri muodot ja tasot limittyvät ja risteävät monin eri tavoin niin, että olisi yksioikoista puhua muutoksesta vain yhdenlaisen tai yhteen suuntaan vievän vallan muotona. Hyvä esimerkki tästä on sähköautojen yleistyminen, joka on alkanut muuttaa autokantaa ja irrottaa autoilua fossiilisista polttoaineista laajasti eri puolilla maailmaa. Samalla kun muutos mahdollistaa liikennejärjestelmän murroksen pois riippuvuudesta fossiilisiin polttoaineisiin (yksi vallitsevan liikennejärjestelmän piirre), muutos kuitenkin myös vahvistaa liikennejärjestelmän perustumista yksityisautoiluun (toinen vallitsevan liikennejärjestelmän piirre). Osin tästä syystä sähköautoilun yleistyminen onkin tietyn pisteen jälkeen edennyt suhteellisen vauhdikkaasti, sillä ratkaisu on tarjonnut suurille autoteollisuuden toimijoille mahdollisuuden pitää kiinni saavuttamastaan asemasta ja siihen liittyvästä vallasta, kunhan ne nappaavat nichessä kehitellyn uuden moottoriteknologisen ratkaisun – mikä ei edellytä niiden koko toiminnan mullistamista (toisin kuin vaikkapa öljy-yhtiön muuttuminen tuulivoimayhtiöksi edellyttäisi) – omaan käyttöönsä.
Sähköauto on myös esimerkki maltillisesti uudistavasta innovatiivisen vallan käytöstä. Radikaali tapa käyttää valtaa puolestaan tähtää koko järjestelmän perinpohjaiseen murtamiseen sen toimintalogiikkaa ja tavoitteita myöten. Radikaali vallankäyttö siis pyrkii vaikuttamaan Donella Meadowsin vipupisteteorian vahvimpiin vipupisteisiin: järjestelmien päämääriin, yhteisön ajattelutapoihin ja joustavuuteen (muutosvalmiuteen) ajattelutavoissa. Esimerkiksi koko talousjärjestelmän tai globalisaation haastavat liikkeet edustavat pyrkimyksiä radikaaliin vallankäytön tapaan. Osa nicheä edustaa radikaaleja innovaatioita, joiden toimintaa kuvaavat ja motivoivat tällaiset pyrkimykset. Esimerkiksi omavaraisuuteen tähtäävät ruohonjuuriliikkeet ja osa vaihtoehtoisista ruoan tuotannon ja kulutuksen verkostoista (alternative food networks) tähtäävät irtautumiseen vallitsevista tuotannon ja kulutuksen järjestelmistä sekä sen osoittamiseen, että vaihtoehtoiset järjestelmät ovat mahdollisia.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.