Myös minun käsitykseni on, että kulutusta pitäisi vähentää - erityisesti niiden tuotteiden, jotka aiheuttavat suurta ekologista haittaa (esim. aiemmin mainitut kahvi, viinirypäleet, kumi, jne.). Miksi kuitenkin on niin, että ihmisten tuntuu olevan paljon helpompi muuttaa toimintamallejaan suhteessa aktiiviseen toimintaan, mutta kun onkin kyse passiivisesta toiminnasta (esim. asioista luopumisesta), se onkin jotenkin psykologisesti vaikeampaa? Esimerkiksi second hand-vaatteiden ostamiseen on helpompi siirtyä uusien vaatteiden ostamisen sijaan (koska saahan silti yhä ostaa vaatteita), mutta toisaalta kahvista luopuminen kokonaan olisikin monelle aivan mahdoton ajatus.
Ihminen on tosiaan monella tapaa jumittuvaa lajia! Sanotaan, että muutosvastarinta on vakio – pelkäämme muutosta, uutta, tuntematonta. Jotenkin tuntuu, että etenkin suomalaiselle on tuttua todeta "mutta näin meillä on aina tehty!". Globaali kestävyysmurros edellyttää tärkeitä isoja muutoksia, jotka koskevat vakiintuneita, jumiutuneita toimintatapoja. On usein mentävä ns. toiseen ääripäähän, jotta löytyy jokin tasapainoinen keskitie.
Itse olen aikoinaan vähitellen lopettanut juurikin uusien vaatteiden ostamisen ja nykyään hankin kaiken mahdollisen käyttöhyödykkeen kierrätettynä. Kahvimaidosta luopuminen vuosia sitten alkoi pakottamalla itseni juomaan kahvin mustana ja sitten siirtymällä kasvimaitoihin kun niitä tuli markkinoille.
Itse olen aikoinaan vähitellen lopettanut juurikin uusien vaatteiden ostamisen ja nykyään hankin kaiken mahdollisen käyttöhyödykkeen kierrätettynä. Kahvimaidosta luopuminen vuosia sitten alkoi pakottamalla itseni juomaan kahvin mustana ja sitten siirtymällä kasvimaitoihin kun niitä tuli markkinoille.