Pohdin usein, kuinka syvästi riippuvainen ihmisen hyvinvointi on luonnosta. Luonto asettaa reunaehdot kaikelle elämälle. Jäin miettimään luvun luettuani, että harvemmin kuitenkin ehkä arjessamme pysähdymme reflektoimaan omaa luontosuhdettamme ja siihen liittyviin maailmankuviin.  Ylikuluttamisemme vaikuttaa osoittavan, että otamme luonnosta saatavan hyvinvoinnin itsestäänselvyytenä. Nykyinen dominoiva paradigma länsimaissa näyttää olevan ihmiskeskeinen näkemys luonnosta. Siinä luonto mielletään luonnosta irrallisen ihmisen loputtomasti käytettävissä olevaksi hyödykkeeksi. 

Jäin pohtimaan myös sitä, kuinka lyhyen aikavälin taloudellisten hyötyjen arvostus on kenties yhteydessä siihen, miten ihmisaivomme toimivat. Aivojemme palkkiojärjestelmä toimii siten, että lyhyen aikavälin hyötyjen ja haittojen näkeminen on aivoillemme helppoa, kun taas pitkän aikavälin ajattelu haastavaa. Jäin pohtimaan, onko siksi esimerkiksi luontokadon pitkän aikavälin vaikutuksia haastavaa ottaa yhteiskunnassamme vakavasti. Sen aiheuttamat vaikutukset eivät välttämättä näy heti vaan kumuloituvat ajan kuluessa. 

Ajattelen, että he, joilla on eniten valtaa ja resursseja, kantavat suurimman vastuun luonnon tarjoamien hyötyjen ylläpidosta. Siksi vaurailla mailla ja etenkin suurilla valtiollisilla toimijoilla ja yrityksillä on suurin vastuu ekosysteemeistämme. Kuitenkin ajattelen myös, että yksilöillä ja pienemmilläkin toimijoilla on roolinsa luonnon hyötyjen ylläpidosta. Jokaisella on mahdollisuus tehdä oman osansa, jotta järjestelmämme muuttuisi kohti kestävämpää luonnon hyödyntämistä. Yksilöt ja yhteisöt voivat esimerkiksi järjestäytyä ja asettaa painetta poliittisille päättäjille, jotta taloudelliset kannustimet saataisiin muutettua ekosysteemien toimintojen ja hyötyjen ylläpitämiseksi. Pienemmät toimijat voivat myös omassa arjessaan tehdä kestäviä valintoja ja toimintoja, jotka vähentävät luonnon kuormitusta.