2.2. Vipupisteteoria
2.2 Murroksia vipupisteteorian mukaan
Aiemmilla planetaarisen hyvinvoinnin kursseilla (erityisesti Johdatus planetaariseen hyvinvointiin kurssin osio 5.5 (inkki avautuu uuteen ikkunaan)) olemme tutustuneet vipupisteteoriaan. Vipupisteteorian avulla voidaan hahmottaa monimutkaisten järjestelmien muutoksiin vaikuttavia tekijöitä ja sitä, miten näihin vipupisteisiin puuttumalla voidaan pyrkiä ohjaamaan järjestelmän toimintaa.
Vipupisteitä voi verrata työkaluja sisältävään työkalupakkiin, jonka eri työkaluilla saa tehtyä hyvin erilaisia asioita; vipupisteajattelun kehittäjä Donella Meadows on verrannut merkittävimpiä vipupisteitä jopa hopealuotiin tai tarinoiden taikaloitsuihin. Sinänsä vipupisteet ovat paljon arkisempia, ja usein niitä on silmiemme edessä. Haaste on, että vipupisteisiin puuttumisen helppous ja puuttumisen vaikuttavuus ovat toisiinsa kääntäen yhteydessä. (Harry Potterin saagaan tutustuneet tietävät, että vaikuttavimpien velholoitsujen hallintaan ei riitä edes Tylypahkan koko oppimäärän suorittaminen vaan mukaan tarvitaan lahjoja, harjaantumista ja oikeanlainen mieli.) Pinnallinen vipupiste, joka suorastaan kutsuu interventiota, ei saa aikaan koko järjestelmän laajuista perustavanlaatuista muutosta. Sen sijaan syvällä järjestelmän keskiössä sijaitseva vipupiste, johon on vaikea päästä käsiksi, voi laukaista muutostapahtumien sarjan, jonka myötä koko järjestelmä uudistuu toimintaansa ja rakennettaan myöten.
Toinen vipupisteiden käytön haaste on, että vaikka vipupisteeseen päästäisiin käsiksi, siihen saatetaan puuttua aivan väärällä tavalla. Tästä esimerkki on liikenteen fossiilisten polttoaineiden korvaaminen yksivuotisista viljelykasveista tuotettavilla biopolttoaineilla, mikä ei tarkemmissa elinkaarianalyyseissä (mm. maankäytön päästöjen vuoksi) ole osoittautunut päästöjä merkittävästi, jos lainkaan vähentäväksi ratkaisuksi, mutta on monimuotoisuuteen ja ruoantuotannon turvaamiseen liittyviltä vaikutuksiltaan aiempaa polttoainetuotantoa haitallisempi ratkaisu.
Vipupisteteorian näkökulma järjestelmän muuttamiseen sisältää 12 vipupistettä, joita muuttamalla järjestelmä voi muuttua. Vipupisteet sijaitsevat kuin keinulaudalla tai vipuvarren päässä: mitä tehokkaampi vipupiste on, sitä vaikeampaa sen hyödyntäminen on. Käsittelemme myöhemmin neljännessä osiossa sitä, miten eri roolit ihmiselämässä saattavat antaa pääsyn eri vipupisteisiin, myös vaikeammin saavutettavilta näyttäviin.
Meadowsin luoma ajatuskehikko oli hyvin yleistasoinen. Vuonna 2017 David Abson ja hänen kollegansa lähestyivät vipupisteteoriaa sosio-ekologisen kestävyystutkimuksen näkökulman kautta. Tutkijat ryhmittelivät Meadowsin vipupisteet neljään kategoriaan: parametreihin (järjestelmän toimintatapoja rajaavat mittarit kuten veroprosentti tai energiatehokkuus), takaisinkytkentöihin, rakenteisiin sekä aikeisiin. Sekä Meadows että Abson kollegoineen toteavat, että poliittinen päätöksenteko keskittyy usein pinnallisiin vipupisteisiin, kuten rahallisiin tukiin, jotka eivät muuta itse järjestelmää ratkaisevasti. Pinnallisiin vipupisteisiin puuttuminen on kuin joen pintaan puhaltamista: ilmavirta voi näyttää työntävän vettä vastavirtaan, mutta silti väreet ajautuvat joen mukana ja vesi jatkaa kulkuaan vanhaan tapaan.
Toisaalta myös pinnallisiin vipupisteisiin puuttuminen voi saada aikaan muutoksia, jotka auttavat tuomalla lisäaikaa syvempien muutosten tekoon tai jotka tihkuvat sivuvaikutustensa kautta myös syvemmälle. Esimerkiksi alun perin ympäristötukien saamiseksi perinnebiotooppien suojelutoimiin ryhtyminen maatilalla (parametritason muutos) voi ajan mittaan muuttaa ainakin tilatasolla koko toiminnan tavoitteet ja sitä ohjaavat arvot (aietason muutos), aivan kuten joillain ihmisillä alun perin suorituskeskeinen tavoite juosta maraton johtaakin syvempiin arvomuutoksiin oman terveyden vaalimisessa.
Merkittävin muutosvoima löytyy pintaväreiden alla virtaavasta vesimassasta – syvistä vipupisteistä. Näitä ovat muun muassa piilevät arvot ja vallitsevat maailmankuvat, joihin puuttuminen on erittäin haastavaa. Vipupisteteorian keskeinen anti kestävyysmurrokselle on nimenomaan näiden syvien muutosvoimien tunnistaminen ja näkyväksi tekeminen.
Kestävyysmurroksen kannalta keskeisiin ihmistoiminnan ympäristövaikutuksiin puuttuminen on osoittautunut äärimmäisen haasteelliseksi, vaikka historiasta voidaan osoittaa myös ympäristönsuojelun onnistumistarinoita. Jotkin saavutukset sopimusten tasolla ovat myös niin tuoreita, että niiden vaikutuksia on vielä mahdoton tietää. Esimerkiksi joulukuussa 2022 YK:n luontokokous Montrealissa sai aikaan sopimuksen, jossa sitouduttiin siihen, että kaikki maat suojelevat ainakin jollain tapaa 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Saavutusta pidettiin heti tuoreeltaan historiallisena, mutta sen varsinaiset vaikutukset elonkirjoon ja eri lajien hyvinvointiin näkyvät pääosin vasta tulevina vuosikymmeninä.
Vipupisteteoria auttaa ymmärtämään, miten aidosti murtava muutos voitaisiin tehdä. Teorian avulla voidaan tunnistaa järjestelmäkohtaisia muutostarpeita ja hahmottaa, miten syvälle erilaisten murroskeinojen vaikutukset yltävät. Vipupisteet linkittyvät toisiinsa, joten yksi muutos voi saada aikaan heijasteita järjestelmän eri puolilla. Sosioekologisten järjestelmien monimutkaisuuden vuoksi nämä seuraukset voivat olla myös ennalta-arvaamattomia, ellei järjestelmän ominaisuuksia, rakennetta ja toimintaa tunneta riittävän hyvin.
Vipupisteteorian soveltamisesta järjestelmämuutosten tutkimiseen käytämme esimerkkinä Etiopian ruokajärjestelmää koskevaa tutkimusta. Ruokaturva näyttäytyi hallituksen politiikkaohjelmissa ruoan tuotannon ja kulutuksen yleisenä tavoitteena. Kuitenkin tarkempi analyysi paljasti, miten kansallinen ohjaus käytännössä tavoitteli maataloustuotannon tehostamista ja siirtymää rahakasvien (myyntiin tarkoitettujen ja siksi valtavilla peltoaloilla tuotettavien korkean myyntiarvon satokasvien, Etiopiassa käytännössä kahvin, khat-kasvin ja eukalyptuksen) tuotantoon paikallisen ruokaturvan tukemisen sijaan. Samalla virallisten instituutioiden muutokset ovat alasajaneet yhteisöjen omia epävirallisia instituutioita, joilla on ollut suuri merkitys sosiaalisen kestävyyden tavoitteiden edistämiselle ja toimijuuden vahvistamiselle esimerkiksi paikallisia tukiverkostoja ja tiedonjakoa vahvistamalla. Toisaalta julkisen sektorin kannustimin ja rakenteellisin uudistuksin tuettua muutoskulkua on merkittävästi hidastanut paikallisyhteisöjen muutosvastarinta, joka perustuu haluun turvata epäviralliset instituutiot ja niihin liitetyt, ruokaturvaa tukevat käytännöt kuten yhteisviljely sekä paikallisten elinkeinojen jatkuvuus ja ruoantuotannon monimuotoisuus.
Etiopian esimerkki havainnollistaa, miten syvään juurtuneet ajattelutavat säätelevät järjestelmän toimintaa. Kansallinen tavoite ruoan tehokkaasta tuottamisesta kaupallisiin tarkoituksiin oli lopulta paikallistason tavoitteita voimakkaampi, ja pitkällä aikavälillä paikallisyhteisöt näyttävät joutuneen mukautumaan ylhäältä alaspäin ajettuun muutokseen ruoantuotannossa. Miksi näin on? Siksi, että tehotuotannon ja rahakasvien viljelyn yhdistelmä on saavuttanut kansainvälisellä poliittisella kentällä vallitsevan näkemyksen aseman parhaana tapana uudistaa maataloutta.
Myös ruokaturvan tavoite alistuu tälle tavoitteelle: logiikkana on, että toimeentulon parantaminen auttaa ihmisiä parantamaan myös ruokaturvaansa. Samalla tämä ajatusrakennelma on niin normalisoitunut, ettei sitä kyseenalaisteta politiikkauudistuksia tehtäessä. Normalisoituneita yleisiä oletuksia ja niihin perustuvia ajattelutapoja kutsutaan paradigmoiksi, ja ne sijoittuvat vipupisteiden syvimpään päähän. Jos paradigmaa onnistuttaisiin muuttamaan siten, että paikallisyhteisöjen ruokaturva ja järjestelmän häiriönsietokyky (resilienssi) olisivat tärkeimpiä arvoja eikä ruokaturva palautuisi vain bruttokansantuotteen kasvattamiseen viennin avulla, rahakasvituotannon tukeminen ei näyttäytyisi kestävänä tapana edistää ruokaturvaa ja politiikkatoimet olisivat toisenlaisia.
Vipupisteteoria auttaa ymmärtämään järjestelmän muutosvaikutusten seurauksia järjestelmän toisiin osiin (sekä vipukohtiin) ja hahmottamaan kokonaisuuden kannalta vaikuttavimpia muutoskohtia, joista käsin voitaisiin saada aikaan mahdollisimman suuri muutos. Vaikuttavinta muutoskohtaa etsiessä on otettava myös huomioon nykytilanteen rajoitteet, joiden vuoksi kaikkein syvimmällä sijaitseviin vipupisteisiin voi olla epärealistisen vaikeaa päästä käsiksi ensimmäisenä. Toisaalta vipupisteteorian yleisluontoisuuden vuoksi sen perusrakenteisiin ei sisälly kuvausta, joka luonnehtisi tarkemmin tuotannon ja kulutuksen sosio-teknisiä järjestelmiä, joiden muuttaminen on kestävyysmurroksen kannalta kriittisen tärkeää. Siksi tutustumme seuraavaksi toiseen järjestelmämurrosten tutkimuksessa kehitettyyn näkökulmaan, joka on syntynyt nimenomaan tarpeesta ymmärtää sosio-teknisten järjestelmien muutokseen ja ohjaamiseen liittyvää dynamiikkaa.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.