1.2. Tavoitteena hyvä elämä

Tässä luvussa perehdymme lyhyesti erilaisiin käsityksiin hyvästä elämästä sekä siihen, kuinka hyvää elämää tutkitaan ihmistieteissä. Hyvän elämän ja hyvinvoinnin käsitysten tarkastelu on tärkeää muun muassa siksi, että se vaikuttaa siihen, millaisten poliittisten käytäntöjen avulla hyvä elämä pyritään turvaamaan. Käsityksistä on hyvä olla tietoinen etenkin silloin, kun yhteiskunnallisia rakenteita pyritään muuttamaan nopealla aikataululla.


Filosofisia lähtökohtia hyvään elämään

Erityisesti länsimaisen filosofian syntyaikoina hyvän elämän pohtiminen, edistäminen ja opettaminen kietoutuivat yhteen monien ajattelijoiden filosofiassa. Filosofian tärkeä tehtävä on ollut tuottaa tietoa siitä, mitä hyvä elämä on ja miten sitä eletään. Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan käsitykset hyvästä elämästä kytkeytyvät ihmiskäsityksiin, jotka pyrkivät kertomaan, mikä ihminen on ja mitä hän voisi olla, sekä elämänkatsomuksiin, jotka ilmaisevat miksi tai miten ihminen on maailmassa, mikä on elämän tarkoitus ja millaiset arvot määrittelevät hyvää elämää. Monet tekijät vaikuttavat ihmiskäsityksiin ja käsityksiin hyvästä elämästä: kodissa ja koulussa opitut arvot, media ja politiikka, tiede ja taide. Niiniluoto korostaa, että uusi tutkimus voi tarkentaa ja haastaa vallitsevia ihmiskäsityksiä ja että tieteellinen ihmiskäsitys on jatkuvasti muutoksessa. Eri tieteiden ihmiskäsityksiä pohditaan lisää osiossa 2.

Hyvän elämän sisällöistä on eri aikoina ja eri kulttuureissa vallinnut hyvin erilaisia näkemyksiä. Voit pohtia omia näkemyksiäsi esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

Onko ihmisen elämän päämääränä oma etu, henkilökohtainen onnellisuus, nautinto, rikkaus ja terveys vai työnteko, ihmissuhteet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus? Onko ihmisellä vain hintaa ja välineellistä markkina-arvoa vai luovuttamatonta ihmisarvoa, jonka perusteella kaikkien ihmisyksilöiden oikeuksia on kunnioitettava riippumatta heidän teoistaan ja meriiteistään?” (Niiniluoto 2015, 10, kursiivi lisätty.)

Länsimaisen filosofian piirissä esimerkiksi normatiivisen etiikan eri suuntauksissa on pyritty vastaamaan, millä perusteella jokin toiminta on oikein tai väärin. Perustelut nojaavat kunkin lähestymistavan arvoihin ja ihmiskäsityksiin. Hyvän elämän filosofiasta voidaan tunnistaa kaksi suurta päälinjaa, joista toinen korostaa onnellisuuden kokemuksia ja halujen tyydyttymistä (hedoninen hyvinvointikäsitys) ja toinen hyveellistä toimintaa ja elämän kokonaisvaltaista mielekkyyttä (eudaimoninen hyvinvointikäsitys).

Hedoninen hyvinvointikäsitys

Hedoninen hyvinvointikäsitys juontuu antiikin filosofi Epikuroksen ajattelusta, ja 1800-luvulla sitä kehittelivät myös liberalistifilosofit John Stuart Mill ja Jeremy Bentham. Hedoninen hyvinvointikäsitys perustuu ajatukseen, että hyvinvointia on koettu onnellisuus ja mielihyvä. Hedoninen hyvinvointikäsitys on siis yksilökeskeinen: vain minä itse voin tietää, mikä tekee minut onnelliseksi. Yhteiskunnallisella tasolla hedoninen näkemys tarkoittaa, että hyvän yhteiskunnan tehtävä on tuottaa jäsenilleen mahdollisimman paljon onnellisuuden kokemuksia. Tätä näkemystä kutsutaan hedonistiseksi utilitarismiksi. Hedoninen näkökulma on suosittu esimerkiksi psykologisissa onnellisuustutkimuksissa, joissa mitataan onnellisuutta ja tyytyväisyyttä kyselytutkimusten avulla. Kriitikkojen mukaan yksilön onnellisuuteen perustuva hyvinvointikäsitys ei kuitenkaan anna välineitä hyvinvoinnin yhteiskunnalliseen tarkasteluun, sillä se ei ota kantaa hyvinvoinnin materiaalisiin tai sosiaalisiin edellytyksiin tai oikeuskysymyksiin.

Eudaimoninen hyvinvointikäsitys

Eudaimoninen hyvinvointikäsitys korostaa elämän mielekkyyttä ja ihmisen toimintaa. Se on esimerkki hyve-etiikan ajattelusuuntauksesta. Hyve-etiikan piirissä ajatellaan, että hyveellisesti eläminen on hyvää elämää. Hyve-etiikassa hyvää elämää ei siis määritä vain se, miten minulla menee (olenko terve, tulenko toimeen ja niin edelleen) tai miten itse koen voivani, vaan se, miten toimin maailmassa ja muita kohtaan.


Antiikin filosofeista eudaimoniaa käsitteli erityisesti Aristoteles (384–322 eaa.). Hänen mukaansa ihmisen hyvä elämä on onnistumista siinä, mikä on ihmiselle ominaista, mahdollista ja toivottavaa. Aristoteleen käyttämä kreikan sana areté, joka yleensä käännetään “hyveeksi”, viittaa myös tällaiseen onnistumiseen. Nykykielessä voitaisiin puhua vaikkapa “potentiaalista”: esimerkiksi ravihevosta tai autoa arvioidessa pohditaan, tavoittavatko ne koko potentiaalinsa mahdollisimman tehokkaalla tavalla. Aristoteles päätyi siihen, että ihmisen suurin hyve (areté) on järjen sekä järjellä ymmärrettävien hyveiden mukaisesti toimimista, ja suurin onnellisuus syntyy näin hyveellisen toiminnan myötä mielekkäästä elämästä. Pelkkä nautinnon tavoittelu ei siis riitä onnellisuuden saavuttamiseen, koska ihmisen ominaislaadussa on mahdollisuuksia ja taipumuksia enempäänkin. Psykologi Corey Keyes ja Aristoteles-tutkija Julia Annas korostavat, että eudaimonia on ihmisen toimintaa eikä koettu mielentila ja että se liittyy hyveen mukaan elämiseen. Siinä mielessä eudaimoninen onnellisuus on saavutus, joka liittyy oman elämän suunnan löytymiseen. Täyteen eudaimoniseen onnellisuuteen tarvitaan toki vielä jonkin verran ulkoisia tekijöitä, kuten riittävä materiaalinen toimeentulo, sekä jonkin verran tuuria, jotta välttyy pahoilta onnettomuuksilta.

Mielekkyyttä ja järkeä korostavat näkökulmat nousivat esiin myös uuden ajan filosofiassa. Esimerkiksi 1600-luvulla maailman olemassaolon muotoa tutkinut Baruch Spinoza tuli siihen tulokseen, että perimmäistä onnea on vapautuminen ulkoisista vaikutteista ja kahleista, joita otamme helposti annettuina vastaan. Kahleista ja vaikutteista vapautuneina voimme kokea aktiivista elämänvoimaa, jonka suuntaamista voimme itse hallita itse määrittämiämme tavoitteita kohti. Spinozalle Luonto ja Jumala olivat sama asia, minkä vuoksi häntä hyljeksittiin tuon ajan vahvasti uskonnollisessa yhteiskunnassa. Spinozalainen ajattelu onnesta itsensä toteuttamisena inspiroi voimakkaasti myös erästä 1990-luvun merkittävimmistä ympäristöfilosofeista, norjalaista Arne Naessia. Hänen syväekologisessa käsityksessään ihmisen hyvä elämä syntyi itsensätoteuttamisen kautta, joka riippui vain hyvin vähän materiaalisesta kulutuksesta ja sitäkin enemmän muista elämän laatua ja mielekkyyttä parantavista tekijöistä, kuten hyvinvoivasta ja monimuotoisesta elinympäristöstä ja mahdollisuudesta yhteiselämään. Naess ajatteli, että kaikilla elävillä olennoilla on perustavanlaatuinen oikeus tällaiseen itsensätoteuttamiseen.


Hyvän elämän käsitykset yhteiskunnassa

Elämän mielekkyys on hankala käsite, etenkin kun pitäisi tarkastella kestävän kehityksen, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden näkökulmia yhteiskunnallisella tasolla – saati edistää niitä. Kenties juuri siksi globaalin kehitystutkimuksen alalla on 1970-80-luvuilta lähtien kehitetty aristoteelista näkökulmaa eteenpäin muotoon, jossa huomio on subjektiivisesti koetun mielekkyyden sijaan objektiivisesti arvioitavissa ihmisten toimintamahdollisuuksissa (englanniksi capabilities): millaisia valintoja ja mahdollisuuksia ihmisillä tosiasiassa elämässään on? Voivatko he toteuttaa itseään ja elää omien arvojensa mukaista elämää? Ihmisten toimintamahdollisuuksiin vaikuttavat materiaalinen elintaso ja mahdollisuus terveyteen ja toimeentuloon, mutta huomattavasti myös perusoikeudet, kulttuurissa vallitsevat tasa-arvoa tai eriarvoisuutta ruokkivat käsitykset sekä koulutusmahdollisuudet. Toimintamahdollisuuksien näkökulma oli myös pohjana, kun Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelmassa (UNDP) kehitettiin 1990-luvulla globaali Human Development Index (HDI), jossa yhteiskuntien kehittyneisyyttä arvioidaan kansalaisten odotettavissa olevan eliniän, koulutuksen ja toimeentulotason kautta. HDI-mittaria kehitetään edelleen, mistä kerromme lisää luvussa 1.5.

Globaalin kehitystutkimuksen näkökulmassa ei kysytä ihmisiltä itseltään, elävätkö he hyvää elämää, vaan subjektiivisen kokemuksen tiedustelun sijaan hyvälle (tai ihmisarvoiselle) elämälle tai hyvinvoinnille määritetään kaikkia ihmisiä koskevat yhteiset kriteerit. Tällöin kyseessä on objektiivinen hyvinvoinnin määritelmä (lisää alla luvussa “Kenen hyvä elämä?”). Objektiivinen hyvinvoinnin määritelmä on tärkeä esimerkiksi oikeudenmukaiselle yhteiskuntapolitiikalle. Ilman tätä määritelmää voi seurata tilanne, jossa hyvinvoinnin edistäminen yhteiskunnassa tarkoittaa sitä, että paljon haluamaan tottuneet ja materialistisen elämäntavan omaksuneet ihmiset saavat eniten, koska muuten he eivät koe voivansa hyvin, kun taas niukkuuteen sopeutuneet ihmiset eivät saa välttämättä sitäkään vähää, jos eivät osaa tai jaksa toimia parantaakseen eriarvoista asemaansa.


Halujen tyydyttäminen

Ihmisten hyvinvointi ja hyvä elämä ovat koettuja ilmiöitä. Juuri kokemuksellisuuden vuoksi hyvän elämän käsitykset ovat myös kulttuurisidonnaisia: meitä ympäröivä kulttuuri arvoineen ja tapoineen vaikuttaa siihen, minkä koemme hyvänä ja arvokkaana (eli esimerkiksi millainen materiaalinen omaisuus mielletään hyvän elämän osaksi tai miten paljon ihmissuhteita ja perheyhteyksiä painotetaan). Kokemuksellisuus on tärkeää, mutta myös subjektiivista: minun kokemukseni edustaa juuri minun yksilöllistä näkökulmaani. Yksilöllinen näkökulma ei kuitenkaan kumpua pelkästään yksilöstä itsestään. Subjektiiviseen hyvinvoinnin kokemukseen vaikuttavat suuresti erilaiset halut ja toiveet, joista osa on kulttuuri- ja tilannesidonnaisia. Halut ja toiveet voivat olla myös markkinoinnin ja muiden vaikutuskeinojen luomia, jolloin niiden tyydyttäminen voi edistää pikemminkin tyydytystä tarjoavan yrityksen taloudellisia etuja kuin haluavan yksilön hyvinvointia. Tällöin joudutaan tilanteeseen, jossa yksilön koetun hyvinvoinnin varjolla saatetaan edistää toimia, jotka vähentävät muiden yksilöiden, yhteisöjen, lajien ja ekosysteemien mahdollisuuksia hyvinvointiin. On siis tärkeää tarkastella kriittisesti sitä, mikä vaikuttaa haluihimme, toiveisiimme ja kokemuksiimme hyvästä elämästä.

Sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden kannalta halujen ja toiveiden korostamiseen hyvän elämän tai hyvinvoinnin mittareina liittyy siis haasteita. Esimerkiksi digitalisoituneessa korkean elintason markkinataloudessa sosiaalinen media ja mainonta antavat jatkuvia virikkeitä uusista haluttavista asioista, joiden saavuttamisen saatamme omaksua hyvinvointimme keskeiseksi edellytykseksi. Se mikä ennen riitti ja oli hyvää ei enää riitä, koska olemme nähneet toisilla olevan vielä enemmän tai “parempaa”. Erityisen ongelmallista on, että useimmilla ihmisillä on evoluutiossa kehittynyt voimakas halu päästä yhteiskunnassa vähintään keskitasoiseen tai mieluummin sitä parempaan asemaan oman selviämisensä ja hyvinvointinsa varmistamiseksi. Toisin sanoen yksilöinä tavoittelemme usein sitä, että meillä menee hyvin suhteessa muihin.

Yhteiskunnissa, jotka korostavat materiaalista elintasoa ja taloudellista vaurautta tai kulutuksen mahdollisuuksia hyvän elämän merkkeinä, voikin syntyä statuskilpailuun liittyvä elintason kasvun kierre. Tällöin hyvä elämä edellyttää jatkuvasti kasvavaa elintasoa samalla kun käsitys “normaalin elintason” materiaalisista perusehdoista nousee koko ajan. Rajattomasti kasvavien toiveiden ja halujen täyttymiseen kytkeytyvä käsitys hyvästä elämästä rapauttaa ekologisen kestävyyden edellytykset ja on myös sosiaalisesti eriarvoistava. Hyvästä elämästä tulee taloudellisesti hyväosaisten elämää, ja tällainen hyvä elämä taas ylläpitää “tuotannon oravanpyörää”. Oravanpyörän vauhtia eli tuotannon ja kulutuksen kiihtymistä on yhä vaikeampi hallita, kun niin monilla on kiire juosta pyörässä nopeammin. Ongelmana on myös se, että jo saavutetusta edusta luopuminen koetaan usein vaikeana: 50 euron häviämisen tuottama negatiivinen tunne on ihmisillä yleensä suhteessa voimakkaampi kuin 50 euron saamisen tuottama positiivinen tunne.


Merkityksellinen elämä

Elämän merkityksellisyyttä korostavat hyvinvoinnin käsitykset ovat myös kokemuksellisia, mutta ne korostavat erilaista näkökulmaa: hyvä elämä ei rakennu ensisijaisesti minkä tahansa halujen ja toiveiden toteuttamisesta. Haluista ja toiveista osa perustuu yksilön omiin arvoihin ja harkintaan, mutta yksilöillä voi olla lukuisia nk. harkitsemattomia (tai vain pinnallisesti harkittuja) haluja kuten impulsiivisia mielitekoja. Näitä syntyy paljon esimerkiksi markkinatalouden viestien myötä. Impulsiivisten halujen tyydyttämisen sijaan itsensä toteuttaminen, merkitykselliset suhteet ja mahdollisuus aktiiviseen toimintaan ovat hyvän elämän kulmakiviä. Näin ymmärrettynä hyvä elämä on paljon kattavampi käsite. Hyvän elämän saavuttaminen ei myöskään välttämättä edellytä tai heijastele korkeaa materiaalista elintasoa tai kulutusta (toki harkitsemattomien halujenkaan ei tarvitse välttämättä liittyä rahankäyttöön ja kulutukseen, mutta koska markkinatalous ja sitä tukeva media tuottavat tällaisia haluja, yhteys on usein huomattava). Merkityksellisyyden korostaminen herättää myös kysymyksiä työnteon ja hyvän elämän suhteesta. Onko työnteko ensisijaisesti keino saada rahaa omien tarpeiden ja halujen tyydyttämiseksi (välinearvon näkökulma), jolloin työn arvo mitataan ennen kaikkea rahassa, vai voiko työ edistää elämän mielekkyyttä ja hyvää elämää sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole rahalla mitattavissa ja joita ei rahalla saa (merkityksellisyysnäkökulma)? 

Kokemuksellista hyvinvointia on helppo mitata myös suurilta ihmisjoukoilta kyselytutkimusten avulla. Kyselytutkimuksiin perustuu myös maailman onnellisuusraportti (World Happiness Report), jossa Suomi on todettu maailman onnellisimmaksi maaksi vuosina 2017–2022. Raportissa arvioidaan myös koettuun onnellisuuteen vaikuttavia tekijöitä, ja huomattavaa on, ettei koettu onnellisuus riipu suoraan maan taloudellisesta vauraudesta (bruttokansantuote henkilöä kohden). Raportti lähestyy onnellisuutta myös varsin laajasti, ei pelkästään esimerkiksi halujen ja toiveiden koettua täyttymystä mitaten. Toisaalta maakohtaisia keskiarvoja vertaileva mittari ei ota kovin hyvin huomioon sosiaalista kestävyyttä ja yhdenvertaisuutta, kuten oheinen tietolaatikko havainnollistaa. Hyvän elämän mittareiden määrittäminen on vaikeaa myös muun muassa siksi, että kansainvälisissä tutkimuksissa käytetyt universaalit mittarit eivät välttämättä kuvaa tarpeeksi tarkasti esimerkiksi köyhyyden tai tulotason merkitystä eri valtioissa.

Bhutanin valtiossa hyvää elämää seurataan bruttokansanhyvinvoinnin tai -onnellisuuden (Gross National Happiness) mittarilla, jonka Bhutanin kuningas King Jigme Singye Wangchuck vuonna 1972 ilmoitti bruttokansantuotetta tärkeämmäksi kehityksen mittariksi. Mittari kehitettiin päätöksenteon tueksi ja se sisältää yhdeksän osa-aluetta: psykologinen hyvinvointi, terveys, koulutus, ajankäyttö, kulttuurinen monimuotoisuus ja joustavuus, hyvä hallinto, yhteisön elinvoimaisuus, ekologinen monimuotoisuus ja resilienssi sekä elintaso. Mittari heijastelee buddhalaista hyvän elämän ja onnellisuuden käsitystä, joka on vähemmän yksilö- ja menestyskeskeinen kuin monet länsimaissa vallitsevat käsitykset. Toisaalta tämäkään määritelmä hyvästä elämästä ei välttämättä merkitse, että kaikkien hyvä elämä olisi yhtä näkyvää tai hyväksyttyä: homoseksuaalisuuden kriminalisoinnista Bhutan luopui vasta 2021. 

Merkityksellistä elämää on kuitenkin mahdollista elää myös planeetan rajoissa. Esimerkiksi ekososiaalista sivistystä peräänkuuluttavat ajattelijat ovat ehdottaneet, että yhteisöllisyyteen, osallistumiseen ja vaikuttamiseen pohjaava merkityksellisyys ohjaa ihmisiä rakentamaan kestävää tulevaisuutta yhdessä. Palaamme ekososiaaliseen sivistykseen myöhemmin kurssilla.


KESKIARVOJEN ONGELMA

Ajatellaanpa, että koettua onnellisuutta tai hyvinvointia kysytään maan kansalaisilta asteikolla 1-10 kahdessa eri maassa: Tasa-arvolassa ja Eriarvolassa. Tasa-arvolan kansalaiset ovat kaikki varsin tyytyväisiä elämäänsä, eikä koetussa hyvinvoinnissa ole eroja. Eriarvolassa sen sijaan on elämänsä erinomaiseksi kokeva enemmistö, jonka hyvinvointi kuitenkin perustuu osittain siihen, että se hyödyntää syrjityn vähemmistön heikompaa asemaa. Molemmissa maissa on tuhat asukasta. Eriarvolassa syrjitty vähemmistö muodostaa kansasta 20 %.

Tasa-arvolassa kaikki kansalaiset arvioivat kyselyssä onnellisuudekseen 7.5, mikä on varsin hyvä muttei erinomainen luku. Eriarvolan hyvinvoiva enemmistö arvioi onnellisuudekseen 8.2 ja syrjitty vähemmistö puolestaan vain 5.5. Viidesosalla Eriarvolan kansasta menee siis varsin huonosti. Keskiarvoilla mitattuna Tasa-arvolan koettu onnellisuus on kuitenkin 7.5 ja Eriarvolan 7.66, joten Eriarvola sijoittuu vertailussa huomattavasti paremmin. Keskiarvo painottaa enemmistön hyvinvointia. Kumman maan tilanne on sinusta parempi ja kummassa sinä mieluummin eläisit, jos et voisi tietää sattuisitko hyvä- vai huono-osaisten puolelle?

Yllä oletetaan, että arvio koetusta onnellisuudesta saadaan koko väestöltä. Suuret kyselyt tehdään todellisuudessa vain satunnaisesti valitulle joukolle, jonka voidaan ison koon vuoksi olettaa edustavan koko väestöä. Monessa mielessä oletus edustavuudesta pitää paikkansa, mutta jos esimerkiksi kyselyyn vastaaminen edellyttää henkilön tavoitettavuutta puhelimitse, putoavat huono-osaisimmat pois siitä joukosta johon kysely voi kohdistua. Tämän joukon edustajat eivät silloin koskaan päädy vastaajiksi. Toki heidän tilanteensa voi näkyä kyselyissä silti välillisesti. Maailman onnellisuusraporttia varten esimerkiksi kysytään oman yhteiskunnan koettuun hyväntahtoisuuteen ja luotettavuuteen liittyviä kysymyksiä, joihin huono-osaisuus osittain heijastuu.



Tarpeet ja hyvä elämä

Hyvää elämää voi tarkastella myös tarpeiden näkökulmasta. Esimerkiksi Brundtlandtin Yhteinen tulevaisuutemme -raportti (1987) yhdistää hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen ennen kaikkea ihmisten yhtäläiseen mahdollisuuteen tyydyttää tarpeensa. Tällöin ajatellaan, että tarpeiden tyydyttäminen on kaiken hyvinvoinnin ja hyvän elämän välttämätön perusedellytys. Tämä ei tarkoita, että tarpeiden tyydyttämisen jälkeen jokainen taatusti eläisi hyvää elämää vaan että elämisen perusedellytykset ovat silloin kohdillaan. Muut yksilön hyvinvointiin liittyvät seikat riippuvat sekä yksilöstä itsestään että siitä kulttuuripiiristä, joka vaikuttaa hänen hyvän elämän käsityksiinsä. Yhteiskunnan tehtävä voi mielekkäästi olla vain perusedellytysten takaaminen, ja siksi yhteiskunnallisesti olennainen käsitys hyvinvoinnista kuvataan tarpeiden tyydyttymisenä. Tarpeet eivät toki ole vain biologisia tarpeita, kuten ravitsemusta ja terveyttä, vaan myös kokemusta siitä, että voi hallita omaa elämäänsä ja tehdä itse päätöksiä. Tarvenäkökulma on ollut suosittu tulokulma hyvinvointiin erityisesti yhteiskuntatieteissä jotka tarkastelevat, millainen politiikka edistää hyvinvointia kestävällä ja tasa-arvoisella tavalla. Esimerkiksi William K. Lamb ja Julia K. Steinberger ovat tutkineet, millä tavoin eri tekijöitä korostavat hyvinvoinnin käsitykset ilmenevät kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Heidän mukaansa ilmastotavoitteiden saavuttamista tukevat erityisesti sellaiset käsitykset, jotka korostavat osallisuutta ja yhteisöllistä hyvinvointia yksilöllisten onnellisuuden kokemusten sijaan.



Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.

Viimeksi muutettu: tiistaina 11. huhtikuuta 2023, 19.22