Jokaisen organisaation ei ole tarpeellista laskea kaikkia erilaisia jalanjälkiään, vaan niistä voi valita oman toiminnan näkökulmasta kaikkein tarkoituksenmukaisimmat. Hiilijalanjälki on kuitenkin kaikkien organisaatioiden tapauksessa keskeinen työkalu, sillä jokaisen organisaation toiminnasta syntyy kasvihuonekaasupäästöjä, painottuivatpa ne suoriin tai epäsuoriin päästöihin. Edellisissä luvuissa pyrittiin luomaan ymmärrystä siitä, että hiilijalanjälki on yksittäinen työkalu laajemmassa organisaation vastuullisuustyön menetelmien valikoimassa, eikä kaikenkattava keino organisaation ympäristövaikutusten tarkasteluun. Kuten kaikkiin menetelmiin, myös hiilijalanjäljen laskentaan liittyy omat epävarmuutensa, minkä vuoksi hiilijalanjälkeä laskettaessa on hyvä olla tietoinen myös mahdollisesti vastaantulevista haasteista ja osata kriittisesti arvioida laskennan tuloksia. Lisäksi on hyödyllistä ymmärtää, millaiseen käyttöön hiilijalanjälki organisaatioissa parhaiten soveltuu.

Nykyään ymmärretään jo paremmin, ettei ympäristövastuullisuus ole irrallinen osa organisaation strategiatyötä ja toimintaa, vaan sen vaikutukset koskettavat monia organisaation ydintoimintoja, kuten viestintää, tuotekehitystä, taloutta sekä innovaatiotoimintaa. Lisäksi vastuullisuus liittyy organisaation tuotanto- ja arvoketjujen tuntemiseen ja niiden varrella syntyvien vaikutusten ymmärtämiseen. Vastuullisuus on myös paljon ympäristövaikutuksia laajempi asia kattaen tasa-arvo-, ihmisoikeus- ja toimeentulokysymyksiä, jotka muodostavat yhdessä sosiaalisen perustan kestävien yhteiskuntien rakentamiselle. Kestävyysmurroksessa on kysymys paitsi siitä, miten ihmisen toiminnasta ympäristölle ja ihmiselle itselleen aiheutuvaa haittaa voidaan välttää ja minimoida, myös siitä, miten se tehdään oikeudenmukaisesti. Nämä ovat isoja ja haastavia kysymyksiä, jotka vaativat monenlaisia, yhteiskunnan eri tasoilla (kulttuurinen taso, poliittinen taso ja käytännöllinen taso) toteutettavia ratkaisuja.

Tällä hetkellä organisaatioiden vastuullisuustyössä lievennyshierarkian toisen askelman, eli haittojen vähentämisen, merkitys on suuri. Unohtamatta päästöjen vähentämisen tärkeyttä, on kuitenkin hyvä myös pysähtyä pohtimaan, keskitytäänkö haittojen vähentämiseen liikaakin, esimerkiksi juuri korostamalla hiilijalanjäljen tarkastelun merkitystä. Vastuullisuuden painopisteen siirtäminen kohti ilmasto- ja luontohaittojen välttämistä auttaisi ihmistoiminnan ja talouden järjestämisessä siten, että niitä voidaan toteuttaa planeetan asettamien rajojen sisäpuolella. Yksinkertaisin keino haitallisten ympäristövaikutusten vähentämiseksi olisikin jättää toteuttamatta eli välttää niitä asioita, joita ei ole yhteiskunnallisesti välttämätöntä toteuttaa. Monimutkaista tästä tekevät kuitenkin erilaisiin maailmankuviin ja intresseihin nojaavat käsitykset siitä, onko kestävä tulevaisuus ylipäätään mahdollinen ja millainen toiminta vie yhteiskuntia kestävämpää tulevaisuutta kohti. Hyvänä lähtökohtana toimisi se, että ymmärtäisimme vastuullisuuden tavoitteellisena toimintana kohti positiivista muutosta – ei vain tekoina haittojen vähentämiseksi.

Systeemisen muutoksen edistämisen sijaan organisaation muutostyön keskiössä ovat yleensä pienemmät sosiaalisia haittoja ja ympäristöhaittoja vähentävät toimenpiteet, tai jo aiheutettuja haittoja korjaavat toimenpiteet. Kokonaisvaltaisempi näkökulma kestävyyteen olisi tarkastella organisaation toiminnan merkitystä ylisukupolvisen kestävyystyön kontekstissa; millaista tulevaisuutta kohti organisaation toiminta ja laajemmin koko toimiala vie tätä planeettaa? Ympäristöhaittojen pienentäminen ja tasapainottaminen ovat hyviä tavoitteita organisaatiolle, mutta jos toiminnan luonne on sellainen, että se pohjimmiltaan vähentää luontopääomaa ja kiihdyttää ilmastonmuutosta, olisi syytä kaivautua pintaa syvemmälle ja arvioida kriittisesti, onko organisaatiolla mahdollisuuksia tehdä sen toiminnasta aiheutuvien ilmasto- ja luontohaittojen juurisyille mitään. Herääkin kysymys, onko liiketoiminnan keskiössä uusien tarpeiden luominen ja lyhyen aikavälin hyötyjen tavoittelu vai pitkällä aikavälillä hyvinvoivia yhteisöjä tukeva liiketoimintamalli, joka voi auttaa maailmaa kehittymään luontopositiiviseen, eli ensiksi luonnon tilaa parantavaan ja myöhemmin elvyttävään, suuntaan.

Palataan vielä kurssin 1. osiossa mainittuun, Jyväskylän yliopiston tutkijoiden kehittämään planetaarisen hyvinvoinnin käsitteeseen. Ihminen on vain yksi maapallon miljoonista lajeista, joista jokaisella pitäisi olla yhtäläinen oikeus lajityypilliseen elämään vallitsevassa ajanhetkessä ja ylisukupolvisesti tarkasteltuna. Ihminen on osa luontoa, mutta toiminnallaan myös kykenevä heikentämään, vahingoittamaan ja tuhoamaan muunlajisten elinympäristöjä ja vähentämään niiden mahdollisuuksia löytää asuinpaikkoja, ravintoa ja lisääntymismahdollisuuksia. Planetaarisessa hyvinvoinnissa tunnistetaan ihmisen vaikutusvalta myös toiseen suuntaan; siinä katsotaan ihmisen velvollisuudeksi huolehtia elämää ylläpitävien systeemien vakaudesta ja toimivuudesta, jotta ne pystyisivät kannattelemaan monimuotoista elämää. Tämän mahdollistamiseksi on etsittävä ympäristökriisien juurisyitä, joista kenties merkittävin on ylikulutus. Perustavanlaatuisen kestävyysmurroksen ajatellaan planetaarisessa hyvinvoinnissa lähtevän yksilöiden ajattelutapojen ja maailmankuvien muutoksesta, joka johtaisi kulttuuriseen murrokseen yhteiskunnissa. Tämä vaatii ihmisen todellisten perustarpeiden tunnistamista ja irtautumista materiaalisesta lähestymistavasta ihmisen hyvinvointiin.

Lue halutessasi lisää planetaarisesta hyvinvoinnista monitieteisestä kirjasta Interdisciplinary Perspectives on Planetary Well-Being (vain englanniksi). Planetaarisesta hyvinvoinnista on tarjolla myös neljä maksutonta verkkokurssia suomeksi ja englanniksi.

Kaiken kaikkiaan organisaation ilmastotyö voidaan nähdä työnä muidenkin kestävyystavoitteiden eteen, sillä kun ilmastoteot suunnitellaan huomioiden luonnon (ihminen mukaan lukien) hyvinvointi, ovat ne kokonaisvaltaisesti vaikuttavia. Tämä johtuu siitä, että elämän kannalta suotuisa ilmasto on elämän perusedellytys maapallolla. Jos ajatellaan kolikon kääntöpuolta, ilmastoriskit uhkaavat ekosysteemien hyvinvointia, sillä lajit eivät pysy nopeiden ja radikaalien ympäristönmuutosten perässä. Toisaalta ilmastoriskit uhkaavat yhtä lailla sosiaalista hyvinvointia, esimerkiksi ilmastopakolaisuuden ja resurssien niukentumisen aiheuttamien konfliktien kautta.

Yhteiskunnat ja organisaatiot eivät ole staattisia vaan alati kehittyviä systeemejä, joissa tapahtuvien muutosten taustalla ovat koko elonkehän, ilmaston ja elottoman luonnon kattavat muutosprosessit. Muutokset ovat väistämättömiä, mutta haitallisten muutosten voimakkuutta voidaan hillitä tuntuvasti keskittymällä ilmasto- ja luontotoimenpiteisiin. Organisaatioilla on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa, sillä niiden ympäristövaikutukset ja etenkin vaikutusvalta ja taloudelliset resurssit ovat omaa luokkaansa verrattuna esimerkiksi yksittäiseen kansalaiseen. Kestävyystyössä voidaankin nähdä haasteiden ja luopumisen sijaan paljon mahdollisuuksia panostaa yhteiseen hyvään sekä vakaampaan, turvallisempaan ja toimivampaan talouteen. Paremmalla pitkän aikavälin ennakoinnilla ja varautumisella voidaan edistää paitsi oman organisaation, myös laajemmin yhteisöjen ja yhteiskuntien sopeutumista muutoksiin. Kestävämpien yhteiskuntien visioimisen esteenä ovat ajattelun siiloutuminen ja jumiutuminen sekä tarve pitää kiinni totutuista systeemeistä ja rakentaa niiden päälle – silloinkin, kun niiden rakenteet eivät ole riittävän vankat kannatellakseen. Viimeisimmässä tapauksessa ratkaisu voi löytyä näiden esteiden tunnistamisesta ja purkamisesta ja sen tiedostamisesta, että kukaan ei tiedä, miten uusi systeemi käytännössä toimii ennen kuin se rakennetaan toimivaksi. Kestävyysmurros on uuden oppimista.