Teksti havainnollistaa hyvin, miten valistuksen ja romantiikan perinteet elävät yhä tavassamme ymmärtää luontoa joko hallittavana resurssina tai ihannoituna, ihmisestä erillisenä “villinä” tilana. Erityisen kiinnostava on ajatus siitä, että molemmat ajattelutavat voivat ylläpitää luonto–kulttuuri -kahtiajakoa, joka ei enää vastaa antroposeenin todellisuutta. Disneyn esimerkki tekee näkyväksi, kuinka “koskematon luonto” on usein kulttuurisesti rakennettu mielikuva. Tämä haastaa pohtimaan, voisimmeko oppia näkemään itsemme osana luontoa ilman romantisointia tai hallinnan harhaa osana muuttuvaa luontokulttuuria.