3.2 Tavoitetilan ja reittien tarkastelu tulevaisuudentutkimuksen menetelmin

Tulevaisuuden ajattelu ja kuvittelu on tärkeää tulevaisuuteen vaikuttavista asioista päättämiselle ja niiden toteuttamiselle. Käsitysten, uskomusten ja toiveiden pohjalta muodostuvat tulevaisuuskuvat vaikuttavat siihen, mitä pidetään ylipäätään mahdollisena. Ihmisten todellisuus on pitkälti sosiaalisesti rakennettua. Myös tulevaisuudesta keskusteleminen ja sitä koskevien ideoiden muokkaaminen kuviksi ja tarinoiksi rakentaa tulevaisuuksia. Tulevaisuuskuvia on käsitelty fiktiossa esimerkiksi utopian ja dystopian keinoin. Ne auttavat pohtimaan toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuksia ja voivat toimia kriittisinä, vallitsevia oletuksia kyseenalaistavina puheenvuoroina. Utopiaa ja dystopiaa hyvän elämän kuvittelemisen työkaluina käsiteltiin Hyvä elämä ja planetaarinen hyvinvointi -kurssin osiossa 3.4. 

Viime vuosikymmeninä yksilötason tulevaisuuskuvat ovat monissa länsimaissa laventuneet. Saksalainen sosiologi Ulrich Beck kuvasi modernisaatiota vapautumisena teollisen yhteiskunnan tuottamasta sosiaalisesta järjestyksestä, jossa esimerkiksi sukupuoliroolit, oman suvun asema sekä kulttuuriset moraalikäsitykset rajasivat nykyistä tiukemmin yksilöiden mahdollisia tulevaisuuksia. Yhteiskunnallisen kehityksen rajana saattoi olla vain taivas, mutta naisen tulevaisuuden rajana oli lastenhuoneen tai “naisille sopivan ammatin” opiston ovi. Uusliberaalissa ajassa tulevaisuus on täysin yksilöllistynyt: vallitsevan kulttuurisen tarinan mukaan kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, jos uskoa ja ponnisteluvalmiuksia riittää. Tulevaisuuskuvittelun merkitys on siis kasvanut ainakin tarkasteltaessa ihmisten elämänsuunnitelmia yksilötasolla, koska mahdollisena pidettyjä tulevaisuuksia on enemmän. Tämä tarina on toki eri asia kuin se, miten yhtäläiset lähtökohdat eri yksilöillä on erilaisten tulevaisuuksien toteuttamiseen.

 Kuva: Sigezy, CC BY-NC 2.0.

Kestävyysmurroksen edistämisessä yhdistyvät sekä yksityinen että julkinen tulevaisuuden ajattelu ja kuvittelu. Julkiset tulevaisuuskuvat voivat koskea todennäköisiä, mahdollisia tai toivottuja tulevaisuuksia, ja harva on valmis edistämään tulevaisuutta, jota ei pidä mahdollisena tai toivottavana. Yksityiset tulevaisuuskuvat voivat vaikuttaa asenteisiin vahvoja ympäristötoimia kohtaan: koetaanko esimerkiksi ilmastopolitiikan tiukentuminen omaa arkista hyvinvointia uhkaavaksi ja elämää rajoittavaksi vai mielekkäämpää elämää mahdollistavaksi? Tulevaisuuskuvien pohtimisen lisäksi on tärkeää ymmärtää, millä tavoin ja miksi tietyt valinnat voivat johtaa yhteiskuntia kohti tietynlaisia tulevaisuuksia, ja miten avomerellä keikkuvaa purjevenettä voi luovia oikealle reitille epävarmuuksista huolimatta.

Tulevaisuudentutkimus pyrkii tunnistamaan erilaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia sekä lisäämään ymmärrystä siitä, mitkä seikat vaikuttavat yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin ja muutospolkuihin: miksi tietyt valinnat vievät yhteiskuntia tiettyyn suuntaan ja mitä suunnan muuttamiseksi voi tehdä? Tulevaisuus ajatellaan asiana, johon voi vaikuttaa mutta jota ei voi hallita. Vuosikymmenien päähän isoja kuvia ja reittejä hahmottava tulevaisuudentutkimus eroaakin ennakoinnista (engl. foresight), joka on hyvin käytännönläheistä lähitulevaisuuden tarkastelua esimerkiksi yritysten tai kaupunkien toiminnan suunnittelun kuten investointipäätösten tueksi. Tulevaisuudentutkimus ei ainoastaan selvennä mahdollisia tai todennäköisiä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia; siihen kuuluu myös kriittinen ja herättelevä näkökulma. Tulevaisuudentutkimus voi kyseenalaistaa yhteiskunnassa itsestäänselvyyksiksi normalisoituneita uskomuksia sekä korostaa ihmisten mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuteen. 

Tulevaisuudentutkimuksen ote maailmaan on systeeminen. Maailma nähdään monimutkaisena järjestelmänä, jota on mahdollista ymmärtää paremmin erityisesti poikkitieteellisin, eri tieteenalojen karttatietoa yhdistelevin menetelmin. Tulevaisuuksia ei siksi kuvitella lineaarisin ennustein, vaan järjestelmien sisäiset ja väliset vuorovaikutukset otetaan huomioon.

Tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wileniuksen mukaan todistusaineisto on sen puolella, että nykyisten järjestelmien mullistukselle kypsä piste ollaan saavuttamassa ja että energiasektorin, liikenteen ja ruoan tuotannon osalta maailma voi muuttua radikaalisti 2030–2040-lukujen aikana. Ilmastotoimien kannalta arvio luo toivoa, sillä kyseisillä aloilla syntyy 90 prosenttia ihmistoiminnan ilmastovaikutuksista. Wileniuksen mukaan on tärkeää omaksua järjestelmäajattelun näkökulma maailmaan, sillä erilaiset lineaariset ennusteet asioiden vakaasta muutostahdista menevät helposti pieleen. Esimerkki tästä epälineaarisuudesta on uusiutuvan energiateknologian kehitys. Esimerkiksi viimeisen 12 vuoden aikana aurinkoenergian tuotantoon tarvittavien kennojen tuotantokustannukset ovat pudonneet kymmenesosaan aiemmasta. Matkapuhelimiin ja niillä käytettäviin palveluihin liittyvä teknologia mullistui myös hyvin nopeasti. Kuitenkin epälineaarisia ilmiöitä, kuten eksponentiaalisen kasvun todellisia seurauksia, on vaikeampi hahmottaa.

Muutosten epälineaarisuuteen liittyy yhteiskuntien teknologis-taloudellisessa kehityksessä havaittu, 40–60 vuoden jaksoissa toistuva syklisyys. Venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratieffin mukaan nimettyjä syklejä on tunnistettu teollistuneissa länsimaissa 1780-luvulta lähtien. Siten laskettuna menossa on kuudes sykli – älykkään ja resurssitehokkaan teknologian sykli. Siinä ihmistoiminnan ympäristövaikutuksia pyritään taltuttamaan älykkäiden ratkaisujen, resurssitehokkuuden ja teknologian ja luonnon yhteen sovittamisen kautta. Samalla maailmanlaajuisissa arvotutkimuksissa on havaittu merkkejä materialististen arvojen heikkenemisestä: hyvän elämän nähdään yhä enemmän olevan sidoksissa itsensä ilmaisuun ja toteuttamiseen elintasonousun sijaan. 

Edellisessä syklissä näkyy myös seuraavan syklin siemen, sillä uudet syklit rakentuvat edellisten synnyttämien tarpeiden pohjalle. Esimerkiksi ensimmäistä, höyrykoneen keksimisen aikaan ajoittuvaa sykliä seurasi maailmaa mullistanut rautateiden ja terästuotannon kehittymisen aalto, jota seurasi puolestaan sähköistymisen sykli. Tämän rakentumismekanismin ansiosta myös seitsemännen syklin luonnetta noin vuodesta 2050 eteenpäin on jo aavisteltu. Wilenius kutsuu tulevaa seitsemättä sykliä elävien järjestelmien teknologiaksi, jossa teknologia ja orgaaninen elämä kietoutuvat yhä vahvemmin yhteen: “Yhteiskunnat jalostavat orgaanisia materiaaleja, ja koko planeetta on muutettu kuin yhdeksi isoksi puutarhaksi, jota hoidetaan ja korjataan huolellisesti.”

 

Tulevaisuudentutkimuksen menetelmät karttojen ja reittien luomisen apuna

 

Skenaariot

Skenaariot ovat mahdollisia tulevaisuuksia koskevia karttoja: ne kuvaavat sekä tietyn tulevaisuuden tilan (tulevaisuuskuvan) että polkuja, jotka johtavat kyseiseen tulevaisuuteen. Syy-seuraussuhteita kuvaavat polut auttavat ymmärtämään kehityskulkuja, jotka voivat viedä tietynlaisiin tulevaisuuksiin, ja tunnistamaan muutoksen ja vaikuttamisen paikkoja näillä poluilla. Skenaariot eivät ole ennusteita eikä yleisestä tulevaisuuden ajattelusta kumpuavaa näkemystä voi kutsua skenaarioksi: tutkimuksellista skenaariotyötä määrittävät systemaattisuus, tutkimusaineistoon perustuminen ja dokumentaatio. 

Kuvailevat skenaariot hahmottelevat systemaattisesti mahdollisia tulevaisuuksia keräämänsä tiedon pohjalta. Tiedoksi ei riitä pelkkä historiallinen tieto siitä, miten jokin asia on kehittynyt, sillä mahdollisia tulevaisuuksia on monia ja niihin voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi arvio väestömäärän muutoksesta vuoteen 2050 mennessä on historialliseen dataan perustuva ennuste, ei skenaario. Skenaariot ja mallit tukevat toisiaan. Kuten esimerkiksi IPBES on malli- ja skenaarioraportissaan todennut, skenaariot kuvaavat mahdollisia tulevaisuuksia erilaiset muutosvoimat huomioon ottaen. Mallit puolestaan arvioivat näiden eri skenaarioiden vaikutuksia eri lajeille ja ekosysteemiprosesseille.  

Skenaarioita voidaan rakentaa sekä laadullista että numerotietoa käsittelevin menetelmin. (Menetelmistä kiinnostuneille hyvän johdannon tarjoaa Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen oppimateriaali.) Monille menetelmille yhteistä on toimintaympäristön laaja tarkastelu. Vaikka skenaarion keskiössä voi olla hyvinkin rajattu teema kuten kulutustottumukset, energiajärjestelmä tai vaikkapa ruokajärjestelmän osa, otetaan skenaariotyössä huomioon laaja joukko mahdollisia taustamuuttujia. Taustamuuttujat liittyvät järjestelmän toimintaympäristöön; ne ovat erilaisia järjestelmän toimintaan vaikuttavia tekijöitä. 

Toimintaympäristöstä voidaan hahmottaa erikseen poliittisia, ekonomisia (taloudellisia), sosiaalisia, teknologisia ja ekologisia tekijöitä (ns. PESTE-analyysi). Ne voivat kaikki vaikuttaa osaltaan järjestelmän kehityskulkuihin. Toisinaan toimintaympäristön kuvausta rikastetaan vielä esimerkiksi kulttuuria, arvoja tai lainsäädäntöä tarkastelemalla. Luokittelussa on toki aina jonkin verran keinotekoisuutta: esimerkiksi ostotuet sähköautoille ovat yhtä lailla poliittisia ja taloudellisia tekijöitä. Luokittelun moniulotteisuus kuitenkin muistuttaa siitä tärkeästä seikasta, että järjestelmän muutosta tai muutoskitkaa selittävät aina monentyyppiset tekijät, eivät pelkästään vaikkapa poliittinen järjestelmä, talous tai teknologiakehitys. Toimintaympäristön hahmottamisessa on myös oleellista tunnistaa sekä jo alkaneita muutoksia että ihmiskunnalle aivan uusia mutta mahdollisia muutoksia. Aivan uusien muutosten ajattelu on usein haastavinta. 

 

 PESTE-toimintaympäristöanalyysillä voi hahmotella esimerkiksi työn tulevaisuutta Suomessa. Kuva tulevaisuudentutkimuksen oppikirjasta tulevaisuus.fi-sivustolta.

 

Kuvailevat skenaariot ja skenaarioiden seurauksien mallinnukset myös konkretisoivat sen, mitä maailmassa voi tapahtua, jos riittäviin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja luontokadon pysäyttämiseksi ei ryhdytä. Rooman Klubin Kasvun rajat -raportti 1972 oli ensimmäinen järjestelmien kompleksisuuden huomioiva mallinnus planeetan tulevaisuudesta. Monissa tapauksissa onkin tärkeää mallintaa myös niin sanottua perusuraa (BAU, engl. Business as Usual), eli toisin sanoen arvioida miltä tulevaisuus näyttää, jos yhteiskuntien tai tiettyjen teollisuudenalojen toiminta jatkuu nykyiseen tapaan.

 

Toivotut tulevaisuudet ja backcasting

Toivottuja tulevaisuuksia koskevat (eli tavoitteelliset) backcasting-menetelmät ovat kestävyysmurroksen kannalta erityisen tärkeitä, sillä ne vastaavat mahdollisia tulevaisuuksia koskevaa tutkimusta suoremmin ydinkysymykseen: miten rakentaa reittejä kestävään tulevaisuuteen ja kohti planetaarista hyvinvointia? Backcasting-menetelmä tuottaa tietoa reiteistä tavoiteltuun tulevaisuuteen. 

Työ alkaa määrittämällä tavoiteltavan tulevaisuuden tilan kannalta olennaiset muuttujat ja niiden lukuarvot – esimerkiksi erilaiset luontotyypit turvaava maankäyttö ja ilmastovaikutuksiltaan hiilineutraali yhteiskunta, tai rajatumpana esimerkkinä vaikkapa ympäristön ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta kestävä työelämä tai ruokajärjestelmä. Kun tavoiteltavan tulevaisuuden tärkeimmät ominaisuudet on määritetty, seuraava vaihe pyrkii määrittämään, millaisin toimenpitein nykyhetkestä voidaan edetä kohti tavoiteltua tulevaisuutta. Uskottavan reitin luomiseksi tehdään reitin varrelle askelmerkkejä, ja usein tämä alkaa lähempää tavoitetulevaisuutta (mistä nimi backcasting): jos esimerkiksi vuonna 2050 liikennejärjestelmän tulisi olla hiilineutraali, mikä tilanteen pitää olla vaikkapa 2040, jotta tavoite on mahdollinen? Backcasting-menetelmän arkinen kevytversio on monille tuttu opinnoista, töistä, tai vaikkapa kuntoilusta, joissa menetelmää voidaan hyödyntää erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Murrospolkutyö auttaa jäsentämään, arvioimaan ja vertaamaan erilaisia reittejä kohti tulevaisuutta – tai tulevaisuuksia. Reittejä hahmotettaessa on tärkeää tunnistaa erilaisten muutosajurien (esimerkiksi poliittinen ohjaus, yritysten ratkaisut ja kulttuuriset tai teknologiset muutokset) vaikutukset. Murros voi näyttää esimerkiksi hyvin erilaiselta yritysvetoisesti tai vahvasta poliittisesta ohjauksesta käsin aikaansaatuna.

 

Osallistava tulevaisuustyöskentely

Osallistava tulevaisuuksien tutkiminen on tuottanut yhä enemmän menetelmiä sekä tieteellisen työn tueksi että muualla yhteiskunnassa tehtävän tulevaisuuden pohtimisen ja päätöksenteon (tulevaisuustyöskentelyn) työkaluiksi. Osallistavan tulevaisuustyöskentelyn tunnetuimpiin menetelmiin kuuluvat asiantuntijoiden roolia painottava Delfoi ja laajempaa osallisuutta painottavat tulevaisuusverstaat, joihin tutustumme nyt lyhyesti. 

Delfoi-menetelmä syntyi alun perin 1950-luvulla työkaluksi nopean, monia eri näkökulmia vaativan päätöksenteon tueksi esimerkiksi kriisitilanteisiin. Nykyään Delfoi-tutkimukset ovat asiantuntijapaneeleihin perustuvia tutkimuksia, joissa pyritään tavoittamaan alan asiantuntijoiden hallussa olevaa, vaikeasti muotoiltavaa mutta arvokasta “aavistelutietoa” tulevaisuuden mahdollisista tai toivottavista kehityskuluista. Delfoille keskeistä on monikierroksinen prosessi, jossa asiantuntijoiden näkemyksiä saatetaan yhteen, jolloin osallistujilla tulee mahdollisuus päivittää näkemyksiään lisätiedon ja (anonyymin) ajatustenvaihdon seurauksena. 

Toisaalta Delfoin onnistuminen riippuu kriittisesti asiantuntijapaneelin valinnan onnistumisesta. Siinä missä sydänkirurgian asiantuntijuuden määrittäminen on melko yksinkertaista, kestävyysmurroksen asiantuntijuus voi saada hyvin moninaisia muotoja ja sen määrittely vaatii tietoisuutta vallitsevista sosiaalisista arvohierarkioista ja valtavirtaistuneista ajatuskehyksistä. Jos asiantuntijuus määrittyy tavalla, jossa vain valtavirtaa edustavat näkemykset voivat tulla luetuiksi asiantuntijuutena, voi Delfoi-tieto pönkittää ja toistaa vallitsevia paradigmoja haitallisella tavalla (aiheesta lisää osiossa 3.3 Viisautta reittivalintoihin). Nykyään on ryhdytty kehittämään myös joukkoistamis-Delfoita, jossa ideoiden keräämistä, ongelmanratkaisua tai ratkaisuvaihtoehtojen arviointia joukkoistetaan laajemmalle yleisölle.

Tulevaisuusverstaat ovat laajasti muunneltava tulevaisuustyöskentelyn tapa. Menetelmä kehitettiin alun perin vahvistamaan “tavallisten ihmisten” toimijuutta ja tulevaisuuden kuvittelemisen, pohtimisen ja rakentamisen. Tulevaisuusverstaita yhdistää käytännönläheinen ote ja uusien ratkaisujen luominen yhdessä. Verstaissa käsiteltävät asiat voivat olla myös pienempiä ja lähempään tulevaisuuteen sijoittuvia kuin tulevaisuudentutkimuksen isot karttakuvat. Keskusteleva tiedon tuottaminen voi lisätä osallistujien ymmärrystä ongelman tarkastelun eri näkökulmista. Työskentelyn eri vaiheisiin kuuluu ongelman määrittely yhdessä, vapaa ideointi ratkaisuista mahdollisimman laajasti mielikuvitellen ja lopulta paluu niiden käytännön toimien miettimiseen, joilla ongelma voitaisiin ratkaista nykyhetken rajoitteet huomioon ottaen. 

Tulevaisuusverstaat ovat myös keskeinen osallistavan päätöksenteon väline. Ne eivät sovi sitovien päätösten tuottamiseen rajatun osanottajamääränsä vuoksi, mutta ne voivat tuottaa neuvoa antavia näkemyksiä ja uusia ratkaisuja sekä auttaa päättäjiä ja politiikkatoimien valmistelijoita ymmärtämään, mitkä seikat päätettävän asian ympärillä erityisesti pohdituttavat kansalaisia. Verstaissa voidaan käyttää monia työskentelytapoja tarinoista visuaalisiin menetelmiin ja backcastingiin. Koska verstaan osallistujilta ei yleensä edellytetä ennakkotietoja tai valmistautumista, verstaiden suunnittelu on kriittistä työskentelyn onnistumiseksi. Esimerkiksi verstaassa työskentelyn pohjaksi tarjottava tieto – etenkin jos aiheena ovat kestävyysmurroksen haastavat kysymykset kuten elämäntavat tai ristiriitoja sisältävät maankäytön kysymykset – voi myös ravistella ja herättää negatiivisia tuntemuksia. Verstaan järjestäjillä on oltava hyvät ohjaustaidot, jotta he pystyvät viemään osallistujat ristiriitojen ja hankalia tunteita herättävien reaktioiden yli kohti rakentavaa yhteistyötä, ei vastakkainasetteluja.

 

Tiekartat kestävämpään tulevaisuuteen

Tiekarttojen tekeminen on yleistynyt etenkin ilmastotoimien yhteydessä. Esimerkiksi Suomessa Työ- ja elinkeinoministeriö ohjasi 13 merkittävää teollisuudenalaa laatimaan omat vähähiilisyystiekarttansa Suomen vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitteen tueksi. Tiekartan laativat energia-ala, kemianteollisuus, metsäteollisuus, teknologiateollisuus, ruokateollisuus, kauppa, kuljetusala, maatalous, majoituspalvelut, rakennusteollisuus, kiinteistöala, puutavara-ala, tekstiiliteollisuus ja bioenergiateollisuus. Tiekarttojen yhteenvedot koottiin myös ministeriön omaan raporttiin. 

Tiekarttojen teko tai tiekartoitus (engl. roadmapping) auttaa jäsentämään ja visualisoimaan tietyn toiminnan tulevaisuutta, keinoja kulkea kohti tavoitetilaa etappi kerrallaan sekä reitillä etenemisen toimintaympäristöä, jonka muutoksia on seurattava ja huomioitava (isompi karttakuva). Tiekartat voivat antaa hyvin täsmällisiä toimintaohjeita (yritysten teknologiatiekartat), edustaa yleistasoisia visualisoituja tarinoita kehityksen vaihtoehdoista ja toimintaympäristön muutoksista (strategiatiekartat) tai olla tältä väliltä (politiikkatiekartat). Strategiatiekartta korostaa ajatusta monista mahdollisista reiteistä ja tarpeesta “pysyä kartalla” niin, että toiminnan suuntaa voidaan tarkastella aina uudelleen, muuttuvaan toimintaympäristöön reagoiden. Yksinkertaistaen teknologiatiekartta on kuin maratoniin tähtäävä treeniohjelma, joka vie päämäärää kohti vaihe kerrallaan, kun taas strategiatiekartta on suunnistuskartta, jossa kartanlukijan on itse tehtävä reittivalinnat mutta jossa kartta tarjoaa olennaisen pohjatiedon hyvien reittivalintojen tekemiseen ja tavoitepisteen löytämiseen. 

Yhteiskunnallisten järjestelmien ohjaamisen tueksi sopii politiikkatiekartta. Siinä hahmotellaan tavoiteltavan tulevaisuuden saavuttamiseen vaikuttavia muutosvoimia (trendit, megatrendit), eri aikajänteillä toteutettavissa olevia murrosta tukevia politiikkatoimia sekä olennaisilla tuotannon ja kulutuksen aloilla tapahtuvia muutoksia kuten teknologisia innovaatioita ja vallitseviin järjestelmiin syntyviä säröjä, jotka mahdollistavat suurempien murrosten sisäänajon. Politiikkatiekarttaa voidaan tukea myös teknologiatiekartalla, jossa hahmotellaan tarkemmin esimerkiksi energiantuotannon tapojen muutosta ja näiden muutosten mahdollistamia ratkaisuja, markkinamuutoksia sekä olennaisia toimijoita ja heidän resurssejaan, jotka tukevat muutosta. 

Tiekartoilla on tyypillisesti kolme sisällöllistä osatekijää: (1) Tavoitetilan määritys, esimerkiksi yrityksen tai kunnan toiminnan hiilineutraalius; (2) Aikajänteet lähtien nykytilan kuvauksesta ja edeten asteittain kohti kaukana siintävää visiota; ja (3) Temaattiset tarkastelutasot (esim. muutoksia ajavat voimat, uusia ratkaisuja mahdollistavat teknologiat, vallitsevan järjestelmän nykyinen toimintatilanne esimerkiksi sääntelyn, markkinoiden, tuotteiden tai käytäntöjen osalta).

 

 

Politiikkatiekartan ja teknologiatiekartan rakenne Ahlqvist ym. 2012 pohjalta. Yhteen politiikkatiekarttaan voi kuulua useita yksityiskohtaisia teknologiatiekarttoja.

 

Tiekarttoja voi laatia lähes mistä tahansa. Pienimuotoinen tiekartoitus hyödyntää olemassa olevia raportteja ja aiemmin kerättyä tietoa, jotka muutetaan tiekartaksi tarkastelemalla tietoa nykytilasta ja reittivaihtoehdoista suhteessa tavoiteltavaan tulevaisuuteen. Kartoitus haastaa konkretisoimaan askelia esimerkiksi vähähiilisyystavoitetta kohti. Laaja tiekarttatyö perustuu uuden tiedon tuottamiseen esimerkiksi työpajaprosessien ja asiantuntijahaastatteluiden avulla. 

Asiantuntijoiden kuuleminen auttaa varmentamaan karttakuvan oikeellisuutta. Esimerkiksi luontokatoa ja ilmastonmuutosta hillitsevässä työssä on tärkeää, että tiekarttaan hahmoteltavat toimenpiteet ovat aidosti vaikuttavia, eikä esimerkiksi riittävänä toimenpiteenä organisaation päästövähennysten saavuttamiseksi pidetä vain lähiruoan ostamisen lisäämistä ja muovin käytön välttämistä (näiden toimien vaikutukset kasvihuonekaasupäästöihin ovat hyvin pieniä tai voivat jopa johtaa päästöjen kasvuun, mikäli esimerkiksi kauempaa tuotua broileria, kalaa tai kasvisruokaa korvataan lähinaudanlihalla tai mikäli muovin välttely johtaa tuotteiden pilaantumiseen tai vaikkapa muovikassien korvaamiseen puuvillakasseilla, jotka ovat ilmastolle paljon kuormittavampi vaihtoehto ellei niitä käytetä tuhansia kertoja).

Pelkkä toimenpidesuunnitelma aikajanalle laitettuna ei ole systemaattinen tiekartta, vaikkakin pienelle yritykselle tai järjestölle se voi olla resurssiviisas tapa luoda suunnitelma tulevaisuuteen. Systemaattiseen tiekarttaan kuuluu laajempi kokonaisuus, jossa hahmotellaan karttaympäristöä. Tähän sisältyvät niin visuaaliset kuin tekstipohjaisetkin kuvaukset reiteistä kohti vähähiilisyyttä, planetaarista hyvinvointia tai muuta tavoitetilaa, sekä tarkemmat toimenpidesuunnitelmat. 

Tiekartta konkretisoi ja vaiheistaa kestävyystyötä muistuttaen samalla murroksen järjestelmätason muuttujista ja kokonaiskuvasta. Näin toimia voidaan myös matkan varrella tarvittaessa säätää ja kulkureittiä muuttaa toimintaympäristön muutoksiin reagoiden. Tiekartan ajatuksena on osoittaa myös “Plan B” -vaihtoehtoja (jotta esimerkiksi kaasun tuonnin lopettaminen Venäjältä ei johtaisi fossiilisten polttoaineiden käyttöönottoon, kuten tällä kurssilla olemme oppineet Euroopan maissa vuonna 2022 tapahtuneen). Tiekartta vaatii tuekseen seurantaa: ilman selkeitä askelia ja mitattavia tai muuten seurattavia välietappeja on myös vaikea sanoa, onko matkan suunta oikea ja matkavauhti riittävä. 

 

 

Esimerkkinä tiekartasta visualisointi Kuopion Energian tiekartasta hiilidioksidipäästöttömään tuotantoon. Visualisoinnista näkyy tiekartan tavoitetila, nykytila ja muutoksen vuosittaiset etapit. Temaattisista tarkastelutasoista esillä ovat muutettavan järjestelmän lähihistoria ja muutoksen trendi, asiakasmäärän kehitys sekä päästöjä vähentävät teknologiat ja toimenpiteet. (Kuva: Kuopion Energia Oy ja Kuopion Sähköverkko Oy.)  

 

Tulevaisuuksien tarkastelun mahdollisuudet ja rajat

Tulevaisuudentutkimuksen ja tulevaisuustyöskentelyn menetelmät tekevät erilaisista vaihtoehtoisista tulevaisuuksista ajateltavissa olevia ja siten näkyvämpiä ja mahdollisempia. Kestävyysmurrosten erikoistutkija Laura Pereira on todennut, että me ihmiset olemme usein yllättävän huonoja kuvittelemaan mahdollisia tulevaisuuksia ja tuomitsemme helposti mahdottomaksi monia aivan mahdollisia asioita. 

Jo nyt maailmassa on toteutunut koko joukko sellaisia tulevaisuuksia, joita pidettiin aiemmin mahdottomina (tai niin naurettavan epätodennäköisinä, ettei niiden toteutumiselle kannattanut uhrata ajatustakaan): Esimerkiksi 20th Century Fox -yhtiön elokuvatuottaja Darryl Zanuck ennusti 1946 televisiolle korkeintaan puolen vuoden mittaista ikää markkinoilla ja internetin pioneereihin kuulunut insinööri Robert Metcalfe arveli internetin kuolevan 1996. Koska tulevaisuustyöskentelyn ytimessä on ennustamisen sijaan erilaisten mahdollisten tulevaisuuksien kuvaileminen ja katseleminen toisiinsa suhteutettuina, korostavat tulevaisuusmenetelmät toimijuutta ja yhteiskunnan kehityskulkuja koskevia valintamahdollisuuksia. Vaikka tulevaisuutta tai murrosta ei voi täydellisesti hallita, voidaan niissä navigoida ja kehityskulkujen suuntaan vaikuttaa ihmisten järjestelmiin ja prosesseihin vaikuttamalla. 

Reittivaihtoehtojen luotaaminen skenaariotyöllä auttaa näkemään toimintamahdollisuuksien kirjoa ja toimii vastalääkkeenä ihmismielen päättelyn vinoumille ja taipumukselle yksinkertaistaa syy-seuraussuhteiden arviointia. (Päättelyn vinoumista voi lukea Nobel-palkitun psykologi Daniel Kahnemanin kirjasta Ajattelu, nopeasti ja hitaasti.) Kestävyysmurrosta ei voi rakentaan yhden mullistavan kortin – olipa se teknologiaharppaus tai kulttuurinen arvomuutos – varaan. Useiden reittimahdollisuuksien hahmottaminen on tärkeää myös tulevaisuutta koskevan toivon ja toimijuuden vahvistamiseksi: jos reittejä kestävään tulevaisuuteen on monia, ei yhden reitin vaikeutuminen tarkoita, että peli olisi menetetty.

Tulevaisuudentutkimuksella on myös haasteensa. Ihmisten järjestelmät ovat monimutkaistuneet ja niissä on yhä enemmän osasia, jotka ovat nyt marginaalisia mutta joista voi syntyä uusia kehityskulkuja ja elämää mullistavia mahdollisuuksia. Ensimmäisten tietokoneiden rakentamisen aikoihin 1940-luvulla IBM-tietokoneyrityksen johtaja Peter Watson arvioi, että maailmassa on markkinoita ehkä viidelle tietokoneelle. Maailman virtuaalistumista 1990-luvulla paljon paremmin ennustanut skenaarioajattelun pioneeri Peter Schwartz (kirja The Art of the Long View, 1991) ei hänkään nähnyt esimerkiksi lähivuosikymmenien aikana tapahtuvan big datan eli valtavien tietomassojen, tekoälyn kehittymisen tai tiedonkäsittelyn mullistuksia.

Nämä mullistukset muokkaavat myös tulevaisuudentutkimusta sekä ennakointia. Tulevaisuudentutkimuksen teknologiset rajat siirtyvät kauemmas laskentatehon kehittyessä, mutta ihmismieli muodostaa merkittäviä rajoitteita sille, osaavatko tutkijat todella kuvitella mahdolliset tulevaisuudet ja reitit. On myös tärkeää muistaa, että skenaariot eivät ole ennusteita todellisista tulevaisuuksista, ja niihin liian kirjaimellisesti suhtautuminen voi sulkea ulos tärkeitä toimintavaihtoehtoja. Lisäksi on tärkeää pitää mielessä, että yllä kuvatut näkökulmat tulevaisuuksien pohtimiseen ovat useimmat lähtöasetelmaltaan täysin ihmiskeskeisiä ja ihmisten järjestelmiin keskittyviä. Aito haaste olisikin pyrkiä kuvittelemaan tulevaisuuksia tavoilla, jotka sisällyttäisivät muun elonkirjon mukaan rikkaasti ja muun elämän toimijuutta ja aktiivisuutta kuvaten, eikä vain ihmistoiminnan mahdollistavien resurssien varantoina ja prosesseina.

Parhaimmillaan ihmisen kuvittelukyky auttaa tekemään toivottuja tulevaisuuksia ja niihin johtavia reittejä todellisemmiksi ja tulevaisuustyöskentely voimauttamaan ihmisiä ja lisäämään uskoa tulevaisuuteen. Pahimmillaan samat kuvittelun voimat ja prosessit voivat johtaa tulevaisuuden kolonialisointiin ja oikeudenmukaisempien tulevaisuuksien tai tulevaisuuteen oikeudenmukaisemmin vievien reittien poissulkemiseen. Näitä teemoja käsittelemme lisää seuraavassa alaosiossa.