Pakollinen vai vapaaehtoinen ekologisen kompensaation markkina?

Ekologisen kompensaation markkinoiden ideana on asettaa hinta luontohaittojen aiheuttamiselle ja toisaalta kannustin elinympäristöjen ennallistamiselle ja suojelulle². Tällä tavoitellaan luonnon monimuotoisuuden parempaa huomiointia luontoa uhkaavassa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Mitä enemmän luontohaittojen aiheuttamista vältetään ja vähennetään ja mitä pienempiä maa-aloja hankkeen toteutuksessa käytetään, sitä pienempi hyvitysalue väistämättömien luontohaittojen kompensointiin tarvitaan. Hyvityksen koon pieneneminen tarkoittaa matalampia kustannuksia kompensaation toteutuksessa. Kustannustehokkuuden tavoittelu ohjaa siis välttämään ja vähentämään luontohaitan aiheuttamista.² Tämä ilmiö tunnetaan lievennyshierarkian ohjausvaikutuksena.

Ekologisen kompensaation käyttöönotto edellyttää yhteisistä yhteiskunnallisista käytänteistä sopimista. Eri toimijoilla on erilaisia intressejä, jotka vaikuttavat ekologisen kompensaation järjestelmän rakentamiseen. Tämän vuoksi sääntelyllä on keskeinen merkitys kompensaation ekologisten tavoitteiden varmistajana. Ekologisen kompensaation käytänteet voivat perustua vapaaehtoisiin tai pakollisiin markkinoihin.

Suomessa ekologinen kompensaatio on vapaaehtoista luonnonsuojelulakiin (9/2023) perustuen, kuten edellä osiossa 4 esiteltiin. Vapaaehtoisten markkinoiden syntyminen on sidoksissa toimijoiden valmiuteen ja halukkuuteen maksaa luontohaittojensa kompensoinnista, joten markkinoiden kehittymistä on haastavaa ennustaa. Kysyntää luontohyvityksille voivat kuitenkin luoda esimerkiksi kilpailuedun, edelläkävijyyden ja mainehyötyjen tavoittelu sekä yritysten valmistautuminen kiristyvään sääntelyyn.

Halukkuutta luontohaittojen vapaaehtoiseen kompensointiin voivat vähentää kompensaation onnistumiseen liittyvät epävarmuudet – erityisesti menetelmän käyttöönoton alkuvaiheessa, jolloin kokemusta kompensaatioiden toteuttamisesta on vähäisesti. Suomessa esimerkkejä luonnonsuojelulain mukaisista vapaaehtoisista ekologisista kompensaatioista ei vuosi lain voimaantulon jälkeen ollut vielä yhtään. Se voi johtua normaalista lain käyttöönottoon liittyvästä viiveestä tai olla merkki organisaatioiden haluttomuudesta maksaa kompensaatioiden toteuttamisesta korkeita hintoja, joiden loppusumma määrittyy tapauskohtaisesti. Taustalla voi myös olla epävarmuus tai osaamisen puute kompensaatioiden suunnittelussa ja toteuttamisessa. Alkuvaiheessa laskentaa hankaloittaa se, että ekologisen kompensaation laskurit Suomen luontotyypeille ja niiden käyttöohjeet ovat aivan uusia. Laskentatyökalut on julkaistu vuosina 2023-2024, ja ne kehittyvät, kun niiden käytöstä saadaan enemmän kokemusta. Ekologisen kompensaation riskejä pyritään hallitsemaan kehittämällä säännöksiä ja ohjeistuksia suunnittelun, toteutuksen ja seurannan tueksi. Rehellisen yrityksen ja erehdyksen mahdollisuus on kuitenkin alkuvaiheessa hyväksyttävä, jotta virheistä voidaan oppia ja ekologiset kompensaatiot saadaan toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla luonnon ja yhteiskunnan hyväksi.

Vapaaehtoisuuteen perustuvien markkinoiden lisäksi maailmalta löytyy esimerkkejä viranomaisvetoisista ekologisen kompensaation järjestelmistä, joissa nimetty julkinen taho huolehtii hyvitysalueiden varaamisesta kompensaatiokäyttöön. Lisäksi samainen hallinnoiva viranomaistaho huolehtii, että luontohaittojaan kompensoiva osapuoli löytää tarkoituksenmukaisen hyvityksen. Esimerkiksi Saksan järjestelmässä ekologinen kompensaatio on sisällytetty rakennuslakiin, ja osavaltiot varaavat luonnonarvoiltaan soveltuvia alueita kompensaatiomenettelyyn⁵. Viranomainen arvioi lievennyshierarkian noudattamista maankäyttö- ja rakennushankkeissa ja selvittää kompensointimahdollisuuksia kunkin hankkeen kohdalla⁵. Tällainen menettely edustaa velvoittavaa ekologista kompensaatiota.

Jos vapaaehtoinen ekologinen kompensaatio ei ole riittävä kannustin toimintaan Suomessa, ekologisen kompensaation velvoittaminen näyttäytyisi välttämättömänä luonnon kokonaisheikentymättömyyden saavuttamiseksi. Velvoittavassa järjestelmässä luontohaitan aiheuttajan olisi hyvitettävä aiheuttamansa luontohaitat joko kaikissa tapauksissa tai esimerkiksi poikkeuslupaa vaativissa hankkeissa. On kuitenkin huomattava, että jos kaikkia haittoja ei velvoiteta hyvitettäväksi, on todennäköistä, että luonnon kokonaisheikentymättömyys jää toteutumatta. Velvoittavan markkinan käytännöt perustuisivat lupaprosesseihin. Velvoittavan ekologisen kompensaation käyttöönotto vauhdittaisi kompensaatiomarkkinoiden syntymistä, sillä sen avulla voitaisiin varmistaa, että tuotetuille hyvityksille riittää kysyntää. Kompensaatioiden suunnittelu on monivaiheista ja toteuttaminen toistaiseksi suhteellisen kallista, minkä vuoksi on todennäköistä, että luonnon kokonaisheikentymättömän tilan saavuttamiseksi tullaan tarvitsemaan ekologisen kompensaation velvoittamista. Pakollisilla markkinoilla luonnonarvojen tuottamisen taloudellisia riskejä saataisiin madallettua, kun riittävä kysyntä hyvityksille ei olisi enää kynnyskysymys.

Maksuvelvoitteen asettaminen luontohaitoille kasvattaisi hankkeiden kustannuksia ja tällä tavoin edistäisi luontohaittojen välttämistä ja vähentämistä esimerkiksi maankäytössä. Velvoittavana ekologinen kompensaatio toimisi siis poliittisena ohjauskeinona. Ohjauskeinona se parantaisi luontotoimenpiteisiin panostavien toimijoiden asemaa markkinoilla ja vakauttaisi siten yhteiskunnan talouden perustaa. Taloudellinen toiminta on riippuvaista luonnonvaroista ja ekosysteemien toiminnasta, minkä vuoksi luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen on panostus ihmiskunnan ja sen järjestelmien tulevaisuuteen¹.

Ekologisen kompensaation markkina ja sen keskeiset toimijat 

Markkinapohjainen järjestelmä on yksi mahdollinen kehityssuunta kansallisen kompensaatiojärjestelmän luomisessa. Ekologisen kompensaation markkinoilla käydään kauppaa tuotetuilla luonnonarvoilla. Ekologisen kompensaation markkinoilla myytävä tuote ovat ne luontohyödyt, joiden on todettu syntyneen hyvittävien toimenpiteiden ansiosta. Tuotteen kysynnän ja tarjonnan on kohdattava markkinoilla, jotta kompensaatiomarkkina voi toimia. Luontohyvityksille syntyy kysyntää, mikäli luontohaittojaan kompensoivan osapuolen on halvempaa ostaa ekologinen kompensaatio maanomistajalta kuin toteuttaa se itse. Kauppojen tekeminen edellyttää, että markkinoilta löytyy valikoimaa erilaisista hyvityksistä. 

Keskeisiin toimijoihin kompensaatiomarkkinoilla kuuluvat siis kompensaation myyjä ja ostaja. Hyvitysten myyjinä toimivat maanomistajat, jotka ovat ennallistaneet tai valmiita ennallistamaan omia maitaan vastineeksi kompensaation ostajan tai välittäjän maksamasta palkkiosta. Ekologinen kompensaatio on maanomistajalle ansaintamahdollisuus, jos kompensaatioiden käyttö yleistyy erilaisissa hankkeissa. Näiden hankkeiden toteuttajat ostavat luontohyvityksiä kompensaatiomarkkinoilta pyrkiessään hyvittämään aiheuttamiaan luontohaittoja. Käytännössä ostaja voi olla yritys, kunta tai jopa yksityishenkilö. 

Välittäjän läsnäolo kompensaatiomarkkinoilla ei ole välttämätöntä, mutta se voi edistää kauppojen syntymistä. Välittäjän tehtävänä on varmistaa, että kompensaation ostaja ja myyjä kohtaavat markkinoilla. Välittäjäorganisaatio voi toimia niin sanotusti pankkina, eli ostaa maanomistajan tuottamia luonnonarvoja etukäteen, ennen kuin kompensaation käyttökohde on tiedossa. Maanomistajan osalta tämä pienentäisi luonnonarvojen etukäteiseen tuottamiseen liittyviä taloudellisia riskejä. Kaupankäynti valmiiksi tuotetuilla luonnonarvoilla on ekologisesti järkevää, sillä tällöin myynnissä on suunniteltujen hyvitysten sijaan vain niitä hyvityksiä, joiden saavuttamista varten arvioidut toimenpiteet on tehty.² 

On todennäköistä, että välittäjän läsnäolo markkinoilla tekisi luontohaittojen kompensoinnista myös edullisempaa. Luontohaittojen kompensointi todennetuilla luontohyödyillä tarkoittaa, että kompensaatiolaskennassa voidaan käyttää pienempiä epävarmuuskertoimia. Pienempien kertoimien käyttö tuottaa pinta-alaltaan pienempiä hyvitysalueita. Oman toimeentulonsa varmistamiseksi välittäjä pyytää todennäköisesti myymästään kompensaatiosta maanomistajaa korkeamman hinnan, mutta epävarmuuksien ja aikaviiveiden minimoinnin jälkeen kompensaation kokonaiskustannusten voidaan olettaa jäävän alhaisemmiksi kuin ilman välittäjän vaikutusta.² 

Valtion rooli on Suomessa erotettu vapaaehtoisilla kompensaatiomarkkinoilla tapahtuvasta kaupankäynnistä, joka perustuu yksityisoikeudellisiin sopimuksiin ostajien ja myyjien välillä. Kompensaatiomarkkinoiden ajatellaankin usein pyörivän kauppaa käyvien osapuolten toimesta, mutta ekologisten kompensaatioiden onnistumisen kannalta on tärkeää, että kompensaatioiden laadusta huolehtii viranomainen. Ostajilla ja myyjillä ei välttämättä ole sisäistä motivaatiota tai osaamista varmistua tuotteen ekologisesta laadusta, jolloin viranomaisen rooli korostuu toiminnan uskottavuuden varmistajana. Suomessa valtio on asettanut alueelliset ELY-keskukset valvomaan luontohyötyjen tuottamista ja niiden käyttämistä haittojen kompensointiin. Tutkijoiden rooli on myös keskeinen kompensaatioiden ekologisen hyväksyttävyyden varmistamisessa, sillä he kehittävät mittareita ja laskentamenetelmiä menettelyn käytön tueksi.  

Kansalaiset ovat myös yksi ekologisen kompensaation sidosryhmistä. Jokainen meistä voi tehdä jotain luonnon hyvinvoinnin eteen joko suoraan tai kohtuullistamalla kulutustaan. Positiiviset luontoteot on kuitenkin syytä erottaa ekologisesta kompensaatiosta, jonka läpiviemiseksi on käytävä läpi monivaiheinen viranomaisprosessi. Mittavissakaan kompensaatioissa kansalaisten kuulemista suunnittelu- tai toteutusprosessissa ei velvoiteta, mutta lainsäädäntö ei tätä myöskään kiellä. Haittoja aiheuttavan toiminnan luvituksessa ja haittojen ekologisessa kompensaatiossa on kyse yhteiskunnallisesta toiminnasta, joka vaikuttaa sekä haitta- että hyvitysalueen ympärillä asuviin ihmisiin. Nämä vaikutukset olisi syytä huomioida prosessissa mahdollisuuksien mukaan.

Toimijoiden tavat ymmärtää ekologista kompensaatiota

Ekologisen kompensaation käytänteitä suunnitellaan yhteiskunnissa, joissa ihmisillä on erilaisia tapoja ymmärtää ekologista kompensaatiota. Suomessa ekologista kompensaatiota koskevaa lainsäädäntöä valmisteltiin vuosien 2020–2021 aikana. Prosessissa esitettiin kolmea eri kompensaatiomenettelyn vaihtoehtoa. Nämä olivat 1) velvoittava ekologinen kompensaatio myönnettäessä poikkeuslupa luonnonsuojelulaista tai päätettäessä alueen suojelu osittain tai kokonaan, 2) poikkeusluvan myöntämiseen liittyvä kompensaatiomaksu sekä 3) vapaaehtoinen ekologinen kompensaatio (HE 76/2022).

Tarkastellaan seuraavan tutkimusesimerkin avulla lain valmistelussa kuultujen henkilöiden tapoja ymmärtää ekologista kompensaatiota:

Lehtiniemi ym. (2023) analysoivat tutkimuksessaan lainsäädännön luomisprosessin aikana käytyä poliittista keskustelua pyrkimyksenään selvittää, miten eri sidosryhmät, kuten kansalaiset, yritykset ja viranomaiset, näkevät ekologisen kompensaation. Tutkimuksen aineisto koostui kirjallisista lausunnoista, jotka annettiin ekologista kompensaatiota koskevan lainsäädännön julkisen kuulemisen aikana. Viitekehysanalyysin tuloksena esiin nousi neljä ekologisen kompensaation viitekehystä: 

1. Yritysvastuu
2. Suunnittelu
3. Luonnonsuojelu
4. Hallinto 

Tutkijoiden mukaan kaikissa viitekehyksissä ekologisen kompensaation käyttöönotto nähtiin positiivisena kehityksenä. Eroavaisuudet siinä, kuinka eri viitekehyksissä määriteltiin ekologinen kompensaatio, liittyivät kompensaation tavoitteisiin, velvoittavuuteen sekä viranomaisten ja markkinoiden rooliin sääntelyn toimeenpanossa.³ 

Luonnonsuojelun viitekehyksessä ekologinen kompensaatio nähtiin lupaavana lisäyksenä luontokadon torjumisen keinojen joukkoon. Kompensaation tavoitteiksi ymmärrettiin luonnon kokonaisheikentymättömyys tai kokonaisparanema. Luonnonsuojelun työkaluna ekologisen kompensaation nähtiin perustuvan tieteellisiin laskentaperiaatteisiin, ekologisiin reunaehtoihin ja tiukkaan sääntelyyn. Tämä ajattelutapa on linjassa muutosvoimaisen (engl. transformative) ekologisen kompensaation lähestymistavan kanssa nojaten vahvaan kestävyyteen, joka asettaa taloudelliselle toiminnalle ekologiset rajat².³ 

Yritysvastuun viitekehyksessä ekologisesta kompensaatiosta haluttiin tehdä vapaaehtoista ja markkinaperustaista, minkä ajateltiin tuovan yritysten ja muiden yksityisten toimijoiden ympäristötekoja paremmin esiin ja tekevän luonnonarvojen tuottamisesta ansaintakeinon maanomistajille. Tässä viitekehyksessä taloudelliset tavoitteet painottuivat ekologisia enemmän, ja huolta kannettiin enemmän liiketoiminnallisista kuin luonnolle koituvista menetyksistä. Yritysvastuun viitekehyksessä ekologisen kompensaation sisällyttämistä luonnonsuojelulakiin kyseenalaistettiin. Luonnonsuojelu ymmärrettiin alueiden sulkemiseksi taloudellisen käytön ulkopuolelle, ja kielteistä suhtautumista uudessa lakiehdotuksessa aiheutti sääntelevän roolin laajentaminen koskemaan myös yritysten luontovaikutusten hallintaa.³ 

Suunnittelun viitekehys löytyi luonnonsuojelu- ja yritysvastuuviitekehysten välimaastosta. Ekologista kompensaatiota pidettiin hyvänä keinona edistää taloudellisia ja ekologisia tavoitteita samanaikaisesti. Suunnittelun viitekehyksessä luontokatoa pidettiin uhkana ihmiskunnalle ja ekologisen kompensaation ajateltiin parantavan riskienhallintaa liiketoiminnassa. Ekologisen kompensaation avoimuutta ja selkeitä pelisääntöjä pidettiin tärkeinä, mutta velvoittavuuden ajateltiin hankaloittavan markkinoiden perustamista ja ekologisen kompensaation toimeenpanoa.³ 

Hallinnollisessa viitekehyksessä korostettiin tarvetta ympäristöhallinnon resurssien kasvattamiselle, sillä ekologisen kompensaation valvonta vaatisi erikoistunutta osaamista ja synnyttäisi uusia työtehtäviä. Hallinnollisen järjestelmän toimivuus nähtiin edellytyksenä ekologisen kompensaation sujuvalle käyttöönotolle.³ 

Tästä tutkimusesimerkistä voimme päätellä, että eri sidosryhmien näkemykset ekologisesta kompensaatiosta poikkeavat vielä merkittävästi toisistaan. Erilaisten käyttöönottoon kohdistuvien motivaatioiden vuoksi on tärkeää, että kompensaation ekologiset reunaehdot on huomioitu tarkasti lainsäädännössä. Vain siltä pohjalta voimme lähteä rakentamaan aidosti luontokadon pysäyttämistä tukevaa ekologisen kompensaation järjestelmää ja varmistaa, ettei ihmisen saavuttama hyöty aja luonnolle koituvan hyödyn edelle.

Toimijoiden väliset vuorovaikutukset kompensaatiojärjestelmässä

Kansallinen kompensaatiojärjestelmämme on vasta kehittymässä. Markkinoiden osapuolten välisiä vuorovaikutuksia on havainnollistettu alla olevassa kuvassa siten kuin niiden voitiin olettaa muotoutuvan tätä kurssia tehtäessä. 

Kuva. Toimijoiden väliset vuorovaikutukset ekologisen kompensaation järjestelmässä. Viranomainen valvoo luonnonarvojen tuottajan hyvittävien toimenpiteiden toteuttamisen ja haitan aiheuttajan luontohaittojen hyvittämisen lainmukaisuutta (ekologisen kompensaation viranomaisprosessi, kuvattu osiossa 4). Tuotetun hyvityksen ostaa joko heikentäjä (suora kauppa) tai välittäjä, joka etsii hyvitykselle sopivan ostajan ja myy sen eteenpäin haitan aiheuttajalle. Haitan aiheuttaja voi kuulla kansalaisia ja muita paikallisia sidosryhmiä ekologisen kompensaation sosiaalisesta hyväksyttävyydestä, mikä kasvattaa haittojen hyvittämisprosessin läpinäkyvyyttä.

Viranomaisella, joka valvoo ekologista kompensaatiota, on velvollisuus varmistaa kompensaatioiden lainmukaisuus menettelyn oikeanlaisen käytön varmistamiseksi. On kuitenkin hyvä huomata, ettei vastuu järjestelmän toimivuudesta ole yksin valvovan tahon harteilla. Ekologinen kompensaatio perustuu niin kutsuttuun aiheuttaja maksaa -periaatteeseen. Tämä periaate korostaa sitä, että hankkeen toteuttaja on vastuussa aiheuttamiensa luontohaittojen asianmukaisesta kompensoinnista ja siitä syntyvistä kustannuksista. Tämä kattaa myös kompensaation valvonnan kustannukset. Jos oletamme, että julkinen sektori kantaa vastuun ennakoitavan järjestelmän rakentamisesta ja väärinkäytösten kitkemisestä, emme huomioi riittävästi toimijoiden vastuuta hyvittää rehellisesti aiheuttamansa luontohaitat.⁴ 

Välittäjän vastuulla on pienentää kompensaatioon liittyviä riskejä maanomistajan ja hankkeen toteuttajan näkökulmasta. Välittäjä kasvattaa etukäteen tuotettujen hyvitysten tarjontaa markkinoilla, jolloin hankkeen toteuttajan on helpompi löytää kriteerit täyttävä luontohyvitys luontohaittojensa kompensoimiseksi. Lisäksi maanomistaja saa rahallisen korvauksen tuottamistaan luonnonarvoista, vaikkei sopivaa hanketta hyvityksen käyttämiseksi heti olisikaan tiedossa. Välittäjä maksaa luonnonarvojen tuottamisesta maanomistajalle ja myy ne eteenpäin maanomistajaa kalliimmalla hinnalla, jolloin toiminta on myös välittäjälle ansaintamahdollisuus. Välittäjä hyödyntää siis toiminnassaan uudenlaista liiketoimintamallia.^2,4 

Hyvitysten tuottajan, yleensä maanomistajan, vastuulla on luonnonarvojen tuottaminen, eli maillaan olevien luontotyyppien tai elinympäristöjen ennallistaminen ja suojelu. Maanomistajan oikeus on myydä tuottamiaan luonnonarvoja vapaaehtoisilla ekologisen kompensaation markkinoilla ja ansaita niillä toimeentuloa. Maanomistajan käyttö- ja hallintaoikeutta omaisuuteensa ja toisaalta vastuuta maaomaisuudestaan olisi syytä kuitenkin tutkia tarkemmin ekologisen kompensaation kontekstissa. Selkeää rajanvetoa ekologisesta kompensaatiosta maanomistajan oikeuksia rajoittavana tai vahvistavana työkaluna ei ole tehty.⁴ 

Luontohaitan aiheuttaja on vastuussa lievennyshierarkian noudattamisesta ja jäännöshaitan uskottavasta kompensoinnista, mikä on ensiarvoisen tärkeää luonnon kokonaisheikentymättömyyden saavuttamiseksi. Mikäli nämä edellytykset täyttyvät ja liiketoiminnan harjoittaja on läpinäkyvä luontohaittojensa kompensoinnissa, toiminta saa todennäköisesti enemmän sosiaalista hyväksyntää. Vapaaehtoinen ekologinen kompensaatio voi olla keino panostaa aidosti ympäristövastuullisempaan toimintaan. Yritysten tapauksessa se voi olla keino toteuttaa yritysvastuuta ja saavuttaa siten kilpailuetua markkinoilla. Kuntien toimijuutta puolestaan voi vahvistaa ekologisen kompensaation mieltäminen vetovoimatekijäksi. Toisaalta vapaaehtoisen ekologisen kompensaation hyväksymisellä saatetaan myös yrittää kiertää kompensaation muuttuminen pakolliseksi tai tehdä lupaprosesseista sallivampia ja suoraviivaisempia.⁶ 

Kansalaisten oikeudeksi voidaan katsoa osallistumismahdollisuus ekologisesta kompensaatiosta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ekologinen kompensaatio vaikuttaa maankäyttöön ja maankäytön muutoksiin. Tällä on usein vaikutusta haitta- ja hyvitysalueiden lähellä asuviin ihmisiin esimerkiksi alueiden virkistyskäyttömahdollisuuksien tai lähiluonnolle annettujen merkitysten kautta (käsitellään tarkemmin kurssin seuraavassa osiossa). Toisaalta kansalaisten osallistuminen luonnonsuojelun kustannuksiin voidaan myös nähdä moraalisena velvollisuutena, sillä kasvava kulutus on yksi luontokadon ja siten ekologisen kompensaation ajureista. Kulutustapojen muutosta tulisi edesauttaa yhteiskunnallisella päätöksenteolla.⁴ 

Hyötyjen ja menetysten jakautuminen ekologisen kompensaation järjestelmässä toimijoiden kesken on vielä epäselvää⁴ ja siihen kohdistuu monenlaisia odotuksia. Ekologisen kompensaation järjestelmä voi vaikuttaa esimerkiksi kaavoitus- ja lupaprosesseihin sekä ympäristövaikutusten arviointiin, minkä vuoksi viranomaiset ja yritykset haluavat olla keskeisesti mukana järjestelmän suunnittelussa. Ekologisen kompensaation järjestelmä voi kehittyä palvelemaan tiettyjen toimijoiden intressejä enemmän kuin toisten, joten käyttöönoton kriittinen tarkastelu ja muutostarpeisiin reagointi on ratkaisevaa.⁶ 

Ekologisen kompensaation järjestelmä koskettaa kaikkia yhteiskunnallisia toimijoita, sillä sen avulla vaikutetaan luonnonsuojelua koskeviin päätöksiin. Ekologinen kompensaatio tekee näkyväksi kollektiivista vastuuta luonnon tilasta ja yhteisiä ponnistuksia sen parantamiseksi. Luonnon elpyvän tilan saavuttamiseksi tarvitaan ihan jokaista yhteiskunnan jäsentä, ja toimivan ekologisen kompensaation järjestelmän luominen voisi viedä meidät askeleen lähemmäksi kyseisen tavoitteen saavuttamista.