1.2 Muuttujat ja mittarit

Tiedämme kestävyyden kannalta keskeisimmät ongelmat: ne ovat ilmastonmuutos, luontokato ja ihmisten eriarvoisuus. Globaalissa mittakaavassa eriarvoisuus on radikaalia: osa ihmisistä ei pysty tyydyttämään edes hengissä ja terveenä pysymisen kannalta olennaisia perustarpeita (ravitsemus, turvallinen suoja, puhdas juomavesi, sanitaatio ja perusterveydenhuolto), kun taas toiset ihmiset ylikuluttavat samoja tarpeita tyydyttäviä resursseja (esim. ruoan, sähkön ja lämmitysenergian ylikulutus).  

Samanaikaisesti on siis saatava hillittyä tuotannon ja kulutuksen toimintaa ekologisesta näkökulmasta kestäviin puitteisiin, mutta tarpeiden tyydyttämisen osalta taas tietyillä alueilla ja tiettyjen ihmisryhmien osalta olisi saatava voimistettua niitä resurssivirtoja ja rakenteita, jotka mahdollistaisivat tarpeiden tyydyttämisen. Mutta mistä tiedämme, viekö tietty muutos yhteiskunnassa ja ihmisjärjestelmissä kohti kestävyysmurroksen tavoitteita? Koska muutos on hidasta eikä suinkaan mene aina lyhintä reittiä toivottuun suuntaan – esimerkiksi ilmastopäästöt voivat vähentyä yhtäällä ja lisääntyä toisaalla – tarvitaan mittareita ja arviointitapoja, joilla saatavia tuloksia voidaan verrata sekä eri toimijoiden että eri ajankohtien välillä. Ne auttaisivat myös arvioimaan eri keinojen tuloksellisuutta kestävyyden tavoitteiden edistämisessä. 

Merkittävimpiä maapallo- ja ihmisjärjestelmien tilaa kuvaavia mittareita sekä kehityksen kestävyyteen liittyviä mittareita on käsitelty myös aiemmilla planetaarisen hyvinvoinnin kursseilla. Tällä kurssilla läpikäydyn lyhyen kertauksen huomion kohteena ovat järjestelmien tilaa kuvaavat mittarit, joiden avulla nykytilan hahmottaminen auttaa ymmärtämään tarvittavan muutoksen laajuutta. Lisäksi käsittelemme nimenomaan kestävyysmurroksen näkökulmaa näihin mittareihin: esimerkiksi sitä, millaiset mittarit soveltuvat kestävyyttä edistävän toiminnan tulosten seurantaan eri tasoilla ja mitä vahvuuksia ja heikkouksia erilaisiin mittareihin liittyy.

Tavoiteltavan ja kestävän yhteiskunnan kokonaistilaa on ihmiskeskeisestä näkökulmasta kuvattu Kate Raworthin tunnetuksi tekemällä ja sittemmin laajasti (varsinkin tutkimuksissa, harvemmin vielä yhteiskunnissa) sovelletulla donitsitalous-mallilla. Se määrittää ekologisten rajojen ja sosiaalisen kestävyyden minimin kautta oikeudenmukaisen ja turvallisen ihmiselämän tilan, “donitsin”, jonka rajojen sisällä pysyessään yhteiskunnan voidaan sanoa olevan sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävä. Talouden kestävyyden rooli on donitsimallissa välineellinen: se on keino saavuttaa kestävyyden itsessään arvokkaita sosiaalisia ja ekologisia tavoitteita. 

Andrew Fanningin johtaman tutkijaryhmän vuonna 2022 tekemä, donitsimallia hyödyntävä globaali vertailu vuoden 1992 ja 2015 tilanteista osoittaa, miten sosiaalinen kehitys ja ihmistoiminnan ympäristövaikutukset ovat muuttuneet tuossa ajassa. Kuten Hyvä elämä ja planetaarinen hyvinvointi -kurssilla (linkki avautuu uuteen ikkunaan) opimme, ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden rajojen saavuttaminen on maailmassa jakautunutta: maat ovat joko onnistuneet saavuttamaan sosiaalisen kestävyyden tason tai niiden toiminta on pysynyt ekologisen kestävyyden rajojen sisällä, mutta molempia tavoitteita ei ole saavutettu samanaikaisesti. Globaali kuva antaa etenkin ekologisesta näkökulmasta ratkaisevan tärkeää kokonaistietoa muutoksen suunnasta, vaikka se häivyttääkin maakohtaiset erot.

Sosiaalisen kestävyyden mittareilla maailma on vuodesta 1992 lähtien edennyt globaalilla tasolla parempaan suuntaan esimerkiksi energian saatavuuden, toisen asteen koulutuksen suorittamisen mahdollisuuksien ja koetun elämään tyytyväisyyden tason osalta. Toisaalta muutokset ovat varsin pieniä, ja samaan aikaan ekologisilla mittareilla tilanne on huonontunut suhteessa enemmän, hälyttävimmin kasvihuonekaasupäästöjen ja luonnonvarojen käytön osalta. Sosiaalisten ja ekologisten tavoitteiden edistäminen samanaikaisesti on siis hyvin haastavaa, ja näiden kestävyyden ulottuvuuksien välillä on usein jännitteitä ja ristiriitoja esimerkiksi energia- ja ruokajärjestelmien sisällä (ks. esimerkiksi energian osalta Fuso Nerini ym. 2018).

Maailman sosiaalinen ja ekologinen tila donitseina vuosina 1992 ja 2015 (Fanning ym. 2022.; suom. Mikael Puurtinen). Kuvioiden “ekologinen katto” eli donitsin yläreuna muodostuu neljän planetaarisen rajan (CO₂-päästöt eli ilmastonmuutos, typen ja fosforin kierto, maaekosysteemit eli maankäytön muutos ja makean veden käyttö; ks. kaikki planetaariset rajat alla) lisäksi ekologisesta jalanjäljestä ja luonnonvarojen käytöstä. Ekologinen jalanjälki mittaa ihmisten käyttämää maa-alaa, sekä suoraan resurssina että päästöjen nieluna. Voit tarkastella eri maiden donitsien kehitystä täällä (avautuu uuteen ikkunaan).

Ekologiset mittarit: planetaariset rajat

Planetaariset rajat muodostavat donitsimallissa kestävän yhteiskunnan ekologiset reunaehdot: planetaarisiin rajoihin liittyviä, haitallisia ympäristövaikutuksia ilmaisevia kynnysarvoja ei tulisi ylittää. Olemme oppineet aplanetaarisista rajoista aiemmilla planetaarisen hyvinvoinnin kursseilla. Planetaaristen rajojen ajatuskehikossa Will Steffenin tutkijaryhmä on valinnut ekologisiksi muuttujiksi seuraavat (suluissa ehdotettu mittari): 

• Ilmastonmuutos (ilmakehän hiilidioksidipitoisuus, turvaraja 350 ppm)
• Elonkehän eheys (vakiintunutta mittaria ei ole, tilapäisiksi mittareiksi on ehdotettu sukupuuttotahdin nopeutta ja biodiversiteetin eheyden indeksiä) 
• Otsonikato yläilmakehässä (otsonin määrä tietyssä ilmakehän kohdassa)
• Valtamerien happamoituminen (kalkkikuoristen vesieliöiden kuoren kyllästymisaste)
• Typen ja fosforin kierto (typensidonnan määrä luonnossa ja teollisuudessa; jokia pitkin meriin kulkeutuvan fosforin määrä; lannoitteista maaperään siirtyvän fosforin määrä)
• Maankäytön muutos (alkuperäisestä metsäpinta-alasta jäljellä oleva metsäpinta-ala)
• Makean veden käyttö (globaali: makean veden järjestelmistä otetun veden kulutus; alueellinen: vedenoton osuus valuma-alueen jokien kuukausittaisesta keskivirtaamasta)
• Ilmakehän pienhiukkaset (ilmakehän aerosolin optinen paksuus AOD, turvarajat alueellisia)
• Kemialliset saasteet ja muut uudet entiteetit (nämä tunnetaan vielä hyvin huonosti, joten turvarajaa tai mittaria ei ole asetettu)

Kestävän kehityksen mittarit

Kestävän kehityksen Agenda 2030:n 17 kestävän kehityksen päätavoitetta tunnetaan hyvin, mutta tarkemmalla tasolla ohjelma sisältää kaikkiaan 169 alatavoitetta (avautuu uuteen ikkunaan), joiden onnistumista mittaavia mittareita on 231 (avautuu uuteen ikkunaan). Tavoitteiden syntyprosessin voit halutessasi kerrata Johdatus planetaariseen hyvinvointiin -kurssin osion 4 kohdasta Kestävän kehityksen tavoitteet. Voit seurata maailman tilaa ja sen muutosta Agenda 2030 -tavoitteiden osalta avoimesta tietokannasta (avautuu uuteen ikkunaan).  

Lisäksi esimerkiksi OECD julkaisee “Measuring Distance to the SDG Targets” -raportteja, jotka kuvaavat OECD-maiden (käytännössä korkean ja keskitulotason maat) matkaa Agenda 2030 -tavoitteisiin. Viimeisimmän, syksyllä 2022 julkaistun tilannekatsauksen mukaan OECD-maat ovat kokonaisuudessaan saavuttaneet tai lähes saavuttaneet 28 tavoitetta niistä 112 Agenda 2030 -tavoitteesta, joiden kohdalla muutoksen mittaaminen on nähty mahdollisena. 

Esimerkki visualisoinnista: miten Agenda 2030 -tavoitteiden kanssa menee OECD-maissa? Koko kuvaaja: https://www.oecd.org/wise/The-short-and-winding-road-to-2030-Policy-Insights-September-2022.pdf

Kestävyysmurroksen painopiste on kestävän kehityksen tavoitteisiin nähden sikäli erilainen, että kestävyysmurroksen perimmäisenä tavoitteena on ekologisen kestävyyden tavoitteiden saavuttaminen. Syy tähän on se, että suurimmalla osalla Agenda 2030 -tavoitteista ei tule olemaan väliä eikä niitä voida tavoitella ja tai niissä tavoiteltuja asioita turvata, mikäli perimmäisiä ihmishyvinvointia ja yhteiskuntien vakautta uhkaavia tekijöitä ei saada ratkaistua eli mikäli ilmastonmuutosta ei saada hillittyä ja luontokatoa pysäytettyä. Ilmastonmuutos ja luontokato liittyvät maapallotason ja ekosysteemitason prosesseihin, joissa huonoja kehityskulkuja voimistavien takaisinkytkentöjen vaara on ilmeinen, mikäli toimet haittojen vähentämiseksi eivät ole riittävän tehokkaita. Siksi kestävyysmurros korostaa ympäristötoimien kiireellisyyttä ja mittavuutta.

Agenda 2030 -tavoitteiden keskinäistä painotusta tulee tarkastella eri yhteiskunnissa eri tavoin. Matalan tulotason maissa tehtävänä on ennen kaikkea yhtäläisen hyvinvoinnin mahdollisuuksien edistäminen ja sosiaalisen kestävyyden tavoittaminen (ekologisesti kestävillä tavoilla), kun taas korkean tulotason maissa (ja yhä enenevästi keskitulotason maissa) tehtävänä on kestävyysmurros eli ihmisjärjestelmien ja niiden prosessien muokkaaminen sekä elämäntavan muutos ekologisen kestävyyden rajoihin mahtuvaksi (sosiaalisesti kestävillä tavoilla). Sinänsä Agenda 2030 -tavoitekokonaisuus mittareineen saattaa tarjota esimerkiksi paikallisen tason kestävyystyölle mielekkään kokonaiskehyksen, jossa kestävän kehityksen tavoite on pilkottu konkreettisemmiksi osatavoitteiksi, kuten esimerkiksi kuntien kestävyystyöhön suunniteltu MayorsIndicators-työkalu (avautuu uuteen ikkunaan) tai ylempänä esitetyn kestävän kaupunkikehityksen “donitsimittarit”.

Planetaarisen hyvinvoinnin muuttujat

Planetaarinen hyvinvointi korostaa maapallo- sekä ekosysteemitason prosessien toiminnallista eheyttä. Se on sekä inhimillisen että ei-inhimillisen hyvinvoinnin perusta. Planetaarinen hyvinvointi istuukin hyvin kestävyysmurroksen ajattelumalliin, koska se korostaa edellä mainittujen prosessien suojelemisen perustavaa tärkeyttä. 

Planetaarisen hyvinvoinnin erottaa aiemmin esitellyistä kestävyyden ajatuskehikoista se, että siinä kestävyyden idean määrittely perustuu yhtäältä järjestelmäajattelun kannalta erilaisten prosessien ja vuorovaikutusten korostamiseen ja toisaalta ei-ihmiskeskeiseen arvomaailmaan, jota käsittelimme Hyvä elämä ja planetaarinen hyvinvointi -kurssilla. Planetaarisen hyvinvoinnin arvomaailman mukaiseen kestävyyteen ei riitä, että turvataan ihmisten mahdollisuudet hyvinvoinnin tavoitteluun: on suojeltava myös muiden elämänmuotojen mahdollisuuksia tavoitella hyvinvointia. 

Planetaarisen hyvinvoinnin tavoittelun apuna voidaan käyttää monia aiemmin kehitettyjä mittareita. Koko globaalia planetaarisen hyvinvoinnin tilaa kuvaa melko hyvin lajien uhanalaisuusindeksi (Red List Index, myös RLI), joka on biologisen monimuotoisuuden tilan muutoksia kuvaava indikaattori. Uhanalaisuusindeksi on eräänlainen planetaarisen hyvinvoinnin “kuumemittari”: jos hyvinvoinnin kannalta tärkeiden prosessien toiminta häiriintyy, se oireilee kasvavana määränä lajeja, joiden olemassaolo vaarantuu tai joista tulee uhanalaisia. Uhanalaisuusindeksin ja Punaisen kirjan (englanniksi, avautuu uuteen ikkunaan) kuvaama tilanne kertovat, että planetaarisesta hyvinvoinnista ollaan kaukana. Kuitenkaan oiremittari ei kerro, mistä tilanne varsinaisesti johtuu, ja oiremittarissa tilanteen korjaamista seuraavat muutokset näkyvät huomattavalla viiveellä. Siksi planetaarisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää etsiä mittareita, joilla voidaan tarkastella hyvinvoinnin kannalta tärkeiden prosessien ja niihin liittyvien järjestelmien tilaa.

Aiemmin käsitellyt planetaariset rajat koskevat sellaisia prosessien ja järjestelmien tiloja, jotka ovat myös planetaarisen hyvinvoinnin kannalta olennaisia. Ne tarjoavat kiinnostavia mittareita, joiden “asteikkoja” on kuitenkin säädettävä planetaarisen hyvinvoinnin tarpeisiin sopiviksi, sillä nykyiset turvarajat on määritelty ihmiskeskeisen arvomaailman pohjalta. Esimerkiksi IPCC:n nykytiedon valossa 1,5 asteeseen hillitty globaali ilmaston lämpeneminen auttaisi välttämään ihmisten näkökulmasta vaarallisen ilmastonmuutoksen. Kuitenkin 1,5 astetta lämpimämpi maailma (etenkin ilmastonmuutoksen nykyisen etenemisen nopeudella) on vahingollinen tai vaarallinen monille muille ekosysteemeille ja niiden lajeille. Esimerkiksi koralliriutat ja niistä riippuvaiset lajit kärsivät huomattavasti jo nykyään, saati lämpenemisen voimistuessa. Toisaalta kaikki toimet, jotka hillitsevät ilmastonmuutosta ja sen etenemisen tahtia, vähentävät nykytilanteeseen nähden merkittävästi myös ilmastonmuutokselle erityisen haavoittuville lajeille ja ekosysteemeille koituvia haittoja.

Toistaiseksi tutkimuskentällä ei ole esitetty erillisiä planetaarisen hyvinvoinnin mittareita. Ajateltaessa koko elonkirjon hyvinvoinnin mahdollisuuksia, tietyt planetaaristen rajojen ajatuskehikossa jo esitetyt mitattavat prosessit nousevat kuitenkin luontevasti esiin sopivina ehdokkaina: esimerkiksi ilmastonmuutos (globaalit hiilen kierron prosessit) ja luontokato (joka suoraan ilmentää planetaarisen hyvinvoinnin toteutumattomuutta äärimmäisellä ja peruuttamattomalla tavalla) ovat planetaariselle hyvinvoinnille keskeisiä muuttujia. Samoin esimerkiksi merien happamoituminen saa aikaan vakavia häiriöitä niissä prosesseissa, joiden toimivuus on meriekosysteemeille ja välillisesti (esimerkiksi ravintoketjujen kautta) myös monille muiden ekosysteemien lajeille hyvinvoinnin edellytys.

Itse mittarin valinta on yksi asia, sille asetettava tavoitearvo toinen. Kestävyysmurros kohti planetaarista hyvinvointia edellyttäisi muun muassa ilmastonmuutoksen ja luontokadon osalta nykyistä kunnianhimoisempia tavoitteita. Kaiken elonkirjon hyvinvoinnin edellytysten turvaaminen edellyttäisi ilmaston lämpenemisen tiukempaa rajoittamista ja ilmastonmuutoksen hidastamista. Mitä tulee luontokatoon, käytännössä kaikki ihmistoiminnan aiheuttama lajien uhanalaistuminen ja katoaminen suorista tai epäsuorista syistä ilmentää planetaarista hyvinvointia heikentävää toimintaa. 

Toisaalta maapallotason ja ekosysteemitason prosessien toimivuutta korostava planetaarisen hyvinvoinnin ajatus ei kunnolla vastaa kysymykseen, miten tulisi arvioida alueellisesti rajatun ihmistoiminnan vaikutusta näihin prosesseihin ja mikä silloin olisi toiminnan kestävyyden raja. Esimerkiksi paikallinen maankäyttö voi olla alueellisesti niin rajattua, että sillä ei vielä ole ratkaisevaa vaikutusta minkään tietyn lajin hyvinvoinnin saati selviämisen mahdollisuuksiin, mutta jos kaikissa naapurikunnissa tehdään samankaltaisia valintoja, joiden seurauksena esimerkiksi laaja metsäalue kutistuu merkittävästi tai katoaa kokonaan, tiettyjen lajien tai ainakin tiettyjen populaatioiden hyvinvoinnin mahdollisuudet heikentyvät ratkaisevasti. 

Samoin ei ole selvää, paljonko esimerkiksi olisi kestävä kasvihuonekaasupäästöjen taso sellaisessa kaupungissa, joka tuottaa terästä tai betonia sekä oman maan että naapurimaidenkin ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi ja hyvinvoinnin mahdollistamiseksi. Vastaavia esimerkkejä löytyy kaikista sellaisista ihmistoiminnan tavoista, jotka liittyvät ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen mutta joiden tuotanto on alueellisesti keskittynyttä (ruoantuotanto mukaan lukien). Kestävyyden mittaaminen eri skaaloilla onkin tärkeä aihe, josta tutkimusyhteisö tuottaa aktiivisesti uutta tietoa. 

Absoluuttiset ja suhteelliset mittarit

Mittarien käyttö ja lukeminen edellyttää ymmärrystä siitä, miten mittakaavat sekä erot suhteellisen ja absoluuttisen tulosten ilmoittamisen välillä vaikuttavat mittauksen tuloksiin. Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutosta voimistavan tai hillitsevän toiminnan mittaaminen. Absoluuttisia mittareita ovat muun muassa ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ja globaali ihmistoiminnasta aiheutuvien kasvihuonekaasupäästöjen määrä. Suhteellisia mittareita taas ovat vaikkapa kasvihuonekaasupäästöt per henkilö tai per euro valtion taloudelliseen toimeliaisuuteen (bruttokansantuote) suhteutettuna. Esimerkiksi ilmastotoimia voidaan esittää joko absoluuttisia tai suhteellisia päästöjä koskevina lupauksina. Lupaus vähentää taloudellisen toiminnan yksikköä kohti aiheutuneita päästöjä (CO₂-ekv / € BKT) on esimerkki suhteellisiin päästöihin liitetystä mittarista ja lupauksesta. Tällainen mittari kuitenkin esittää kestävänä myös toiminnan, jossa kokonaispäästöt yhä kasvavat, jos vain talous samalla kasvaa nopeasti. Viherpesun vaara on siis tiettyjä suhteellisia mittareita käytettäessä ilmeinen. 

Lisäksi tietyn toiminnan resurssitehokkuuden arvon käyttämistä kestävyyden mittarina varjostaa niin sanottu Jevonsin paradoksi: resurssien käytön tehostuminen johtaa usein merkittävään (pahimmillaan suhteessa yhtä kuormittavaan) kulutuksen kasvuun joko saman tai toisen toiminnan ympärillä, jolloin todellisia absoluuttisia säästöjä ei tapahdu. Taloustieteilijä William Stanley Jevons kiinnitti tähän huomiota The Coal Question -teoksessaan jo vuonna 1865: höyrykoneiden polttoainetehokkuuden valtavasta kehityksestä huolimatta Englannissa poltetun hiilen määrä oli noin satakertaistunut 1800-luvun aikana. 

Nykyajan arkinen esimerkki on, että vaikka monien kodinkoneiden energiatehokkuus on parantunut merkittävästi vuosikymmenissä (laitteiden energiatehokkuutta kuvaava A-E-luokitus alkaa olla hyödytön, kun monissa laiteryhmissä uudet tuotteet ovat kaikki parasta A-ryhmää), käyttämiemme sähkölaitteiden lukumäärä ja niiden käyttömäärät ovat kasvaneet niin valtavasti, että kotitalouksien yhteenlaskettu sähkönkulutus vuositasolla on kasvanut Suomessa 1970-luvun noin 5 terawatista yli 20 terawattiin (TW). Samaten Suomen liikenteen kokonaisenergiankulutus (terajouleina, TJ) on pysynyt 1990-luvulta lähtien samana tai jopa hieman noussut, vaikka autojen polttoaineenkulutus kilometriä kohden on pudonnut merkittävästi (linkki avautuu uuteen ikkunaan).

Absoluuttisten mittarien kohdalla seurannan mittakaava voi johtaa harhaan. Toiminnan kestävyyden seuraaminen vain absoluuttisella mittarilla saattaa tuottaa kestävyyden illuusion toimijan pienen koon vuoksi. Esimerkiksi pienen kansakunnan elämäntapa näyttäytyisi aina ekologisesti kestävänä, jos mittarina katsotaan kansakunnan yhdessä tuottamia päästöjä tai luonnonvarojen kulutusta, joka on tietenkin marginaalinen verrattuna globaalipäästöihin. Siksi esimerkiksi valtioiden ekologista kestävyyttä vertailtaessa ja arvioitaessa on tärkeää suhteuttaa päästöt väkilukuun ja ottaa huomioon muualle maailmaan ulkoistetut päästöt, eli esimerkiksi tuontitavaroiden ja elintarvikkeiden ekologiset vaikutukset. Vain näin voidaan varmistaa, ettei valtio toteuta näennäistä kestävyysmurrosta siirtämällä tuotantonsa ulkomaille.

Sekä absoluuttiset että suhteelliset mittarit ovat tarpeellisia, sillä ne soveltuvat erilaisiin käyttötarkoituksiin. On kuitenkin syytä olla tarkkana mittareiden käytön ja sopivuuden sekä tietyillä mittareilla tuotetun tiedon perusteella tehtävien päätelmien kanssa.

Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.