2.4. Ihmisen eläinsuhteen historiaa
2.4. Ihmisen eläinsuhteen historiaa
Koira kesyyntyi nykyarvioiden mukaan noin 20 000 vuotta sitten, ja koirat matkasivat yhdessä ihmisten mukana jo ensimmäisen Amerikan mantereelle siirtymisen aikaan 15 000 vuotta sitten. Myös ensimmäisten lihantuotantoon käytettävien eläinten kesyttämisestä on lähes 10 000 vuotta. Kesyttämisen jälkeen ihmisillä on ollut muunlajisiin eläimiin yhä useammanlaisia suhteita eläinten tultua osaksi ihmisyhteisöjä. Ihmisten lähempi suhde muihin lajeihin alkoi siis vahvan välineellisistä syistä. Vaikka emme voi saada tietoa miten muinaiset ihmiset tuolloin ajattelivat eläinsuhteistaan, voidaan pohtia, selittääkö suhteiden välineellisyys myös eläinsuhteen historian myöhempiä vaiheita. Tätä ymmärtääksemme siirrymme nyt historiassa aikaan, jolloin keskusteluja on jo taltioitu kirjalliseen muotoon, mikä mahdollistaa tuolloin eläneiden ihmisten näkemysten ja ajatusten tarkastelun: filosofian alkujuurille.
Alempiarvoisia olentoja?
Ajatus ihmisen erillisyydestä ja ylemmyydestä suhteessa (muihin) eläimiin on juurtunut syvälle länsimaiseen kulttuuriin ja sen juuret juontavat pitkälle länsimaiseen filosofiaan. Eräs filosofian keskeisimmistä tehtävistä on aina ollut maailman ja sen eri olioiden perimmäisen olemuksen tutkiminen ja selventäminen, ja jo antiikin aikana yksi keskeinen kysymys oli “mikä tekee ihmisestä ihmisen?” Tähän vastatessaan monet filosofit vetivät vahvoja rajoja ihmisten ja eläinten välille.
Esimerkiksi Aristoteles (n. 384–322 eaa.) uskoi luotujen olentojen hierarkiaan, jossa alempien olentojen luontainen päämäärä oli palvella kehittyneempiä olentoja. Ihmisen erotti eläimistä järki, joka mahdollisti “eläimellisyyden ylittämisen”, mikä teki ihmisistä (tai tarkemmin sanottuna valkoisista miehistä – naiset ja orjat olivat Aristoteleelle kyvyiltään alempiarvioisia) kaikkein kehittyneimpiä maanpäällisiä olentoja. Tältä pohjalta Aristoteles myös perusteli, että eläimet ovat olemassa vain ihmisiä varten. Eläimiä oli hänen mukaansa täysin oikeutettua hyödyntää – kuten esimerkiksi nauttia niitä ravinnokseen – koska niillä ei ollut järkeä.
Myös antiikin Kreikan ja Rooman stoalaisessa filosofiassa, joka keskittyi mielenrauhan tavoitteluun ja tunteiden hillitsemiseen, eläimillä ei nähty olevan mitään oikeuksia, koska niillä ei nähty olevan järkeä. Tuomas Akvinolainen (1225–1274) taas teki ihmisen ja eläimen välille eron sielullisuuden kautta: ihmisellä oli älynsä ja sielunsa takia oikeus käyttää hyväkseen muita olentoja. Monet filosofit jatkoivatkin tässä kristinuskon perinnettä, jossa eläimillä ei ole nähty olevan sielua.
Toisaalta antiikin filosofeistakin jotkut puhuivat eläinten moraalisen huomioon ottamisen oikeuksien puolesta. Pythagoras (n. 580–500 eaa.) tuomitsi sekä ihmisiin että eläimiin kohdistuvan väkivallan. Plutarkhos (n. 45–125 jaa.) kirjoitti eläimistä, ja myös suomeksi on käännetty hänen esseensä Lihansyönnistä, moraalifilosofian vanhin säilynyt tutkielma eläinten syömisestä. Teoksessa tuodaan esiin niin eläinten ruumiillisuus ja pilaantuvuus kuin niiden kyky elää, liikkua ja tuntea:
”Ehkä kysyt, mistä syystä Pythagoras kieltäytyi syömästä lihaa. Minä puolestani ihmettelen, minkä taipumuksen vuoksi ja minkä mielentilan vallassa tai minkä päättelyn nojalla ihminen ensimmäisen kerran tahrasi suunsa vereen ja kosketti huulillaan kuolleen eläimen lihaa. Miksi hän asetti tarjolle kuolleiden ruumiita, elävien varjokuvia, ja kutsui sen lisäksi ruoaksi ja ravinnoksi ruumiinosia, jotka vasta äsken olivat mylvineet, kiljuneet, liikkuneet ja mulkoilleet.” (Plutarkhos 2004, 9–12, kursiivi lisätty.)
Modernin länsimaisen filosofian alkuunpanijanakin pidetyn René Descartesin (1596–1659) filosofiassa ihminen asetetaan muiden olentojen yläpuolelle rationaalisen ajattelun kyvyn takia. Tuon ajan filosofiassa oli erityisen tärkeää tehdä vahva ero mielen ja ruumiin välille, ja järkimieli (eli älylliseen ja loogiseen ajatteluun kykenevä mieli) oli yksin ihmisillä. Descartesin tunnetuin lausahdus on: “Ajattelen, siis olen.” Vaikka Descartes uskoi eläinten tuntevan, piti hän tunteita pelkkinä mekaanisina, täysin tiedostamattomina reaktioina, jotka eivät vaadi tai osoita ajattelun kykyä.
On helppo ymmärtää, että mikäli eläimet nähdään vain koneen kaltaisina hyödykkeinä, ei niille anneta kuin välineellistä arvoa. Aristoteleen, Tuomas Akvinolaisen ja Descartesin filosofiasta juontuva perinne, jossa suhtauduttiin epäilevästi eläinten kognitiivisiin (ajatteluun ja havaintoon liittyviin) kykyihin ja arvotettiin eläimiä tästä “puutteesta” käsin, elikin vahvana vielä 1900-luvun filosofiassa. Tyypillisesti juuri kyvyttömyyttä kieleen on pidetty eläinten puutteena, ja vain itsenäiseen ajatteluun ja moraaliseen toimijuuteen kykeneviä ihmisiä on pidetty arvokkaina. Tämä juontaa Immanuel Kantin (1724–1804) ajatuksiin siitä, että moraalinen toimijuus ja rationaalisuus (eli järjellinen ajattelukyky) ovat olennon arvokkuuden perusta.
Eläinten puolestapuhujia
Moraalisen aseman puute ei kaikkien filosofien mukaan tarkoittanut sitä, että eläimiä olisi voinut kohdella miten tahansa. Suuri saksalaisfilosofi Immanuel Kant totesi, ettei eläimiä tule kohdella huonosti, sillä se kertoo jotain ihmisluonnosta. Julmasti toimiminen, edes eläimiä kohtaan, ruokkii julmuutta ihmisessä. Kantin ajattelua kutsutaan joskus nykyajan humanismin alkulähteeksi, ja ihmiskeskeisessä humanismissa näkyykin usein sama idea: vaikka eläimillä ei nähtäisi itsessään moraalista arvoa, humanismin perusolemus asettaa rajoja niiden kohtelulle.
Kuten luvun 1.1 esimerkki susista osoitti, eläimiin liittyy myös kulttuurisia mielikuvia: toisia pidetään hyvinä ja toisia pahoina. Joitakin eläimiä on pidetty paholaisen ilmentyminä, ja nykyäänkin esimerkiksi rottiin, käärmeisiin ja susiin liitetään tämänkaltaisia kielteisiä mielikuvia. Toisaalta esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa on arvostettu vaikkapa karhua ja joutsenta jopa pyhinä olentoina.
Toisaalta uuden ajan filosofiassa oli myös valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä eläinten arvosta sekä ihmisten ja eläinten välisistä suhteista. Renessanssiajan filosofi Michel de Montaigne (1533–1592) vastusti kärsimystä ja vaati, että ihmisten on tunnettava sympatiaa myös eläimiä kohtaan. Montaigne kyseenalaisti muiden eläimien arvioimisen kielen tai ajattelukyvyn (puuttumisen) kautta. Tärkeämpää oli tunnustaa, että eläimet pystyvät tuntemaan. Myöhemmin myös Voltaire (1694–1778) korosti eläinten kykyä tuntea.
Eläinten puolesta puhuivat myös tekojen seurauksiin keskittyvän etiikan suuntauksen kehittäjänä tunnettu Jeremy Bentham (1748–1832), hänen seuraajansa John Stuart Mill (1806-1873) sekä empiristi ja luonnonfilosofi David Hume (1711–1776). Kuten Montaigne ja Voltaire, myös Bentham ja Mill korostivat eläinten kykyä tuntea (ennen kaikkea kärsiä) eläinten moraalisen kohtelun ohjenuorana. Hume puolestaan tutustui uusiin ajatuksiin evoluutiosta, mikä vaikutti merkittävästi hänen eläinkäsityksiinsä. Hume vetosi eläinten ajattelukykyyn ja kutsui eläimiä ihmisen tavoin ajatteleviksi olennoiksi: ihmisten ja muiden eläinten järjessä oli kyllä eroja, mutta ne eivät olleet kategorisia vaan aste-eroja. Romantiikan aikana ihailtiin myös eläinten villiä vapautta. Fransiskaanisen veljeskunnan perustajana tunnettu Fransiscus Assisialainen taas arvosti eläimiä niin paljon, että hän saarnasi sekä ihmisille että eläimille. Hänet onkin nimetty katolisen kirkon luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi.
Ajatukset eläinten arvosta ovat siis historiallisesti rakentuneita, eli ne ovat kehittyneet nykyisen kaltaisiksi vuosisatojen ja jopa -tuhansien aikana. Ne vaikuttavat merkittävästi siihen, millaista eläinten kohtelua ja millaisia eläinsuhteita pidetään sopivina. Samoin ne ovat kulttuurisesti rakentuneita eli sidoksissa tiettyihin kulttuureihin ja niissä vallitseviin maailmankuviin: esimerkiksi buddhalaisessa kulttuurissa ihmisten ja eläinten välille ei ole tehty samanlaista jakoa kuin länsimaisessa ajattelussa. Buddhalaisuudesta löytyykin esimerkiksi väitteitä, jotka kehottavat eläinten hyvään kohteluun sekä kasvissyöntiin. Vaikka islamiin liittyy rituaaliteurastamista, islamin mystisessä muodossa, suufilaisuudessa, arvostetaan eläimiä, eivätkä Koraani taikka muslimien perimätieto aina tee selvää eroa ihmisen ja eläinten välille. Muinaisessa Egyptissä joitakin eläimiä arvostettiin niin paljon, että niitä palvottiin jopa jumalina. On myös mainitsemisen arvoista, että maailman vanhimmassa ja laajimmin vaikuttaneessa uskossa, animismissa, eläimiä ja muita luontokappaleita pidettiin ja pidetään edelleen henkisinä olentoina.
Tieteessä Charles Darwinin (1809–1882) evoluutioteoria osoitti jo 1800-luvulla, että ihmiset ovat osa lajien jatkumoa eivätkä irrallisia muusta eläinkunnasta. Evoluutioteoria myös kyseenalaistaa ajatuksen, että ihminen olisi evoluution huippu, sillä evoluutio ei muokkaa lajeja hierarkkisesti: ihminen on siis vain yksi laji monien muiden lajien joukossa.
Länsimaissa ajatus ihmisestä eläimiä ylempänä juontaa kuitenkin juurensa todennäköisesti juuri siihen, että ihmiset nähdään jollain tavoin eläimiä täydellisempinä ja ajattelukyvyltään kykenevämpinä, mikä tekee heistä moraalisesti kyvykkäämpiä – ja asettaa ihmiset vastakkaiseen ja ylempään asemaan suhteessa muihin eläimiin. Eläimet taas nähdään mekaanisina vaistojensa vankeina tai ainakin mentaalisilta kyvyiltään paljon vähäisempinä kuin ihmiset. Ihmisyyttä onkin tapana määritellä suhteessa eläimiin: ihminen on sitä, mitä eläin ei ole ja mihin eläin ei ikään kuin voi yltää. Tämä ajattelutapa on siis peräisin jo antiikin filosofian ajoilta.
Kuva. Harmaankirjava kissa katsoo keltaisilla silmillään suoraan kameraan, pörröinen häntä pystyssä. (Photo by Maria Teneva on Unsplash. Free to use under the Unsplash License.)
Kohti eläinfilosofiaa
Myöhemmin tieteellinen tutkimus on kuitenkin todistanut, että eläimet ovat tuntevia olentoja, joilla on monenlaisia mielen toimintaan liittyviä kykyjä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että korpit pystyvät päättelemään, milloin toinen korppi tietää jotain samaa kuin se itse, kuten esimerkiksi herkkupalan piilopaikan. Tämä on todettu niin, että tutkimuksissa korpit ovat syöksyneet kaivamaan esiin ensin sen herkkupalan, jonka ovat nähneet toisenkin korpin havaitsevan. Herkkupala, jota toinen korppi ei ole nähnyt, on säästetty myöhemmäksi. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että delfiinit pystyvät tunnistamaan sanoja ja niistä muodostettuja yksinkertaisia lauseita. Ihmisten ja muiden eläinten erottamiselle toisistaan tunteiden tai mielellisten kykyjen pohjalta ei siis ole vankkaa tieteellistä perustaa. Muilla eläimillä on monenlaisia kykyjä, joita perinteisesti pidetään vain ihmisille varattuina, ja myös sellaisia, joita ihmisillä ei ole lainkaan. Oletko koskaan pysähtynyt vertaamaan ihmisen rakennelmia vaikkapa lintujen, hyönteisten tai hämähäkkien taidonnäytteisiin?
Eläinfilosofiassa kielellisiä tai mielellisiä kykyjä ei ole pidetty hyväksyttävänä olennon arvokkuuden mittana. Tunnetuimmat modernin eläinetiikan filosofit, Peter Singer ja Tom Regan, perustelivat eläinten moraalisen huomioon ottamisen velvollisuudeksemme, koska eläimet kykenevät tuntemaan kärsimystä ja mielihyvää ja koska ne kokevat elämän jonakin eli ovat kokemuksellisia olentoja. Myös filosofi Elisa Aaltola (2013, 19) esittää, että olennon arvokkuuden perustana tulisi pitää yksinkertaisesti kykyä “kokea todellisuus jonkinlaisena”. Lisäksi monimutkaisten mielellisten kykyjen pitäminen moraalisen arvon mittana jättää myös monet ihmisryhmät, kuten pikkulapset tai vaikeasti kehitysvammaiset, moraalisesti arvokkaiden olentojen piirin ulkopuolelle. Syyn moraaliselle arvokkuudelle täytyy olla jossain muualla kuin kielen tai mielen kyvyissä.
Usein eläinten välineellistä kohtelua ja käyttöä esimerkiksi teollisessa ruoan tehotuotannossa perustellaan myös luonnollisuudella. Aaltola (2013, 15, kursiivi lisätty) kuitenkin korostaa luonnollisuus-käsitteen ongelmallisuutta:
““Luonnollisuus” tai “luonnon järjestys” on usein poliittisesti värittynyt termi, joka kertoo enemmän omasta maailmankuvastamme kuin tosiasioista (esimerkkinä keskustelu homoseksuaalisuuden luonnollisuudesta). Käsitteelle annetaan erilaisia sisältöjä sen mukaan, millainen tulkitsijan oma tausta ja arvomaailma on.”
Aaltola nostaa esimerkiksi sen, miten sekä lihan- että kasvissyöntiä voi perustella luonnollisuudella: lihansyöjä voi vedota ihmislajin metsästäjämenneisyyteen, kun taas kasvissyöjä voi painottaa metsästäjä-keräilijätaustaa. On myös helppo keksiä monia esimerkkejä “luonnollisista” käyttäytymismuodoista, joita emme kuitenkaan pidä moraalisesti hyväksyttävinä vain siksi että ne ovat luonnollisia; esimerkiksi väkivalta on ollut luonnollinen osa monia ihmisyhteisöjä kautta historian.
Ihminen on moraalinen olento, joka kykenee kokemaan myötätuntoa myös muita kuin oman lajin jäseniä kohtaan ja ottamaan teoistaan moraalista vastuuta: ihminen ymmärtää oikean ja väärän eron ja näiden mukaan toimiminen on tärkeä osa ihmisyyttä. Filosofian eläinten eettiseen kohteluun erikoistunut haara, eläinfilosofia, syntyikin tarpeesta tarkastella uudelleen sitä, millaisia eläinten määrittelyn ja kohtelun tapoja on totuttu pitämään itsestään selvinä ja luonnollisina ja millaisiin perusteluihin eläinten kohtelun etiikka voi nojata ilman, että perustelut ovat riidassa muiden tärkeinä pitämiemme uskomusten kanssa.
Eläinfilosofia on 1970–80-luvuilta lähtien ollut yhä kasvava tutkimus- ja keskustelukenttä. Sen sisällä on monia eri näkökantoja, mutta lähes kaikki jakavat saman näkemyksen siitä, että moraalisen arvon rajaaminen ihmisiin ei ole millään hyväksyttävillä kriteereillä perusteltua ja että esimerkiksi nykyisen kaltainen länsimainen lihan tehotuotantojärjestelmä ei voi olla millään perusteilla oikeutettu.
Ihmiskeskeisyyden filosofiasta eläinfilosofiaan
1970-luvulla syntyi eläinten moraalista arvoa tarkasteleva eläinetiikka, filosofian haara, jossa pohditaan sitä, miten ihmisten tulisi kohdella eläimiä. Eläinetiikan synnyttäjänä pidetään australialaisen Peter Singerin teosta Oikeutta eläimille (Animal Liberation, 1975), jossa hän muun muassa tarkastelee eläinten oloja laboratorioissa sekä kritisoi sitä, että eläimillä nähdään vain välinearvo (ks. Franklin 2005). Eläinetiikka on soveltanut monia erilaisia etiikan teoriaperinteitä (hyve-etiikkaa, seurausetiikkaa, velvollisuusetiikkaa sekä sopimusteoriaa) ihmisten lisäksi etenkin tunteviin eläimiin. Myöhemmin keskustelu on laajentunut koskemaan moraalifilosofian lisäksi laajemmin eläimiin liittyviä filosofisia kysymyksiä, jolloin on alettu puhua eläinetiikan sijasta tai sen lisäksi myös laajemmin eläinfilosofiasta.
Yksi 1900-luvun tunnetuimmista filosofeista, Jacques Derrida (1903–2004), kritisoi ihmisten asettamista vastakkain “eläimen” kanssa, mikä typistää suuren joukon erilaisia olentoja yhteen nippuun. Suuri joukko eläinlajeja tulee näin määritellyksi vain ihmisyyttä vasten, mikä estää ihmisiä esimerkiksi kohtaamasta eläimiä yksilöinä. Eläinfilosofiassa tätä vastakkainasettelua onkin pyritty kiertämään niin, ettei puhuta vain “ihmisistä” ja “eläimistä”, vaan “toisista eläimistä”, “muista eläimistä” tai “ei-inhimillisistä eläimistä”. Tällainen puhetapa on yleistynyt sittemmin myös monilla muilla tutkimusaloilla. Toisaalta eläimet saattavat olla edelleen keskenään “yksi nippu” tai niitä saatetaan luokitella suoraan niiden vallitsevan ihmiseen suhteessa olemisen kautta: on lemmikkieläimiä, tuotantoeläimiä, haittaeläimiä ja villieläimiä. Tällaisen luokittelun ajatellaan toisinaan myös oikeuttavan näiden eläinten kohtelun eri tavoin – lemmikit ovat perheenjäseniä kun taas tuotantoeläimet ravintoa.
Nykyään eläinten kulttuurinen ja yhteiskunnallinen rooli on yhä välineellinen. Vaikka lemmikkejä ihaillaan ja rakastetaan, eläimiä hyödynnetään myös ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Eläinoikeuskeskusteluissa lemmikkien pitoakin on kritisoitu. Lemmikin elämä ei välttämättä mahdollista eläimelle lajityypillistä elämää. Suurin osa nisäkkäistä onkin valjastettu ihmisten käyttöön: ihmisten ja ihmisen tuotantotarkoituksiin kasvattamien nisäkkäiden (kuten naudat, lampaat ja siat) massa on tänä päivänä 23 kertaa suurempi kuin villien nisäkkäiden.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.