Kokemusasiantuntijan puheenvuoro - tekstivastine
Onni: Hei, tässä podcast-jaksossa keskustelemme vieraidemme kanssa liikuntaan ja elintapamuutokseen liittyvästä motivaatiosta ja ohjauksesta sydänkuntoutuksen näkökulmasta. Vieraanamme tänään on Kaisa Wallinheimo, tervetuloa.
Kaisa: Kiitos paljon.
Onni: Ja Johanna Putkonen, tervetuloa.
Johanna: Kiitos.
Onni: Kaisa on opiskellut liikuntatieteiden maisteriksi ja tehnyt pitkään töitä liikunnan ja terveystiedon opettajana. Hän toimii tällä hetkellä hyvinvointivalmentajana hyvinvoinnin valmennuskeskus Lewellillä ja elintapafysiona Fysios Mehiläisellä. Kaisa, olet kertonut, että intohimonasi on julistaa hyvinvoinnin ilosanomaa ja tehdä ihmisistä oman kehomielen ammattilaisia. Haluaisitko kertoa, mitä tuo kehomielen ammattilainen tarkoittaa?
Kaisa: No joo, tämä ei ole varmaan mikään ihan oikea nimike, mitä nyt voi käyttää, mutta se, miten ajattelen kehomielellä, se on sellaista ihmisen kohtaamista kokonaisvaltaisesti. Siellä on monenlaisia taustoja, monenlaisia kokemuksia ja monenlaisia tuntemuksia, voi olla rajoitteita ja erilaisia uskomuksia taustalla. Pystytään kohtaamaan se ihminen kokonaisuutena kaikkine näine edellä lueteltuine asioineen. Se on myös sellaista oman kehon kuuntelua ja siihen oman kehon kuunteluun opettamista ja sitten näiden kehon viestien havaitsemista, että oppii tunnistamaan, havaitsemaan ja mahdollisesti muokkaamaan sitä omaa toimintaa haluttuun suuntaan. Ja totta kai se on kaiken takia sellaista yksilöllistä lähestymistä.
Onni: Ja sinä siis opetat asiakkaita tuntemaan omaa kehoaan ja omaa mieltään.
Kaisa: Kyllä, siihen pyritään ja niin, että oivaltaa sieltä omasta kehosta ja toiminnasta asioita. Koska ihminen on oman kehonsa ammattilainen itse, ei se ammattilainen, joka voi sitten olla apuna ja rinnalla kulkijana - ja pitääkin olla apuna ja rinnalla kulkijana.
Onni: Kyllä, hyvin sanottu. Toinen vieraamme on 48-vuotias Johanna Putkonen. Johanna sairastaa sepelvaltimotautia ja hänelle on tehty kolme pallolaajennusta vuosina 2016 ja 2019. Jäätyään sairauseläkkeelle Johanna on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi ja tällä hetkellä hän tekee myös keikkatyötä mielenterveys- ja päihdekuntoutujien yksikössä. Johanna on aloittanut vuonna 2019 säännöllisen liikunnan ja ollut mukana Lewellin pienryhmävalmennuksissa. Tämän hetken tavoitteena hänellä onkin pitää itsensä olosuhteisiin nähden parhaassa mahdollisessa kunnossa. Johanna, jos laskin oikein, olit 41-vuotias, kun ensimmäisen kerran olit pallolaajennuksessa. Kertoisitko vähän, minkälaisia ajatuksia sairastuminen vielä melko nuorella iällä herätti?
Johanna: Joo, olen sairastunut HS-tautiin vähän yli 20-vuotiaana, jonka takia minulle myös sepelvaltimotauti sitten tuli liitännäissairautena. Tietysti myös sukurasite on tosi kova, mutta reuma ja sitten tämä HS-tauti olivat siellä alla ennen tätä sepelvaltimotautia. Tavallaan kroonisesti sairaan ihmisen arki ja elämä eivät olleet minulle vierasta siihenkään asti, mutta oli se henkisesti tosi kova paikka tajuta, että se sairaus, jota myös isä oli sairastanut, on nyt sitten myös minulla.
Onni: Kyllä. Ja olitkin kertonut vielä, että olet nyt säännöllisen liikunnan aloittanut ja päässyt mukaan elintapamuutoksiin. Miten koet tällä hetkellä, oletko nyt saanut tästä tavoitteesta kiinni?
Johanna: No tällä hetkellä olen varmaan parhaassa kunnossa, kuin mitä olin aikaisemmin ennen kuin olin edes sairastunut sepelvaltimotautiin. Olen vuodesta 2019 asti käynyt säännöllisesti Lewellillä ja ylipäätään liikkunut paljon enemmän. Kyllähän olen nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin.
Onni: Eli voisiko sanoa, että myös jotain positiivista on ehkä löytynyt sitten tästä tapahtumasta?
Johanna: Se on ollut myös liikkeelle laittaja elintapamuutokseen, jota ei aikaisemmin pystynyt syystä tai toisesta aloittamaan.
Onni: Kyllä. Kuten äsken kerroin, Johanna ja Kaisa ovat tehneet yhteistyötä Johannan kuntoutusprosessissa ja tuntevat tämän kautta toisensa. Päästänkin teidät nyt vähän keskustelemaan tästä aiheesta, eli miten motivaatio liikuntaan ja elintapamuutoksiin on kuntoutusprosessin aikana toteutunut, ja sitten vähän muutakin tämän saman teeman ympäriltä. Olkaa hyvät.
Kaisa: No niin, kiitos. Johanna, täältä rupeaa nyt tulemaan kysymyksiä. Onni sitten kysele myöskin meiltä, mitä tulee tässä mieleen. Johanna, haluaisin ihan alkuun kuulla, mitä sinulle kuuluu juuri tällä hetkellä? Sanoit jo, että olet parhaassa kunnossa mitä koskaan, mutta pystytkö vielä vähän tarkentamaan sitä, miten sinulla menee?
Johanna: No minulla menee tosiaan todella hyvin. Tuntuu, että jaksaminen ja energisyys ovat tällä hetkellä tosi hyvällä tasolla ja elämä on rikasta ja monipuolista harrastuksen, keikkatyön ja myöskin näiden kokemusasiantuntijan hommien kanssa. Minun mielestäni tällä hetkellä liikunnan, ravinnon ja lääkehoidon tasapaino on hyvä ja voin hyvin.
Kaisa: Todella ihana kuulla. Miten avaisit hieman terveyshistoriaasi, onko siellä vielä joitakin asioita, joita haluaisit nostaa esille keskustelumme alussa? Koska tunnemme toisemme, tiedän, että olet kokenut paljon ja joutunut käymään läpi monia asioita. Nyt kuitenkin olet parhaissa voimissasi koskaan.
Johanna: Joo, HS-taudin takia minua on leikattu 13 kertaa ja sitten kun sairastuin sepelvaltimotautiin, ensimmäinen pallolaajennus ei riittänyt minulle suunnanmuutoksen tekemiseen elämässä. Vaadittiin vielä kaksi lisää, että tajusin, että se on nyt tai ei koskaan. Kroppa on kokenut aika kovia ja on aika paljon reumasta johtuvia kipuja ja liikerajoitteita. Mutta olen kuitenkin löytänyt itselleni sopivan tavan liikkua aina.
Kaisa: Kyllä. Nyt kun puhuit liikkumisesta, mitä ajatuksia liikunta herättää sinussa tällä hetkellä?
Johanna: En olisi aiemmin täysin liikkumattomana ihmisenä voinut koskaan kuvitella, että sanon näin: se on minulle elinehto, että minun on pakko päästä liikkumaan. Saan siitä joka kerta onnistumisen tunnetta ja pystyvyyttä, että vitsi, pystyn vielä tähän kaiken jälkeen. Se merkitsee minulle tällä hetkellä äärimmäisen paljon. En voi kuvitella, että mitä minulle pitäisi tapahtua, että lopettaisin liikkumisen.
Onni: Kysyisin, että kun nyt olet aloittanut liikunnan, mitä liikunta ennen sepelvaltimotautia oli? Ja minkälainen merkitys sillä on ollut elämässäsi?
Johanna: Ei minkäänlaista. Kävelin pakolliset välit kouluun tai kauppaan, ja aina kun lääkärit kehottivat lisäämään liikuntaa, se lähinnä ärsytti ja suututti. En nähnyt itseäni siinä millään tavalla. Se oli jotenkin vastenmielistä ja ajattelin, että ymmärrän, että jotkut tykkäävät tästä ja saavat kiksejä, mutta se en ole minä.
Onni: Kyllä, ihmiset ovat siinä suhteessa hyvin erilaisia. Liikunta on erilaisia asioita eri ihmisille.
Kaisa: Kyllä. Mikä sinua sitten todella motivoi ja laittoi liikkeelle vuonna 2019?
Johanna: No, siinä sairaalan ovella odotin kyytiä kotiin, kun oli tehty kaksi pallolaajennusta. Oli lähinnä suuttumus ja raivo omaa habitusta kohtaan ja sitä, että enkö nyt ihan oikeasti pysty parempaan. Olen täällä kohta uudestaan, jos en tee jotain. Päätin, että annan puoli vuotta itselleni aikaa ruveta tykkäämään tai edes sietämään liikuntaa. Ajattelin, että voin sitten puolen vuoden päästä sanoa lääkärille, että yritetty on. Ei ole minun juttu. Mutta siinä sitten kävi vähän toisella tavalla.
Kaisa: Eli jos puhutaan muutosvaihemallista, lääkäri kehotti ja monta vuotta kehotukset kantautuivat kuuroille korville. Oliko niin, että vähitellen aloit miettimään plussaa ja miinusta, että mitä hyötyä tästä voisi olla, vaikka sitä ei pystynyt todentamaan, eikä ehkä uskomaan. Lääkärikö oli sitten se, joka tavallaan motivoi sinut ilman omaa motivaatiotasi liikkeelle?
Johanna: Kyllä siinä näin kävi, että tavallaan aloin liikkumaan, että pystyn sitten sanomaan, että te ette voisi sanoa ettenkö yrittänyt, mutta tämä ei ole minun juttu. Että tavallaan motivoi kyllä, että minulla on nyt tehty ne kaksi laajennusta ja suonet on muutenkin puhdistettu. Minulla ei ole nyt estettä liikkua, minulla ei ole tekosyitä, että en pystyisi yrittämään. Minulle tuli ehkä semmoinen kiitollisuuskin, että eteeni on tehty nyt tällaista, joten minun pitää tehdä myöskin se oma osuuteni tämän oman terveyden eteen. Minkäänlaisia positiivisia merkkejä siitä liikunnasta ei ollut nähtävissä pitkään aikaan. Se oli ihan hirveätä räpeltämistä.
Kaisa: Mutta pysyit sillä tiellä.
Johanna: Pysyin siinä, koska olin päättänyt yrittää sen puoli vuotta. Käyn ja en lopeta, ennen kuin olen sen puoli vuotta käynyt.
Kaisa: Kyllä. Sanoit tuossa uskomuksista, että ehkä olit jo ajatellut - vai olitko ajatellut? - pitkään, että ei tämä liikunta ole minun juttu, ja ajattelit vielä siinäkin kohdin, että kunhan nyt menen, ei ole minun juttu.
Johanna: Kyllä. Se oli oikeastaan vähän semmoista, että menin ja pakotin itseni sinne, ja odotin että se tunti loppuu. En hirveästi odottanut sitä, että voi kun pääsisin tänne, vaan se oli tehdessäkin jo jotenkin vaikeaa. Tunsin itseni sielläkin aika lailla semmoiseksi vähän ulkopuoliseksi, vaikka en sitä ollut. En ole koskaan kohdannut sellaista, että minulla olisi siellä liikuntaryhmässä ollut sellainen olo, että en saisi siellä olla. Se tuli itseltä sisältäpäin, että tämä ei ole minun paikkani. Ne olivat hirveän vahvoja tunteita, mutta sitten vaan ajattelin, että minun on pakko yrittää.
Kaisa: Voisiko sanoa jollakin tavalla, että tiedostit ne tunteet? Ne olivat ehkä jopa epämiellyttäviä, mutta opit toimimaan omia tunteitasi vastaan, koska olit tehnyt jonkinlaisen suunnitelman siihen, että nyt kokeilen, pysyn ja annan itselleni mahdollisuuden.
Johanna: Kyllä, näin siinä kävi. Muistan monia kertoja, kun me siellä ylänteellä alettiin polkemaan sitä pyörää, menin aina muista vähän erilleen takariviin ja vähän tietoisestikin olin toisista erillään, erakoiduin sinne. Tein vaan sitä omaa suoritusta otsa rypyssä. Sitten kun valmentajan välillä aina katsoi ja kysyi, että ”Johanna, onko kaikki OK?”, ajattelin että siinä on mulla kuitenkin sellainen tsemppari ja kannustaja, joka on siinä ja tietää miltä musta tuntuu. Tai ainakin voi kuvitella, että miten vaikeata se minulle oli.
Kaisa: Mainitsit aiemmin myöskin pystyvyyden tunteen. Miten koet sen, tai muutoksia siinä pystyvyyden tunteessa? Onko se sinulle tärkeä tunne?
Johanna: No se on varmaan tunne, mikä toistuu tällä hetkellä joka kerta treenissä, se pystyvyyden tunne. Se ilo siitä pystyvyyden lisääntymisestä ja siitä, että välillä itsekin ihmettelen, että miten pystyn tekemään näin, eikä se edes tunnu pahalta. Se yllättää minut vieläkin. Alkuun sitä ei ollut ollenkaan. Sellainen kehon kannattelu, pysyminen tietyissä asennoissa ja tasapaino kaikki olivat aivan hirveitä. Ja nyt, kun ei itseänsä sillä tavalla aina mieti, yhtäkkiä välillä huomaa, että tästä on tullut minulle helppoa. Tai joku sellainen, mistä tulee oikein kunnolla cardiokuormaa, jaksan ihmetellä sitä, että se ei aiheuta minulle mitään kipua, sydänkipua, että paiskon slam ballia täysiä tähän mattoon. Se ilo tulee siitä pystymisestä joka treenissä.
Kaisa: Tosi mahtava kuulla. Paiskit slam ballia ja poljet kovaa, mitä se tarkoittaa se kovaa? Eli onko se oikeasti kovaa, että nyt vähän huohotetaan ja hengästytään ihan kunnolla?
Johanna: Joo, se on sillä tavalla kovaa, että viime torstaina meillä oli maksimisyketreenit ja sen jälkeen sanottiin valmentajalle, että tekisi vielä mieli vähän mäiskiä. Se teki meille sitten pikapikaa semmoisen kuntopiirin, missä 40 sekuntia kerrallaan mäiskittiin slam ballia ja köysiä. Sitä kun oltiin kierretty kolme kierrosta, oli semmoinen tunne, että no niin, nyt on mäiskitty. Ihan kunnolla nousee syke. Cardiokuorman pitää olla kova, että kehittyy. Haluan sitä tunnetta nykyään, mikä ennen pelotti, se hengästyminen. Nyt se on semmoinen, että niitä treenejä on myös oltava, sillä se pelkkä käveleskely tai vähäinen painon heiluttelu ei ole riittävää.
Kaisa: Niin, ja se oli varmaan alussa kuitenkin sellainen tärkeä asia, että kaikki pienikin liike oli tärkeää, mutta sitten se keho rupeaa tottumaan siihen. Pelottaako sinua enää liike?
Johanna: Ei enää. Erotan sydänkivun mistä tahansa muusta kivusta. Jos on tauti, niin sitä ei mihinkään sekoita. Se on semmoinen kipu, että sitä ei tarvitse luulla, että on lapa jumissa tai käsi puutuu muuten vaan. Ei, tänä päivänä ei pelota ollenkaan, mutta alkuun vähänkään kun joutui nostamaan sykettä, se hengästyminen toi mieleen sen kivun tosi terävästi. Sitten vaan yritti sanoa itselle, että ei minuun satu, että uskallat nyt hengästyä. Ei satu enää, ne suonet on auki nyt.
Onni: Kerroit juuri, että uskallat tehdä kovia treenejä. Miten alkuvaiheessa, kun aloitit harjoittelun, minkälaisia määriä tai toistoja tuli harjoittelua viikossa ja kuinka pitkäkestoisia? Se voisi varmasti kuulijoita kiinnostaa, että miten se eteni, miltä se tuntui ja missä vaiheessa huomasit, että nyt oikeasti pystyy tekemään ehkä enemmän ja kovempaa.
Johanna: Sen puoli vuotta kävin vain sen kerran viikossa. Sovittiin, että käyn vain sen kerran viikossa. Se oli ihan tarpeeksi ja riittävästi. Sitten kun se puoli vuotta oli mennyt ja ajattelin, että nyt lopetan tämän liikkumisen, huomasinkin, että en haluakaan lopettaa ja ruvettiin valmentajan kanssa katsomaan, että mitä otetaan tähän rinnalle. Olisin siinä kohtaa yliarvioinut oman kuntoni, jos valmentaja ei olisi sanonut, että ota tähän kaveriksi nyt tällaista lihasvoimaa lisäävää, mutta tehdään matalammalla sykkeellä. Siinä oli apu siitä ammattilaisesta, että osasin sitten miettiä, että miten jatkan. Kun minulla oli se selvä ammattilaisen ohje, minun ei tarvinnut itse miettiä, teenkö nyt oikein. Seurasin vain sitä ohjetta. Ensin se puoli vuotta se kerran viikossa oli ihan hyvä. Nyt on semmoinen, ehkä kolme on minimi, mutta kolmesta viiteen kertaan viikossa.
Onni: Kyllä. Sanoitkin, että se oli se ohjaaja, joka kertoi, että miten jatkaa. Tässä on ehkä hyvä muistutus, että sanoit, että olisit itse ehkä yliarvioinut.
Johanna: Olisin.
Onni: Kuulostaa siltä, että siinä oli riskin paikka. Jos olisi lähtenyt taistelemaan vähän liian kovaa, olisi voinut sitten itsensä ajaa puhki.
Johanna: Kyllä. Valmentaja kun sanoi, että ota tähän nyt yksi tunti, niin sitten me varataan tuohon aika ja katsotaan, että olisiko kolmas tunti. Ehkä joku kehonhuollon tunti. Esimerkiksi Kaisan kanssa ollaan katsottu niitä sellaisia liikkeitä, kuinka minä itse sen teen, kun minulla on esimerkiksi reumasta johtuvat asiat, että en kuormita itseäni liikaa. Sen liikkeenkin voi tehdä niin, että siitä ei sitten olekaan enää hyötyä. Mielestäni tällaisesta valmennuksesta olen hyötynyt kaikista eniten tässä.
Kaisa: Tuossakin on ollut tarkoituksena se, että koko ajan rakennetaan sitä kuntoa. Ei pelätä sitä kuormitusta, mutta tehdään se sen rakentamisen edellä, jolloin ei tule ylimääräistä kuormitusta, tulee vain sen liikunnan aiheuttama sopiva kuormitus. Silloin päästään eteenpäin. Palaudutaan, koska se palautuminen on kaikista tärkeintä, että jaksaa.
Onni: Kyllä. Eli voisi ajatella, että ihan samoja perusperiaatteita, kuin missä tahansa muussa fyysisessä harjoittelussa tai kilpailuun tähtäävässä. Peruskunto kuntoon ja rakennetaan siihen päälle sitten pala kerrallaan. Kuulostaa oikein hyvältä.
Kaisa: Miten näet itseluottamuksen? Miten se on muuttunut sinulla tässä matkan varrella? Varmaan menee vähän siihen pystyvyyden tunteeseen, mutta onko ihan jotain konkreettista painoissa, painojen käsittelyssä? Tai no, näitä kertoja jo tulikin, että huomaa, että jaksan. Mutta miten näet itseluottamuksen muuttuneen?
Johanna: Joo, sitä on tullut roppakaupalla lisää siihen liikkumiseen liittyen. Kun tehdään jotain liikettä tai valmentaja neuvoo, että nyt tehdään tällaista kuntopiiriä, ei tule koskaan semmoista oloa, että en nyt varmaan tuohon pysty. Sen sijaan katsoo, kuinka se tehdään ja tekee perässä. Ne ohjeet ovat menneet luihin ja ytimiin, että osaa ja pystyy. Kyllä se siihen pystyvyyteen paljon menee. Mietin, että mitä painoja otin viimeksi ja minäpäs koitan tuota. Minulla ei ole semmoista tunnetta lähtökohtaisesti, että ei minun kannata yrittää, en pysty kuitenkaan. En osannut kuvitella, että liikunnan tuomalla itsetunnolla on vaikutusta myös muilla elämän osa-alueilla. Väitän, että jos en olisi ruvennut liikkumaan, en olisi koskaan palannut alkuperäiseen ammattiini. Kyllä se voimantunne ja elämänhallinta muuallakin, kuin siellä kuntosalilla, lisääntyy.
Kaisa: Tietyllä tavalla tämäkin on kehomieltä, johon pyritään. Asiakas alkaa löytämään omia vahvuuksiaan, hyödyntää niitä ja samalla kehittää omia heikkouksiaan. Ei saa jättää heikkouksia unholaan, vaan otetaan omat vahvuudet käyttöön ja se, mikä on itselle ollut merkityksellistä aiemminkin.
Onni: Tässä kehomielen tuntemisessa ajatellaan, että oppii tuntemaan sitä kehoa, mihin se kykenee, mutta oppii ehkä myös mielen kautta tuntemaan enemmän itseään.
Kaisa: Todellakin. Itse asiassa muistan, kun haastattelin Johannaa aikaisemmin ja kysyin oman kehon kuuntelusta. Muistatko vielä, mitä vastasit minulle oman kehon kuuntelusta?
Johanna: En muista kyllä.
Kaisa: No virkistän muistiani. Puhuit, että se on ollut tosi vaikeaa, koska kivut ovat määritelleet omaa kehoa, eli olet kuullut vain kipuja. Huomio on mennyt sinne, että elämä kaikkineen on supistunut kipujen ympärille, jonka kuulet, jonka olet oppinut kuulemaan.
Johanna: Joo, tunnistan tuon kyllä ja muistan, kun sanot näin. Tällä hetkellä, jos ajattelee, että mitä kuuluu nyt, niin tuosta tilanteesta, että ei ole kuulunut muuta kuin kipua, on edetty tosi pitkä matka. Edelleenkin varmaan sairauksista, lääkekuormasta, tästä fyysisestä kunnosta riippuen palautumisessa on välillä haasteita. Tuntuu kuitenkin, että opin koko ajan lisää siitä, mitä välttää ja mitä lisätä. Se kipu ei ole enää edes sijoilla kolmen parhaan joukossa, mitä kuuntelen itsessäni.
Kaisa: Siellä on kuitenkin asioita, joista ei voi päästä eroon. Ne ovat siellä. Mutta idea ehkä tässä sinulla on ollut, että olet lisännyt koko ajan elämää kivun ympärille. Ei jäädä jumiin sinne sisimpään.
Johanna: Kyllä, se ei määritä minua. Ne sairaudet ovat diagnoosinumeroita, mutta ne eivät määritä minua, eikä sitä määritä enää kipukaan. Se on ihan totta. Juuri niin kuin sanoit.
Kaisa: Joo. Miten ajattelet omalla kohdalla asioita, jotka mahdollistavat sinulle tällä hetkellä sen liikkumisen? Tai sitten vastavuoroisesti ehkä voisi estää tai on ehkä aiemmin estänyt liikkumisen. Olet jo aika paljon niitä sanonutkin, mutta ehkä kuulija voi samaistua siihen, että hei, mitkä ovat niitä mahdollistavia tekijöitä ympäristössäsi ja elämässäsi tällä hetkellä, ja mitkä ehkä olivat aiemmin niitä estäviä tekijöitä.
Johanna: No, mahdollistan sen sillä lailla itse itselleni, että liikunta on prioriteetti. Rakennan sen ympärille sitä muuta viikkoa. Tässä keikkatyön tekemisessä on se pelko, että otan tuohon iltavuoron ja jään tuosta treenistä pois. Se ei ole kestävä homma. Päätin silloin, kun lähdin tekemään tätä keikkatyötä, että en tee sitä liikunnan kustannuksella. Mielestäni se on arvotuskysymys, että pidätkö itsestäsi huolta, jotta se myös mahdollistaa sen työn tekemisen, koska et pysty tekemään sitä työtäkään, jos otat pois koko ajan.
Kaisa: Eli, tuossa suhteessa elät arvojesi mukaisesti, toimintasi on arvojesi mukaista.
Johanna: Joo, se on pakko olla, koska se ei ole vain sitä, että en ole nyt puoleen vuoteen käynyt, vaan näen välittömät vaikutukset terveydessä. Minulla on esimerkiksi nivelissä aika paljon problematiikkaa, mutta hyvä lihaskunto pitää kivut niistä kokonaan pois. Se on tämän kaiken edellytys, että siitä ei lipsuta, on pakko elää arvojen mukaisesti. Mutta se on myös tällä hetkellä hyvin mieluista.
Kaisa: Miten sitten lähiympäristön tuki?
Johanna: On, lähiympäristön tuki todellakin on. Saan valmentajilta tukea, saan kotoa tukea. Ystävät pitävät siitä huolta, jos ystävät näkevät, että nyt se taas ottaa vähän liikaa vuoroja, ne muistuttavat minua aina prioriteeteistani, ”älä lähde tuohon nyt ollenkaan”. Ystävät pitävät hyvää kurinpalautusta aina saman tien, että nyt lähtee laukalle tuo sinun touhu.
Kaisa: Mutta tiedän, että pidät myös omista ystävistä huolta. Kerro siitä vähän.
Johanna: Joo, minulla on ystäviä, joita olen yrittänyt kannustaa liikuntaan. Oli myös entinen työkaveri entisestä ammatista, joka kulki minun mukana valmennuksessa. Hän kertoi, että hän ei olisi ikinä lähtenyt, jos ei olisi haettu kotoa ja viety takaisin kotiin. Ne esteet lähtemiselle poistuvat kokonaan sillä, että sanoin hänelle, että tulen hakemaan sinut ja mennään yhdessä. Järjestän meidän jumppaporukalle toimintaa, yksi valmentaja pitää erilaisia retkiä, koordinoin sitä ja järjestelen muille sitä, että tehdään yhteisiä vaelluksia ja luontoelämyksiä. Nyt oltiin lauantaina ja joogattiin ulkona. Haluan sitä hyvää mieltä ja oloa muillekin.
Kaisa: Ja oliko vielä niin, että henkilö, jota aina haet kotoa, soitti joka kerta, että nyt ei pysty lähtemään, että oli joku tekosyy. Oliko näin?
Johanna: Oli joo, joka kerta. Aina tiesin, että ensiksi puolen päivän aikaan, kun sillä on ruokatunti, tulee viestiä, että ”eikö me tänään olla menossa” ja vastaan, että ”kyllä me ollaan menossa”, että kun ”ei millään viitsisi”. No, ”kyllä sinä nyt viitsit ja tulen hakemaan sinua”, joka kerta. Sitten aina takaisin tullessa kuitenkin se, että ”voi kun tästä tulee niin hyvä olo”. Mutta se tuntui siltä, että se aina toistui, että se ei koskaan muistunut seuraavalla kerralla mieleen etukäteen, se hyvä olo. Vaan joka kerta käydään se keskustelu siitä, että lähdetäänkö me vai eikö me lähdetä. Sitten hän välillä sanoi, että ”toivoisin, että joskus laittaisit viestiä, että me ei lähdetä, että olisit joskus pois”, niin hänkin saisi olla.
Onni: Pakko kysyä, onko tämä ystävä nyt sitten omatoimisesti alkanut liikkumaan, että saiko hän kipinän, vai vieläkö on sinua seurannut?
Johanna: No, nyt on hänellä ihan viimeisiä työpäiviä ennen eläkkeelle jääntiä ja hänellä oli nyt semmoinen vakaa aikomus ruveta liikkumaan ja hommaamaan uimahalliin korttia. Nähtäväksi jää, että miten paljon se kantaa sitten.
Kaisa: Kun kuuntelee sinua, Johanna, tulee pakostakin mieleen, että mitä jos sinulle olisi sanottu vuonna 2017 tai 2018, että olet, voisi ehkä sanoa jopa himoliikkuja, mutta myös himoliikuttaja. Mitä olisit sanonut? Jos sinulle olisi piirretty tällaista kuvaa, että vuonna 2023 toimit näin.
Johanna: Joo, se olisi ollut yhtä uskottavaa, kuin olisin ollut vaikka kantrilaulaja tai joku muu. Niin kaukana omasta itsestä ja ajatuksesta siitä, että mihin pystyn tai mitä osaan, en ikipäivänä olisi uskonut. Kyllähän se on yllättänyt minut itseni kaikista eniten, että miten valtavan hyvä olo siitä tulee. Myös se, että miten siitä alun puolen vuoden periodista, jolloin kävin vain kerran viikossa, kun silloin en vielä nähnyt tätä, siinä varmasti jonkinlainen sitkeys auttoi, että jaksoin jatkaa sen puoli vuotta kun olin kerran niin päättänyt.
Kaisa: Ja ehkä tuossa näkyy ja kuuluu sellainen, että sinulla oli kuitenkin suunnitelma ja sinulla oli ainakin jonkinlainen - vai oliko sinulla? - joku tavoite? Vai oliko se vain suunnitelma ensin, jonka jälkeen sitten lähdit tekemään vähän enemmän tavoitteita, osaatko siihen sanoa?
Johanna: Joo, kyllä ne tavoitteet varmaan kirkastuivat siinä matkalla niissä valmentajatapaamisissa ja siinä, että aloin vain tekemään sitä, mikä tuntui hyvältä. Minulla ei siinäkään kohtaa ollut mitään tavoitetta, vaikka lihasmassan tai kunnon suhteen, että ”kun pystyn juoksemaan tuon” tai ”kun pystyn tekemään tämän”. Se meni vain sillä pohjalla, että tämä tuntuu hyvältä. Alkuun se oli vain sellainen, että ”tuossa on se, mihin asti minun pitää pystyä nyt jaksaa” ja sitten se tavoite kirkastui siinä matkalla vasta.
Kaisa: Joo. Vielä palaan estetekijöihin, koska veikkaan, että se on monilla sellainen, että ei ehkä uskalla. Sen jo sanoit, että se pelko voi olla sellainen, tai että ”ei ole minun juttu”. Mutta mitä muita tekosyitä, jos saa sanoa nyt näin, mitä muita tekosyitä sinä keksit, että ei tarvitsisi liikkua?
Johanna: No, ”ei ole ollut aikaa” ja ”oli niin vaikeaa”. Kun menee jonnekin valmennuskeskukseen ihmisenä, joka ei ole ikinä muuta tehnyt kuin kävellyt ja koulun aikana hiihtänyt, se tuntuu siltä, että olet jossain ulkoavaruudessa. Kaikki, mitä oma liikkumaton keho edustaa, niin se hävettää. Vedät ne trikoot päälle ja mietit, että mistähän saisi niin tarpeeksi ison paidan, että voisi vain olla siellä alla. Kaikki semmoinen, kun tunnet, että olet huutomerkki siellä muiden joukossa. Kukaan muu ei ajattele niin, mutta se on vain se oma vahva tunne siitä. Ajattelen, että se hyväksyvä ilmapiiri, se että jokainen tekee omaa juttua ja kaikki kuuluu joukkoon sellaisena kuin on, se auttoi. Kyllä mietin joskus sitä, että jos olisi yhdenkin kerran joku vaikka sanonut jotain tai naureskellut, niin sitten olisi ehkä voinut olla, että en olisi ikinä tullutkaan. Kaikenlaiset ihmiset ovat tervetulleita liikkumaan siihen ryhmään, tehdään yhdessä omaa suoritusta ja meillä on siinä mukavaa, se on kaikista parasta.
Kaisa: Vaikuttiko se sitten lopulta, että sinua ei nähty siellä myöskään diagnooseina, lukemina tai sairauksina? Jos mietitään, että tässä on nyt kuulolla varmaan tulevia ammattilaisia: sinua vietiinkin jotain parempaa kohti, hyvää kohti, omaa tavoitetta kohti. Tiedän sen, että sinun valmentajasi siellä ryhmässä tiesi kuitenkin sinun taustaa, mutta ei niistä puhuttu, ne oli vain siellä pohjatietona. Oliko sillä merkitystä, että lähestymistapa ei ollut diagnoosilähtöinen sillä hetkellä kun liikuttiin, vaan se oli tavoiteorientoitunut?
Johanna: Sillä oli ratkaiseva merkitys siinä, että en ollut potilas tai ne diagnoosit. En tänäkään päivänä koskaan sano tuolla, että mitä minulla on. Pyydän jonkun vaihtoehtoliikkeen, jos valmentaja ei ole minulle tuttu, mutta en halua tuoda niitä esille, enkä halua mennä ne edellä mihinkään. Kun minua kohdeltiin juuri näin päin, että ”me kehitetään tässä nyt näin tekemällä sitä ja tätä”, niin se on paljon mielekkäämpää kuin se, että ”kun sinulla nyt on nuo sairaudet, niin ei voida edes olettaa, että sinä näihin ja näihin pystyisit”. Sellainen ei ole millään tavalla siinä keskustelussa eikä tilanteessa mukana, vaan nimenomaan, että ”tämä liike kehittää sitä ja tätä ominaisuutta sinussa”. Kyllä se on ollut tosi tärkeätä se, että ollaan lähestytty nimenomaan niin, että jotain kohti mennään yhdessä kuin niin, että oltaisiin tuotu esille niitä minun sairauksia ja diagnooseja.
Kaisa: Onko sinulla vielä jotain sellaista, ehkä ammattilaisille annettavaa vinkkiä tähän kohtaamiseen tai ohjeiden antamiseen? Tai tuleeko mieleen mitään tilanteita, missä olisit ajatellut, että tuonkin olisi voinut hoitaa ehkä toisella tavalla?
Johanna: Jos nyt ajattelen vaikka itse sitä tukea, mitä tällä hetkellä saan, niin me hoidetaan tuttujen lääkäreiden kanssa niitä lääkinnällisiä asioita, mitä pitää hoitaa. Ne sairaudet eivät kuitenkaan ole se juttu, vaan minulta kysytään aina ensin, että miten sinulla menee. Se ei tarkoita sitä, että onko sinulla kipuja tai näin, vaan että miten sinä jaksat, mitä sinä teet.
Siihen hoitotyöhönkin voi ottaa myös sen ”jotain kohti”-asenteen eikä sitä, että käydään läpi nyt niitä sairauksia ja lääkityksiä. Tietysti niitä täytyy välillä käydä. Minulle yksi hyvä lääkäri sanoi, että ”kun sinä et takerru noihin diagnooseihin, ne eivät määritä sinua ja hän auttaa minua niissä asioissa, mitä tarvitsee auttaa”, antaa ehkä jonkun kortisonipistoksen tai tekee jonkun lääkereseptin, mutta että se alkaa aina sillä, että mitä sinulle kuuluu. Kyllä minä sanoisin, että ei kohtaisi ihmisiä diagnoosin pohjalta, vaan kokonaisvaltaisena ihmisenä. Se luo uskoa. Se voi olla se joku käynti sille potilaalle, että se saa sen kipinän siitä, että nyt minäkin yritän. Niillä on varmasti suuri merkitys monelle meistä.
Kaisa: Kyllä, ja se varmaan luo sellaisen hyväksyvän ja turvallisen ilmapiirin.
Johanna: Kyllä, juuri niin. Sitten kun uskallat siellä kertoa niistä asioista, ja olla sellainen kuin olet ja pyytää apua, se on tukea myöskin tähän jokaisen meidän kuntoutusprosessiin, tai mitä siellä elämässä sitten ikinä onkin, miksi sinne on menty. Kyllä minä olen ajatellut, että ne ovat olleet niitä parhaita kohtaamisia aina ne, kun kysytään, että ”no, miten sinulla nyt menee”. Tuntuu, että siellä oikea, aito kiinnostus siihen, miten minä tätä hommaani teen.
Kaisa: Ja sinne vastaanotolle ei mene kipeä kylki, kainalo tai selkä tai raajat, vaan sinne menee Johanna.
Johanna: Nimenomaan, näin on.
Kaisa: Mikä sinun tavoite on tällä hetkellä? Onko sellaista?
Johanna: Välillä hirvittää, että milloin tämä leijuminen loppuu. Milloin tulee joku uusi tauti jostain puun takaa, mutta tavoitteeni on pysyä tässä kunnossa, mitä minä nyt olen. Olen äärimmäisen tyytyväinen, jos olen tämmöinen, että en koe, että en pystyisi mihinkään, mitä haluaisin tehdä. Minulla ei ole mitään sellaista, että ”en pysty tuohon koska”. Toivon, että saan olla tämmöisenä näillä sairauksilla tässä kunnossa mahdollisimman pitkään, että se mahdollistaa sitten ne kaikki muut asiat elämässäni, mitä minulla tällä hetkellä on ja mitkä ovat mielekkäitä.
Kaisa: Tuli tuosta mieleen, onko sinulla ollut leikkauksia sen jälkeen, kun olet aloittanut kuntoilun ja liikkumisen? Onko sellaista konkreettista kokemusta, mikä ero on kuntoutua parempikuntoisena, kuin hieman heikompikuntoisena?
Johanna: Joo, minulle tehtiin leikkauksia tosiaan vähän reilu toistakymmentä silloin, kun en vielä liikkunut. Ne liikerajoitteet, mitä tulee isojen haavojen vuoksi, niin se oli tosi työlästä. Muutama kesä sitten operoitiin uudestaan toista kainaloa ja silloin lihaskunto oli täysin toista luokkaa. Kyllähän se semmoinen ihan arkiaskareista suoriutuminen, sängystä ylös pääseminen, kun pystyy kannattelemaan itseään yhden käden varassa ja saa vatsalihaksilla itsensä ponnisteltua sängystä pystyyn. Kyllä siinä huomasi sen eron, mikä on jos lähdet toimenpiteeseen fyysisesti hyvässä kunnossa.
Kaisa: Tässä olisi hyvä kannustin kaikille.
Onni: Kyllä. Se, että on se lihasvoima ja massa, se on kaikki sitä reserviä siihen kuntoutumiseen. Se on tärkeä muistaa.
Johanna: Kyllä.
Kaisa: Todella mielenkiintoista jutella tässä Johannan kanssa. Minkälaisia ajatuksia sinulla, Onni, on kun olet kuunnellut meitä?
Onni: No ensimmäisenä tulee semmoinen todella iloinen olo Johannan puolesta, että on päässyt tähän tilanteeseen, olet hyvin sinut itsesi kanssa ja että se liikunta on ollut tärkeänä osana. Tietysti itse liikunta-alan ammattilaisena olen hyvin ylpeä siitä, että se liikunta on oikeasti tässä hyvin konkretisoitunut, mitä kaikkea se voi tehdä ja edistää. Siksihän me tässä ollaan asiasta keskustelemassa, että muutkin kuulee ja tietää.
Asiantuntijat, opiskelijat tai sitten ihan vertaiset, ketkä itse ovat kuntoutumassa, saisivat sitä pontta, että kyllä, rohkenen lähteä joko ohjaamaan sitä asiakasta ja millä tavalla. Myös sairastunut itse uskaltaa lähteä siihen kelkkaan kyytiin, ei pelkää liikaa. Pienin askelin, että ei haukkaa liian suurta palaa. Pyytää sitä apua, että saa varmasti sen oikean avun, ettei jää sitten yksin vaikkapa pallolaajennuksen jälkeen leijailemaan, että sitä ohjausta olisi sitten.
Johanna: Se on ihan mielettömän tärkeätä, kun tällä hetkellä ei ole sepelvaltimotautia sairastaville jatkohoitoa suunniteltu. Minä pelkään sitä, että moni jää oman onnensa nojaan, saattaa jopa masentua ja eristäytyä sen diagnoosin saamisen jälkeen. Toivoisin sitä, että ihmiset saisivat tukea siinä kohtaa. Se varmasti maksaisi itsensä takaisin monella tavalla. Kun mietin sitä kohtaa, kun aloitin sen liikkumisen ja se puoli vuotta, se minun oma asettama aika oli alussa, katson nyt jälkeenpäin, että se oli riittävän pitkä aika, jotta pystyin omaksumaan liikkumisen. Jos olisin laittanut kaksi kuukautta, en olisi tässä. Se, että kuka tukee ja auttaa siinä kohtaa kun se elämänmuutos on alkutaipaleella. Kyllähän tässä kohtaa jo paremmin menee, mutta silloin siinä on monta tilannetta, jossa on helppo lyödä hanskat tiskiin.
Onni: Kyllä. Se, että onko siinä hetkessä niitä voimia itsellä, että tarvitsee sen ulkopuolisen siihen.
Johanna: Kyllä, ihan ehdottomasti.
Onni: Tuosta mitä sanoit, poimisin, että se vaihe leikkauksen jälkeen on tarpeeksi pitkä, että pidetään vähän silmällä ja kannustetaan.
Johanna: Jos ajattelen esimerkiksi itseäni, jos minulla olisi ollut siinä vaikka soittoaika parin-kolmen kuukauden päähän, jos minulle olisi tullut oikein huono hetki, niin siinä kohtaa olisin saanut sen kertoa. Se on kuin henkireikä. Olet jonkun, jos et muuta, niin ainakin pikkuisen silmän alla. Vaikka sellainen löysä kontakti johonkin päin, että joku soittaa sinulle ja sitten voin kertoa. Mutta tiedät, että kukaan ei ota suoraan yhteyttä. Olet näiden sairauksien tai tämän sairauden ja lääkkeiden kanssa kotona, ja sitten otat itse vuoden päästä yhteyttä terveyskeskukseen varataksesi kontrollin labrat. Mitä jos et sinä teekään sitä? Ajattelen, että monella on varmasti halua ja tarvetta muuttua, mutta sitten voimavarat siihen puuttuvat.
Kaisa: Juuri niin, että löytää sieltä niitä pienimpiä mahdollisia tekoja, mitä voi tehdä. Löytää itse niitä tai se ammattilainen ohjaa niihin. Mielestäni ehkä kaikista tärkein on, mitä Onnikin nosti esille, että antaa aikaa. Se vie oikeasti aikaa, että se ei tapahdu kuukaudessa tai kahdessa, eikä se välttämättä tapahdu vielä siinä puolessakaan vuodessa, että totutetaan sitä kehoa ja mieltä siihen muutokseen, liikkeeseen, liikkeen tuntemiseen ja itsetuntemukseen.
Sitten ruokitaan sitä itseluottamusta sillä, että on menty riittävän pienillä askeleilla. Koska sitten jos harppaat vähän liikaa, on valmentaja, niin kuin sinulla, joka vetää vähän henkseleistä, ettei tipahda kuoppaan. On paljon mukavampi onnistua, kun asettaa ne tavoitteet aika lailla pienesti. Että ”pystyin tämänkin, tein neljällä kilolla ja nyt pystyn tehdä viidellä”, ”oho, nyt tein kuudella”, eikä hyppääkään vaikka neljästä kilosta kahdeksaan. Tai kävelyssä viidestä minuutista puoleen tuntiin.
Johanna: Kyllä. Kun alussa joka tapauksessa tulee valtavan kipeäksi, se, että siinä pitää sietää monenlaisia tuntemuksia, ei ole alkuun helppoa. Se ei tunnu alkuun hyvältä, ei henkisesti eikä fyysisesti. Kun ajattelee, että sairaus ei parane, sinulla on aikaa se loppuikä. Siihen ei tarvitse silloin mitään kahden viikon tai kahden kuukauden aikataulua luoda itselleen, koska sitä aikaa on loppuelämä. Minkälainen se loppuelämä sitten vaan on. Muistan itse alkuun sieltä yliseltä, missä me poljettiin pyörällä, tultiin alas ja en meinannut päästä sieltä rappusista mitenkään päin, kun oli reidet niin kipeät. Kaisa oli siinä ja kysyin, että olenko minä loppuikäni aina näin kipeä. Kaisa vastasi että ”et tietenkään”, niin ajattelin, että valehtelet, että olen kuitenkin. Se oli niin vierasta kropalle se liike, että ajattelin, että konttaan nämä rappuset kohta täältä alas.
Kaisa: Se oli erilainen kipu, lihaskipu on erilaista.
Johanna: Se oli siis täysin, kyllä. Semmoinen, mitä en ole koskaan kohdannut, että miten voi olla tällaista, että ei pääse mihinkään.
Onni: Tässä kohtaa tulee mieleen, että se on myös ehkä ohjaajan hyvä muistuttaa, jos ei ole ennen liikkunut, että hei, että voi tulla uudenlaisia kipuja. Että ei pidä säikähtää, se kuuluu siihen. Kuulitko itse esimerkiksi etukäteen, että voi tehdä kipeää?
Johanna: Joo, kyllä varmasti saattoi mennä ohi. Mistä itse sain hirveän paljon, oli kun valmentajat sanoivat meille, että ”tämän jälkeen hyvä iltapala, niin palaudutte”. Huomasin, kun porukka vähän katsoi toisiaan ja sitten joku uskalsi kysyä, että minkälainen on hyvä iltapala. Siitä rupesi rakentamaan pikkuhiljaa se ravitsemus sen liikunnan lisäksi. Ei yritä ottaa haltuun sitä liikuntaa ja vetää ruokavalioremonttia kokonaan, vaan antaa sillekin ajan ja mahdollisuuden. Rupesin tavallaan hoksaamaan ja tekemään itse niitä valintoja, kun minulle oli sanottu, että no esimerkiksi tällaista. Niin kyllä, valmentajat sanoivat, että tämän jälkeen voi olla, mutta ajattelin, että olen kipeämpi kuin kukaan muu ikinä koskaan.
Kaisa: Johanna puhui paljon valmentajasta. Valmentaja, johon viittaat, on liikunta-alan ihminen ja käyt useamman valmentajan pienryhmäohjauksessa, jossa on 6-10 henkilöä. Useampi valmentaja on myös fysioterapeutti. Se, että on ammattilainen liikuntapuolella ja tietää terveysasioista riittävästi, on myös hyvä ohjaamaan tänne liikunnan polulle. Ohjaaja voi olla myös terveyspuolelta. Idea on kuitenkin se, että se on valmentavaa tekemistä. Se on suunnitelmallista ja progressiivista, eli vähitellen aste asteelta. Se ei ole sellaista, että mietitään, mitä nyt voitaisiin tehdä, vaan siellä on suunnitelma ja sitten pakitetaan välillä, jos näyttää siltä.
Onni: Ja vielä ehkä muistutuksena kaikille, jotka itse harkitsevat nyt elämäntapamuutosta tai liikuntaa, niin se on myös sitoutuminen. Sitten kuitenkin omalla vastuulla on aina se tekeminen. Se pitää muistaa aina. Se on se tärkein pala joka tapauksessa, että tekee itse sen työn.
Johanna: Kyllä. Olen ajattelut, että silloin on ollut hyvällä tiellä, kun siitä, ettei ole päässyt liikkumaan, on tullut huono omatunto. Ei olekaan helpottunut, vaan tuntuu oikeastaan aika huonolta, että en päässyt nyt menemään ja rupeaa heti katsomaan, että missä pystyn sen korvaamaan. Silloin siitä on tullut semmoinen pala elämää, että sitä ilman ei halua olla.
Kaisa: Tähän kohti pitää muistuttaa, että välillä pitää olla armollinen. Välillä saa tulla niitä lepopäiviä. Hyväksyy senkin, että niitä tulee, eikä elämä mene pilalle sitten siitäkään.
Johanna: Ei todellakaan. Jos on arvottanut useammin työvuoron ottamisen liikunnan edelle, niin siinä pitää hälytyskellojen soida ja sitten etsiä sitä, että miten tämän asian ratkaisee, jos sitä viikkokausia kestää. Mutta sekin, se että on itselleen armollinen, on aika vaikea laji. Sekin on tässä tullut opittua kantapään kautta.
Kaisa: Ja sitten se, että terveys- ja hyvinvointipuolella usein puhutaan, että pitää olla armollinen itsellesi. Mutta jos ei osaa olla, mitä se tarkoittaa? Se on ihan sanahelinää, eli siihenkin pitää rakentaa sitten työkaluja, mitä se tarkoittaa konkreettisesti.
Johanna: Niin, kyllä. Eikä sitäkään, että ei uskalla yhtään itseään haastaa, mistä löydät sen, että olet niin armollinen, että et tee mitään ikinä etkä hengästytä itseäsi? Miten löydät sen, että kuitenkin teet ja harrastat liikuntaa, joka vie sinua eteenpäin ja kehittää hyvinvointiasi?
Kaisa: Tasapaino? Sinähän voisitkin haastaa tässä nyt kaikkia kuulijoita.
Onni: Kyllä, aika alkaa tosiaan olla lopussa, tämä olisi hyvä loppuhaaste. Miten haastat kuulijoita nyt tästä eteenpäin, olitpa sitten ohjaaja, terveydenhuollon ammattilainen tai itse sydänkuntoutuja?
Johanna: No, ajattelisin näin: terveydenhuollon ammattilainen miettisi itse sitä, että kuinka kohtaa ihmisen, joka tulee vastaanotolle. Ajatteleeko, että saa siitä käynnistä molemmille parhaan mahdollisen lopputuloksen? Miettiä sitä, että ovatko omat tavat sellaisia, että ajattelee, että on oikeasti avuksi.
Uskon, että suurimmalla osalla varmasti näin on. Ja sitten sydänkuntoutujalle, ajattelisin, että haluaisin haastaa oikeasti kokeilemaan sitä tarpeeksi pitkää aikaa. Vaikka sitä yhtä ainutta kertaa viikossa jotakin lajia, josta ajattelee, että se voisi olla ihan kivaa. Sen ei tarvitse olla alkuun mitään superkivaa, mutta että edes siedettävää. Kokeilla, että miten käy sen jälkeen, kun se vaikka puoli vuotta tai seitsemän kuukautta, tai mikä tahansa aika, minkä siihen haluaa laittaa, miltä sen jälkeen tuntuu? Tuleeko minkäänlaista kipinää liikuntaan? Uskon, että tulee.
Onni: Kiitos. Tähän on hyvä päättää keskustelu. Kiitos Kaisa ja Johanna, ja toivottavasti keskustelumme herätti sinussa uusia oivalluksia joko sydänkuntoutujien ohjaukseen ja motivointiin liittyvissä ajatuksissa, tai oman itsesi motivoinnissa sydänkuntoutuksen näkökulmasta. Kiitos kuulijoille. Hei hei.