Meadowsin mukaan heikoin vipupiste on järjestelmän säädettävät parametrit. Näitä ovat esimerkiksi veroprosentin suuruus tai tuotteilta vaadittava energiatehokkuus. Merkittävä osa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta keskustelusta kietoutuu tällaisten parametrien arvoihin. Vaikka parametrien säätämisellä voi olla merkittävä vaikutus johonkin rajattuun osaan järjestelmässä, vaikutukset jäävät usein lyhytaikaiseksi, sillä päätökset voidaan helposti kumota, ja muutokset järjestelmässä voivat tehdä kyseisen parametrin merkityksettömäksi. Jos parametrien säätämisellä voidaan vaikuttaa koko järjestelmän rakenteeseen, vaikutukset voivat olla pysyvämpiä.

Seuraava vipupiste on järjestelmässä olevien puskurivarastojen koko. Puskurivarastot ovat yleensä konkreettista materiaa, esimerkiksi patoaltaaseen varastoitua vettä, meressä olevaa kalaa tai metsässä olevaa puuta. Kun puskurivarastot ovat suuret suhteessa varastoista lähteviin ja sinne tuleviin virtoihin, järjestelmän toiminta on vakaata ja ennustettavaa. Puskurivaraston koon suurentaminen on yleensä kallista, vaikeaa ja/tai hidasta, ja siksi niihin vaikuttaminen ei ole korkealla vaikuttavien vipupisteiden listalla.

Kymmenes vipupiste on materiaalivirtojen rakenne, jolla viitataan esimerkiksi materiaaliseen infrastruktuuriin kuten tie- ja rautatieverkkoihin, tai vaikkapa populaation demografiseen rakenteeseen eli ikäjakaumaan. Näillä rakenteilla on suuri merkitys järjestelmien toimintaan, mutta niidenkin muuttaminen on kallista, hidasta ja/tai mahdotonta, joten niihin vaikuttamalla on vaikea saada aikaan muutosta järjestelmässä. Uutta infrastruktuuria rakennettaessa voidaan kestävyyttä kuitenkin edistää suuresti, kunhan rakenteet suunnitellaan kestävyysnäkökulma edellä.

Yhdeksäs vipupiste on järjestelmässä olevien viiveiden pituus suhteessa järjestelmän muutosten nopeuteen. Esimerkiksi energiantuotantojärjestelmien muutos vaatii kalliita investointeja voimalaitoksiin, eivätkä muutokset energiajärjestelmässä siten välttämättä tapahdu yhtä nopeasti kuin energiapolitiikassa. Viiveet saattavat johtaa vaikeisiin ongelmiin, jos ne ovat liian pitkiä tai liian lyhyitä suhteessa järjestelmän toiminnassa toivottuihin muutoksiin. Monia viiveitä on vaikeaa tai mahdonta muuttaa, joten ne eivät ole tehokkaita vipupisteitä: usein voi olla järkevämpää sovittaa toiminta järjestelmän viiveiden mukaan. Esimerkiksi siirtymä pois fossiilisista energianlähteistä olisi ollut järkevä aloittaa vuosikymmeniä aiemmin, jolloin energiajärjestelmän muutoksen hitaus ei olisi tullut esteeksi ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Kahdeksas vipupiste on järjestelmän palauttavien eli negatiivisten takaisinkytkentöjen toimivuus. Jotta järjestelmä toimisi vakaasti, sen on palauduttava häiriöistä. Tuttuja negatiivisia takaisinkytkentöjä ovat ruumiinlämmön säätelyyn liittyvät toiminnot. Jos ruumiinlämpö nousee liiaksi, riisumme vaatteita tai hikoilemme, ja ruumiinlämpö laskee. Ja jos ruumiinlämpö laskee liiaksi, puemme vaatteita tai värisemme, ja saamme ruumiinlämmön taas nousemaan.

Turvallisuuden kannalta tärkeissä järjestelmissä, kuten ydinvoimaloissa, tällaisten järjestelmän vakauteen liittyvien takaisinkytkentöjen toimivuuteen keskitetään paljon huomioita, ja niille on myös varamekanismeja. 

Kuitenkin esimerkiksi kasvuun tähtäävässä talousjärjestelmässä negatiivisia takaisinkytkentöjä tavataan karsia ja heikentää kasvun edistämiseksi, mikä lisää järjestelmän epävakautta, kuten toistuvista finanssikriiseistä olemme huomanneet.

Toimivat vakautusmekanismit edellyttävät myös, että mekanismiin tulee ajantasaista ja oikeaa tietoa. Jos esimerkiksi ajatellaan, että kuluttajien tekemien ostopäätösten tulisi johtaa kestävämpään tuotantojärjestelmään, pitäisi ympäristölle haitallisten tai eettisesti kyseenalaisten tuotteiden olla muita kalliimpia, jotta niiden kysyntä vähenisi. Nythän asia on päinvastoin. Tämäkin esimerkki kuvaa tarvetta muuttaa järjestelmää sen sijaan, että vastuu asetetaan yksittäisille kuluttajille.

Seitsemäs vipupiste on järjestelmän voimistavat eli positiiviset takaisinkytkennät. Voimistavat takaisinkytkennät kiihdyttävät jo käyntiin lähtenyttä prosessia: ilmaston lämpeneminen sulattaa ikiroutaa, mikä lisää kasvihuonekaasuja ilmakehässä, mikä edelleen lämmittää ilmastoa, mikä sulattaa lisää ikiroutaa (ja niin edelleen). Positiiviset takaisinkytkennät johtavat noidankehään ja johtavat lopulta järjestelmän romahtamiseen. Luonnossa ei olekaan järjestelmiä, joissa positiiviset takaisinkytkennät eivät tasapainotu negatiivisilla takaisinkytkennöillä.

Yhteiskunnissa – joissakin enemmän kuin toisissa – on kuitenkin useita positiivisia takaisinkytkentöjä, joita ei tasapainoteta negatiivisilla takaisinkytkennöillä. Talouden kasvua haettaessa voimistavia takaisinkytkentöjä jopa vahvistetaan kasvun kiihdyttämiseksi. Myös eriarvoisuuden lisääntyminen perustuu positiiviselle takaisinkytkennälle, kun menestyneille tarjoutuu enemmän uusia menestymisen mahdollisuuksia kuin heille, joiden lähtökohdat ovat olleet heikommat.

Kuudes vipupiste on järjestelmästä kertova tieto. Luennollaan Meadows näytti esimerkkejä, joissa kalakannat romahtivat, koska kalansaaliissa ei havaittu muutosta ennen kuin kantojen romahdus oli jo väistämätöntä. Mikäli järjestelmän toimijat eivät tiedä, mitä järjestelmässä tapahtuu, he eivät voi tehdä järkeviä päätöksiä.

Tiedon lisääminen järjestelmän tilasta on hyvä vipupiste, sillä se ei välttämättä maksa mitään, mutta voi muuttaa järjestelmän toimintaa paljonkin. Esimerkiksi tiedot poliittisten päättäjien taloudellisista kytköksistä, yhtiöiden hankintaketjuista ja ympäristön tilasta voivat mahdollistaa kansalaisten ja äänestäjien toimintaa järjestelmän muuttamiseksi.

Viides vipupiste on järjestelmän säännöt. Kaikissa järjestelmissä koululuokista ja urheiluseuroista yrityksiin, valtioihin ja kansainvälisiin kauppaan on sääntöjä liittyen siihen, mitä järjestelmässä saa ja ei saa tehdä, ja mitä sääntöjen rikkomisesta seuraa. Erittäin tärkeitä ovat säännöt siitä, kuinka säännöistä päätetään. Valta muuttaa järjestelmän sääntöjä on erittäin voimakas vipupiste järjestelmän muuttamiseen.

Neljäs vipupiste on järjestelmän kyky mukautua ja järjestäytyä uudelleen. Jos järjestelmä lukkiutuu pysyvästi tiettyyn rakenteeseen, se tuhoutuu ennemmin tai myöhemmin järjestelmän sisältä tai ulkopuolelta tulevissa paineissa. Kestävät järjestelmät sopeutuvat muutoksiin muuttamalla rakenteitaan, kuten esimerkiksi biologisessa evoluutiossa tapahtuu.

Jotta järjestelmä voi muuttaa rakenteitaan, sen täytyy sietää sisäistä vaihtelua, josta uudet rakenteet voivat tarpeen tullen muodostua. Järjestelmän mukautuminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen ja moninaisten kokeilujen kautta, mikä lyhyellä aikavälillä aiheuttaa epävarmuuksia ja virheitäkin, mutta mahdollistaa järjestelmän säilymisen pidemmällä aikavälillä.

Kolmas vipupiste on järjestelmän päämäärä, joka on monesti vaikea hahmottaa. Meadowsin mukaan järjestelmille, kuten organisaatioille tai yrityksille, kehittyy omia päämääriä, joita kukaan ei ole välttämättä lausunut ääneen tai suunnitellut.

Järjestelmän päämäärän hahmottaminen vaatii selvittämään, mitä järjestelmä itse asiassa tuottaa. Joskus – itse asiassa varsin usein – järjestelmän tosiasiallinen päämäärä on järjestelmän itsensä säilyttäminen ja turvaaminen, mahdollisten ääneen lausuttujen muiden päämäärien ohella.

Järjestelmän päämäärään vaikuttaminen on vahva vipupiste, johon myös yksittäisten henkilöiden mahdollista vaikuttaa, jos heillä on riittävästi asemaan tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin perustuvaa vaikutusvaltaa sekä kykyä ja halua käyttää sitä järjestelmän muuttamiseen. Esimerkkejä löytyy joka lähtöön, kuten Hitlerin aikaansaama natsi-Saksa tai Nelson Mandelan ja muiden kansalaisoikeusaktivistien aikaansaama apartheid-politiikan rauhanomainen purkaminen.

Ajattelutapa, tai maailmankuva, on yksilön tai yhteiskunnan pysyväluonteinen yleisnäkemys maailman luonteesta ja rakenteesta, yhteiskunnasta, ihmisestä, moraalista ja luonnosta. Sellaisena se muokkaa kaikkea mitä ihmiset tekevät, ja vallitseva maailmankuva tuleekin ehkä selkeimmin näkyväksi yhteiskunnan järjestelmissä. 

Me emme useimmiten huomaa omia ajattelutapojamme ja niiden rajoittuneisuutta, sillä pidämme tiettyjä asioita itsestään selvinä, vaikka ne eivät sitä välttämättä olekaan. Siirtymä maakeskisestä aurinkokunnan mallista aurinkokeskiseen malliin, tai näkemys luonnon monimuotoisuudesta evoluution eikä luomisen tuloksena, ovat esimerkkejä aiemmin tapahtuneista ajattelutapojen muutoksista.

Nykyisten kestämättömien järjestelmien taustalla on myös ajattelutapoihin liittyviä tekijöitä, kuten usko markkinoiden kykyyn johtaa kaikille parhaaseen lopputulokseen, tai usko siihen, että taloudellinen kasvu on välttämätöntä hyvinvoinnin turvaamiseksi (nämä ajatukset eivät itse asiassa ole kovinkaan vanhoja).

Yksilön ajattelutapa voi muuttua yhdessä hetkessä, kun hän ymmärtääkin jonkin asian uudella tavalla. Yhteiskunnassa vallalla oleva maailmankuva sen sijaan ei muutu äkillisesti, sillä sitä tukevat monet yhteiskunnan järjestelmät – jotka ovat tuon maailmankuvan synnyttämiä.

Yleisen maailmankuvan muutokset tapahtuvat yleensä vaiheittain, kun vanhan maailmankuvan heikkoudet ja epäjohdonmukaisuudet alkavat käydä yhä ilmeisemmäksi, ja sen myötä myös uuden ajattelutavan tarve tulee ilmeiseksi. Tässä vaiheessa tarjolle voi tulla paljonkin erilaisia ajattelumalleja, joista sitten jokin valikoituu suosituimmaksi. Suosituimmasta ajattelutavasta muotoutuu ajan mittaa uusi vallitseva ajattelutapa, eli paradigma. Suuri osa ihmisistä ei kuitenkaan hylkää vanhaa ajattelutapaansa, vaan lopullinen muutos tapahtuu vasta seuraavan sukupolven myötä.

Viimeisin ja vahvin vipupiste järjestelmien muuttamiseen on joustavuus ajattelutavoissa.

Päästämällä irti “varmoista totuuksista” ja niihin liittyvistä jyrkistä jakolinjoista, pystymme vapaammin tutkimaan maailmaa ja punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja, sekä kuulemaan ja arvostamaan erilaisia näkökohtia. Tämä mahdollistaa parempien ratkaisujen löytymisen eteen tuleviin ongelmiin ja työskentelyn muiden kanssa ratkaisujen toteuttamiseksi.