2.2. Moderneja ihmiskäsityksiä

Ihmisyydestä ja ihmisten asemasta maailmassa on olemassa valtavasti erilaisia käsityksiä, teorioita ja näkemyksiä. Tässä luvussa esittelemme modernin ajan tärkeimpiä filosofisia ja historiallisia käsityksiä ihmisen ja muun maailman suhteista.

Sanat inhimillinen ja humaani voivat tarkoittaa eri yhteyksissä sekä kaikkein parasta että heikointa, mitä ihmisessä ajatellaan olevan. Erehtyminen on tunnetusti inhimillistä, mutta inhimillistä on myös humaani kanssaihmisten ottaminen huomioon. Toisen toilailuja voi ymmärtää, kun ajattelee, että ‘hän on vain ihminen.” (Lehtonen 2014, 76, kursiivi lisätty.)

Kulttuurintutkija Mikko Lehtonen vertailee Maa-ilma-teoksessaan kahta erilaista ihmiskuvaa: yhtäältä ihmisen voi ymmärtää yksikölliseksi ja maailmallisista suhteista irralliseksi olennoksi, toisaalta ihmislajia määrittävät avoimuus, moninaisuus ja suhteissa oleminen. Filosofian historiassa ajatellaan yleisesti, että 1500-luvulta alkaneelle modernille ajalle on tyypillistä ihmiskäsitys, jossa ihminen nähdään erilliseksi luonnosta ja toisista ihmisistä ja hänen ajatellaan jakautuneen henkeen ja ruumiiseen. Lehtosen mukaan tämä ihminen “ei ole enää alisteinen luojalle” vaan “hänen uskotaan luovan itse olemassaolonsa ehdot”.

“Uudella tavalla ymmärretystä ihmisestä tulee luojan tai luonnon sijaan merkitysten, arvojen ja totuuden viimekätinen lähde. Olennaista uudessa ihmiskäsityksessä eivät ole ihmisen yhteydet muihin eläviin tai elottomiin olioihin, vaan hänen oletettu erityisyytensä ja erillisyytensä tietävänä olentona.” (Lehtonen 2014, 77, kursiivi lisätty.)

Tällaista ihmiskäsitystä kutsutaan yleensä moderniksi tai humanistiseksi ihmiskäsitykseksi. Moderni humanistinen ihmiskäsitys on toiminut taustavoimana esimerkiksi yhteiskuntien maallistumisessa sekä ihmisten välisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kehittymisessä. Esimerkiksi orjuutta pidetään moraalisesti tuomittavana juuri siksi, että kaikilla ihmisillä nähdään olevan itseisarvo, mikä puolestaan merkitsee että heillä on tiettyjä oikeuksia - kuten oikeus vapauteen ja ruumiilliseen koskemattomuuteen. Yhdistyneiden Kansakuntien Universaali ihmisoikeuksien julistus on modernin humanistisen ajattelun suurimpia saavutuksia.

1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla on yhä enemmän korostettu Lehtosen kuvailemaa ihmisyyden avoimuutta, moninaisuutta ja suhteisuutta. Ymmärretään, että ei ole yhtä oikeaa tai luonnollista ihmisyyden mallia vaan mahdollisuuksia on monia.


Ihmisluonto

Luonnontieteet voivat auttaa ymmärtämään ihmislajia suhteessa muuhun materiaaliseen maailmaan. Ihmistä ei kuitenkaan lajina voi määritellä täsmällisesti tai tyhjentävästi luonnontieteellisin menetelmin. Tämä rajoitus syntyy jo siitä, että ihmiset tutkivat itseään lajin “sisäpuolelta” –- siis tavalla, joka tekee objektiivisesta tarkastelusta vaikeaa. Lisäksi luonnontieteetkin toimivat kulttuuristen ennakkokäsitysten varassa. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää sitä, että ihmisluontoa käsitteleviin tieteellisiin kiistoihin on usein kuulunut oletus ihmisen kaksijakoisuudesta. Ihmisiä on pidetty olentoina, jotka sijaitsevat pääasiassa joko eläimellisyyden fyysisessä tai inhimillisyyden moraalisessa maailmassa, eli he ovat joko “eläimiä” tai “enkeleitä”. On siis väitelty siitä, onko ihmisen paikka luonnossa vai kulttuurissa. Tätä kaksinaisuutta luonnehtivat monet ihmiselle annetut määritelmät: rationaalinen eläin (Aristoteles), poliittinen eläin (Aristoteles), työkaluja valmistava eläin (Benjamin Franklin ja Karl Marx) ja symboleja käyttävä eläin (Ernst Cassirer).

1900-luvulla ihmiskäsityksiin on vaikuttanut voimakkaasti Charles Darwinin kehitysoppi, joka osoitti että ihminen polveutuu muista varhaisemmista eläinlajeista. Biologiset ihmiskäsitykset pohjautuvat tavalla tai toisella Darwinin ajatteluun ja käsityksiin evoluutiosta elämän kehityssuuntia ohjaavana prosessina. Vielä 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi vitalistit tulkitsivat evoluutiota siten, että luonnossa on voimia, jotka ohjaavat tarkoituksellisesti elämää tiettyyn suuntaan. Sittemmin on vakiintunut naturalistiseksi kutsuttu evoluution tulkinta, jossa evoluution käsitetään toimivan “sokeasti”, siis vailla ennalta tiedettyä päämäärää.

1970-luvulla biologi Edward O. Wilson esitti, että ihmisen sosiaalinen toiminta voidaan selittää biologian avulla. Wilson kutsui lähestymistapaansa sosiobiologiaksi ja selitti sen avulla esimerkiksi parinvalinnan ja sodankäynnin kaltaisia ilmiöitä. Sosiobiologiaa on kritisoitu muun muassa siitä, että se ei tunnusta että ihmisillä olisi mahdollisuutta muuttaa ongelmallisia käyttäytymismallejaan (kuten vaikkapa väkivaltaisuutta ja hierarkkista vallanjakoa) ja että se ei ota riittävästi huomioon kulttuurin ja yhteisöjen vaikutusta käyttäytymisessä. Biologisten tekijöiden merkitystä ihmisen toiminnassa selvitetään edelleen useiden lähestymistapojen avulla, esimerkiksi evoluutiopsykologiassa ja käyttäytymisekologiassa.

Ihmistä on luonnehdittu myös “kulttuurieläimeksi”, jota ohjaa kulttuurievoluutio. Kulttuurievoluution teoria on yksi tapa selittää se, että ihmislaji on parinkymmenen tuhannen vuoden aikana luonut valtavasti uutta tekniikkaa, taidetta, kieltä, uskontoa, taloutta, tiedettä ja rakennettuja ympäristöjä, ja lajimme on myös levittynyt kaikkialle maapallolla. Filosofi Ilkka Niiniluodon (2015, 51, kursiivi lisätty) tiivistyksen mukaan:

“Biologisen evoluution myötä ihmislajista on tullut liikkuva, aistiva ja toimiva olento, jonka vuorovaikutus ympäristön kanssa muokkaa myös häntä itseään. Aivojensa ja keskushermostonsa avulla hän on kyennyt rakentamaan kielen, joka on mahdollistanut kommunikaation lajitovereiden kanssa, kulttuuristen artefaktien luomisen sekä kulttuurin tuotteiden tallentamisen ja siirtämisen seuraaville sukupolville. Näin on alkanut nopea kulttuurievoluution kausi.”

Biologisen evoluution ja kulttuurievoluution suhde on monien tieteellisten ja ideologisten kiistojen aihe. 1900- ja 2000-luvuilla on kiinnitetty paljon huomiota erityisesti geenien ihmistoimintaa ja -kykyjä ohjaaviin vaikutuksiin, ja populaarikulttuurissa geenit ymmärretäänkin nykyään usein eräänlaisena organismeja ohjaavana “koodina”. Evoluutiobiologi Richard Dawkins esitti 1990-luvulla suosituksi nousseen ajatuksen “itsekkäistä geeneistä”, joiden pyrkimykset ohjaavat ihmisten toimintaa niin voimakkaasti, että tietoisilla valinnoilla tai kulttuurisella oppimisella on vain vähän tai ei lainkaan merkitystä. Tieteen kannalta tällainen käsitys on liian yksinkertainen – geeneillä on tietenkin oma organismien kehitystä ohjaava vaikutuksensa, mutta niiden toiminta ei ole suoraviivaista eikä ympäristön vaikutuksista riippumatonta.

Ihmislajin “luonto” – siis se, mikä ihmisessä lajina erottaa sen muista lajeista – onkin vähintään yhtä paljon filosofinen kuin luonnontieteellinen kysymys. Filosofiselta kannalta ongelmallista on esimerkiksi se, että biologiset ihmisen selitykset pyrkivät löytämään ihmisyydestä jotain synnynnäistä ja pysyvää, joka määrittäisi lajin luonteen lopullisesti. Ihmisluonnon käsitettä voi pitää harhaanjohtavana juuri siksi, että mitään muuttumatonta perustaa ei ole, vaan ihmisyyttä määrittävät vain ihmisten moninaiset olemisen ja toiminnan tavat.

Ihmisluonnon määrittely on myös vallankäyttöä. Ihmislajin olemuksen määritteleminen vaikuttaa aina siihen, mitä ihmiset pitävät itselleen mahdollisena, toivottavana tai torjuttavana. Jos esimerkiksi ajatellaan, että ihminen ei ole eläin ja että ihmisten kyvyt ja kokemukset ovat täysin erilaisia kuin eläinten, on ihmisten mahdollista käyttää eläimiä hyväkseen näiden kokemuksista piittaamatta. Tällaista määrittelyn logiikkaa on käytetty myös toisten ihmisten epäinhimillistämiseen, ja vastapuolen hirviömäisyydellä tai epäkelpoudella on aina perusteltu sodankäyntiä ja muuta toiseen heimoon tai kansaan kohdistuvaa vihamielisyyttä.

Esimerkiksi monoteistisissä uskonnoissa tai erilaisissa kansallismielisissä aatteissa ihmisyyttä on myös määritelty vallanpitäjille sopivien, yhdenmukaistavien ideaalien avulla. On määritelty, millainen on vaikkapa kunnon kristitty tai kelpo suomalainen – ja samalla suljettu “oikean” ihmisyyden ulkopuolelle ne, jotka eivät täytä ihannetta. Myös imperialistisessa tai kolonialistisessa vallankäytössä on hyödynnetty ihmisyyden ihanteiden määritelmiä, jotka ovat mahdollistaneet vallanalaisten alistamisen ja ulossulkemisen. Arkeologi Christopher Gosdenin mukaan ihmisluonnon pohtiminen onkin ollut olennaista länsimaisessa filosofiassa juuri silloin, kun eurooppalaiset ovat tulleet kosketuksiin monien omistaan poikkeavien inhimillisten kulttuurien kanssa.


Epäluonnollinen ihmisyys

“Ihmisluonnon” idea kantaa siis aina mukanaan jonkinlaisia ideologisia tai poliittisia oletuksia, joita voidaan käyttää hyväksi erilaisissa valtataisteluissa. Kun joksikin pysyväksi tai ihmisestä erilliseksi ymmärrettyä “luontoa” on alettu kyseenalaistaa erityisesti 1900-luvun lopulla, myös tällaiseen luontoon perustuvat ajattelumallit ovat alkaneet näyttää epäilyttäviltä tai epätodenmukaisilta. 1980-luvulta alkaen on tullut aina vain vaikeammaksi perustella vaikkapa sukupuolten suhteita tai ruokavalioita sillä, että jokin tietty malli olisi “luonnollinen” ja muut eivät. Etenkin marxistinen, feministinen ja konstruktivistinen ajattelu ovat ohjanneet kysymään myös arkipäiväisissä yhteyksissä, mitä mikäkin elämän järjestämisen malli tai käytäntö tuottaa yksityiselämässä ja yhteiskunnassa. Tästä näkökulmasta ajatellaan esimerkiksi, että sukupuolten rooleja eriyttävät heteroseksuaaliset parisuhteet tai esimies- ja virkamies- tyyppiset sukupuolittuneet nimikkeet saattavat tuottaa sukupuolten välistä eriarvoisuutta. “Luonnon tuottamista” korostetaan myös esimerkiksi liikuntaharrastuksissa ja terveysohjeissa, joissa ihmisruumista pyritään kehittämään ja muokkaamaan uusiin muotoihin. Ääriesimerkki tällaisesta tuotannollisesta kehosuhteesta on niinsanottu “biohakkerointi”, jossa ihmisruumis ymmärretään ympäristöönsä monin tavoin kytkeytyvänä, mutta jossain määrin monimutkaista konetta muistuttavana järjestelmänä, jonka kykyjä ja toimintaa voidaan “hakkeroinnin” avulla muuttaa.


Relationaalinen ihmisyys

Kulttuurimaterialistisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisenä oleminen perustuu kanssakäymiseen muun luonnon ja toisten ihmisten kanssa. Ihmiset eivät ole pelkkää tietoisuutta, vaan toimivia ja ajattelevia ruumiita, jotka ovat kehittyneet nykyisiin muotoihinsa aineellisissa ja kulttuurisissa olosuhteissa. Näin ollen ihmislajia ei voi ymmärtää ympäristöstään irrotettuna tai tyhjästä luotuna olentona vaan aina suhteessa toisiin. Tämä ihmiskäsitys nojaa sekä luonnontieteisiin, kuten ekologiaan ja evoluutioteoriaan, että ihmistieteisiin, kuten sosiaalipsykologiaan ja konstruktionistiseen teoriaan.

Suhteissa muodostumista korostavaa ajattelutapaa kutsutaan relationaalisuudeksi eli suhteisuudeksi. Ihmisen materiaalisten suhteiden ymmärtämiseen kuuluu olennaisesti myös ajatus jatkuvasta muutoksesta: vuorovaikutuksessa ympäristöihinsä ihmiset muokkaavat sekä ympäristöjä että omaa itseään. Tällaiset vuorovaikutussuhteet ovat osaksi tiedostamattomia ja osaksi tiedostettuja, mutta relationaalisuutta käsittelevässä tutkimuksessa keskitytään erityisesti tiedostettuihin ja koettuihin suhteisiin.

Relationaalisuuden ajatus juontaa juurensa erilaisia arvoja käsittelevistä teoreettisista keskusteluista erityisesti kestävyystieteissä. Relationaalisten arvojen käsite on kehitetty kuvaamaan sellaisia arvoja, jotka eivät liity pelkästään jonkin olion tai asian välineelliseen käyttöarvoon, mutta eivät myöskään pelkästään sen itseisarvoon. Relationaaliset arvot kytkeytyvät merkityksellisiin suhteisiin olion tai asian kanssa. Esimerkiksi metsään voi liittyä niin välineellisiä arvoja, itseisarvoja kuin relationaalisiakin arvoja – se voidaan nähdä rakennus- ja polttopuun lähteenä, itsessään arvokkaana luonnonympäristönä tai ihmiskokijalle merkityksellisenä paikkana. Metsän relationaaliset arvot muodostuvat siis toiminnallisissa ja koetuissa suhteissa metsään – esimerkiksi metsässä kävely tai sienestys voidaan kokea siinä määrin hyvinvointia ja elämän mielekkyyttä edistävänä toimintana, että metsäsuhdetta luonnehtivat kiitollisuus metsää kohtaan ja halu pitää huolta sen hyvinvoinnista. Tällaista suhdetta ei voi korvata millään muulla, ja suhteiseen toimintaan käytetty aika ja vaiva tulisikin nähdä itsessään tärkeinä hyvän elämän osatekijöinä (Jax ym. 2018). Relationaaliset arvot on siis ymmärrettävä suhteessa kokonaisvaltaiseen kokemukseen hyvästä ja mielekkäästä elämästä. Ne liittyvät myös eudaimoniseen hyvinvointikäsitykseen, jota käsiteltiin luvussa 1.2. Relationaalisen ajattelun merkitystä kestävyysmurroksessa käsitellään enemmän osiossa 4.

Relationaalinen ihmiskäsitys haastaa erotteluihin ja esineellistämisiin perustuvia ihmiskäsityksiä ja samalla myös niihin perustuvia maailmankuvia. Samalla se asettaa uuteen valoon modernien yhteiskuntien kehitystä ohjanneita arvoja ja tavoitteita, kuten pyrkimyksen hallita luontoa ja vapautua sen rajoitteista. Tiedetoimittaja Mikko Pelttari (2021, 77–78, kursiivi lisätty) kiteyttää Lämpenevä Maa -teoksessaan:

“Länsimaisen ajattelun historiassa luonto-kulttuuri -jaon kehkeytyminen ja kulttuurinen edistys on merkinnyt vapautumista luonnon rajoitteista. Nyt näyttää siltä, että tämä ‘vapautuminen’ oli alun alkaenkin väärinymmärrys, joka johti vakaviin vahinkoihin ja lopulta päätyi rajoittamaan ihmiskunnan vapautta osana ympäristöään.

Köyhtyvä luonto rajaa mahdollisuuksia. Valistuksen myötä sisäänpäin suuntautunut ihmisjärki onkin nyt antroposeenin ympäristövaikutusten myötä kauttaaltaan kietoutunut Maan kiertokulkuihin, rajoihin ja tasapainoon. Ihmistahto ja planeetta asettavat ehtoja toisilleen. Kaikki ihmiskunnan tavoitteet ja pyrkimykset mukautuvat antroposeeniin ja lämpenemiseen, tahdoimme tai emme.”


Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.

Viimeksi muutettu: tiistaina 11. huhtikuuta 2023, 19.39