1.2. Luontokato


Maailman väkiluku on 2000-kertaistunut holoseenin, eli viimeisten 12 000 vuoden, aikana. Kun viimeisin jäätiköitymiskausi loppui, ihmisiä oli yhteensä noin 4 miljoonaa, ja vuonna 2023 meitä on yli kahdeksan miljardia. Valtavan väestön ruokkiminen ja muiden tarpeiden tyydyttäminen on vakavasti häirinnyt maapallon ekosysteemejä, eläimiä, kasveja, ja muita eliöitä.

Ihmisen toiminnan laajamittaisuus ilmenee erityisen selvästi, kun verrataan ihmisen tuottamien rakenteiden ja tavaroiden (mm. rakennukset, tiet, koneet) massaa maapallon biomassaan (elävät oliot kuten puut, eläimet, mikrobit ym.) (ks. kuva alla). Vuonna 2020 ihmisten tuottamien rakenteiden ja tavaroiden massa ylitti maapallon biomassan, ja ihmisen tuottaman massan määrä kasvaa yhä ripeään tahtiin. Uutta materiaalia tuotetaan vuosittain jopa yli kolme tonnia jokaista maapallon ihmistä kohden, ja myös käytöstä poistetun materiaalin, eli jätteen, määrä kasvaa.

 
Kuva. Ihmisen tuottamien tavaroiden ja rakenteiden massa ylitti koko maapallon biomassan vuonna 2020, ja se kasvaa yhä nopeasti. Biomassan määrässä ei ajanjaksolla 1900-2020 ole tapahtunut suurta muutosta, sillä pääosa metsien hävityksestä on tapahtunut jo ennen vuotta 1900 maanviljelyn ja muun ihmisen maankäytön laajentumisen myötä. (data: Elhacham ym 2020). Massat ovat kuivapainoja (1 teratonni = biljoona tonnia eli tuhat miljardia tonnia).

Ihmiset ovat myös merkittävässä määrin vähentäneet maanpäällistä biomassaa, käytännössä puita, viimeistään maanviljelyn aloittamisen ajoista lähtien. Koko maapallon mittakaavassa viljelysten raivaaminen ja muu maankäyttö ovat puolittaneet maanpäällisen biomassan määrän verrattuna tilanteeseen, jossa ihmistä ei olisi. Laajoilla alueilla Euroopassa, Kaakkois- ja Itä-Aasiassa sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikan itäosissa biomassan hävitys on yli 80 prosenttia (ks. kuva alla). Näillä alueilla valtaosa maapinta-alasta on viljelyksien, kaupunkien, teiden sekä muun infrastruktuurin käytössä. 

Maapallon maanpäällisen biomassan määrä on vähentynyt ihmistoiminnan seurauksena suuresti taajaan asutuilla seuduilla.

Kuva. Ihmistoiminnan aiheuttama maanpäällisen biomassan väheneminen on erittäin suurta tiiviisti asutuilla alueilla. Lähde: Erb ym. (2018), kuva julkaistu oikeudenhaltijan luvalla.

Kuitenkin vain noin puolet maanpäällisen biomassan häviämisestä johtuu maankäytön muutoksista, kuten peltojen raivauksesta. Yhtä suuri vaikutus on ollut luonnollisten ekosysteemien hyödyntämisellä metsätalouteen ja karjan laidunnukseen. Näissä hyödynnetyissä ekosysteemeissä biomassa on vähentynyt keskimäärin 60–70% luonnontilaan verrattuna.

Ainoat alueet, joissa ihmisen suora vaikutus luontoon on toistaiseksi ollut vähäinen, sijaitsevat aavikoilla, tundralla sekä Siperian ja Pohjois-Amerikan havumetsävyöhykkeellä. Myös Amazonin ja Kongon sademetsäalueilla sekä Kaakkois-Aasian saaristossa on suhteellisen häiriintymättömiä alueita, mutta nämä alueet kutistuvat nopeasti, kun metsiä raivataan muun muassa karjankasvatukseen, maanviljelyyn ja palmuöljyn tuotantoon.

Viimeaikaisia muutoksia ihmisen vaikutuksissa luontoon voidaan hahmottaa indikaattorilla, joka huomioi muun muassa rakennetun ympäristön, viljelys- ja laidunmaat, kulkuväylät, asutuksen tiheyden sekä yölliset valonlähteet ("human footprint indicator", ks. seuraava kuva). Tämän indikaattorin mukaan suurimmat heikennykset luonnontilassa viime vuosikymmeninä  ovat tapahtuneet alueilla, joilla luonnon monimuotoisuus on kaikkein rikkainta: Brasiliassa, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, Intiassa ja Kaakkois-Aasian saaristossa.

Ihmisen vaikutukset luontoon ovat kasvaneet lähiaikoina tropiikissa, ja vähentyneet hieman vauraissa maissa.

Kuva. Ihmisen luontovaikutusten indikaattori (human footprint indicator) osoittaa luonnontilan heikentyneen 1993-2009 välisenä aikana etenkin biodiversiteetiltään rikkailla trooppisilla alueilla. Lähde: Venter ym (2016). Kartalla tummanvihreä osoittaa luonnontilan paranemista, keltainen lievää heikentymistä ja tummanpunainen suurta heikentymistä.

Toisaalta esimerkiksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, alueilla joilta alkuperäinen luonto on laajalti hävitetty jo aiemmin, ihmisen vaikutukset luontoon näyttävät jossain määrin vähenevän. Tämä johtuu vähenevästä tarpeesta maankäyttöön näillä vaurailla, pitkälti kaupungistuneilla alueilla. Koko maapallon tasolla luonnontila on kuitenkin heikentynyt ajanjaksolla 1993–2009, jota Venterin ja kumppaneiden tutkimuksessa tarkasteltiin. On myös tärkeä ymmärtää, että nykymaailmassa, jossa talous perustuu globaaliin kaupankäyntiin, luontokato monimuotoisuudeltaan rikkailla alueilla on yhteydessä kulutukseen kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi Brasialiassa metsäkatoa aiheuttavan soijapavun tuotannosta lähes 80 % viedään ulkomaille, pääasiassa tuotantoeläinten rehuksi (lähde: Tukholman ympäristöinstituutin raportti).

Ihmisen ylivalta luontoon ilmenee ehkä dramaattisimmin, kun tarkastelemme nisäkkäiden määriä. Satatuhatta vuotta sitten, kun moderni ihminen oli vain sangen huomaamaton osa Afrikan lajistoa, maapallon nisäkkäiden massa oli noin 40 miljoona tonnia (luvut kuvaavat eläimissä oleva hiilen massaa). Nykyään villien nisäkkäiden (elefantit, valaat, apinat, peurat ym.) kokonaismassa on kutistunut kuudesosaan. Ihmisten ja ihmisen tuotantotarkoituksiin kasvattamien nisäkkäiden (naudat, lampaat, siat ym) massa sen sijaan on 23 kertaa isompi kuin villien nisäkkäiden. Kaikkien nisäkkäiden (ihmiset ja tuotantoeläimet mukaan lukien) massa on kasvanut nelinkertaiseksi. Tämä kasvu on saatu aikaan ottamalla valtaosa tuottavasta maa-alasta ja vesistöistä käyttöön ruokkimaan kasvavaa ihmisväestöä ja ihmisen tuotantoeläimiä.

Kuva. Nisäkkäiden biomassat 100 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja nykyhetkenä. Lähde Bar-On ym (2018).

Sukupuutot

Ihmisen vaikutuksista luontoon sukupuutot ovat erityisiä, sillä ne ovat peruuttamattomia. Häirityt ja heikennetyt ekosysteemit, kuten metsät tai suot, voivat palautua toiminnaltaan ja lajistoltaan lähes ennalleen, kun niille annetaan tarpeeksi aikaa palautua. Sukupuuttoon kuolleita lajeja emme sen sijaan saa koskaan takaisin. 

Myöhemmin tällä kurssilla käsittelemme sukupuuttoja, jotka ihminen aiheutti kymmeniä tuhansia vuosia sitten levittäytyessään asuttamaan uusia alueita. Nyt kuitenkin tutkimme tarkemmin historiallisena aikana tapahtuneita sukupuuttoja.

Viimeisten 500 vuoden aikana, vuodesta 1500 eteenpäin, 195 lintulajia ja 116 nisäkäslajia on todistettavasti kuollut sukupuuttoon, ja sukupuuttojen vauhti on kiihtynyt mitä lähemmäs nykyhetkeä olemme tulleet. Myös muilla selkärankaisilla – kaloilla, sammakkoeläimillä ja matelijoilla – sukupuuttojen vauhti on vähintään kymmeniä tai satoja kertoja nopeampi kuin luonnollinen sukupuuttovauhti viimeisten 10 miljoonan vuoden aikana.

MUUTTOKYYHKYN SUKUPUUTTO


kuva muuttokyyhkystä

Kuva: muuttokyyhky (https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Ectopistes_migratoriusMCN2P28CA.jpg)

Esimerkki historiallisen ajan sukupuutosta on muuttokyyhkyn (Ectopistes migratorius) kohtalo. Muuttokyyhky eli Pohjois-Amerikassa, ja 1800-luvun alussa lajin populaatiokoko oli useita miljardeja yksilöitä. Tämä teki siitä Pohjois-Amerikan, ja ehkä koko maailman runsaslukuisimman lintulajin; noin joka kolmas lintu Pohjois-Amerikassa oli muuttokyyhky. Koska laji oli niin runsaslukuinen ja eli suurissa parvissa, sitä oli helppo metsästää. Vaikka Amerikan alkuperäiskansat olivat myös metsästäneet muuttokyyhkyjä ravinnokseen, lajin kohtaloksi koitui eurooppalaisten maahanmuuttajien harjoittama teollisen mittakaavan metsästys, jota harjoitettiin muun muassa ampumalla, verkottamalla sekä kaatamalla lintujen pesäpuita ja metsiköitä. Vangittuja lintuja käytettiin myös kilpa-ammunnassa elävinä maalitauluina.

1870-luvulla muuttokyyhkyjen huomattiin vähenevän, mutta metsästys jatkui. 1890-luvulle tultaessa laji oli jo käytännössä kadonnut. Viimeinen luonnossa varmasti havaittu lintu ammuttiin vuonna 1902, ja viimeinen vangittuna ollut lintu kuoli vuonna 1914. Muutamassa kymmenessä vuodessa teollinen, voitontavoitteluun perustuva metsästys oli siis hävittänyt maailman ehkä yleisimmän linnun sukupuuttoon.

Runsaslukuisuutensa vuoksi muuttokyyhkyllä oli myös suuri merkitys paikallisissa ekosysteemeissä: se levitti puiden siemeniä, lannoitti maata pesäpaikoillaan sekä avasi monille lajeille elinympäristöjä vahingoittamalla puita silkalla parvien painolla. Muuttokyyhkyn katoamisella oli epäilemättä vaikutuksia paikallisiin ekosysteemeihin. Samanaikaisesti edennyt massiivinen maankäytön muutos ja vieraslajisten kasvitautien aiheuttamat muutokset paikallisessa puulajistossa kuitenkin peittivät ainakin osin alleen muuttokyyhkyn häviämisen ekologiset vaikutukset.


Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN, International Union for Conservation of Nature) käyttää tiukkoja tieteellisiä mittapuita arvioidessaan lajien uhanalaisuutta, ja nämä uhanalaisuusarviot kootaan niin sanottuun kansainväliseen Punaiseen kirjaan (https://www.iucnredlist.org/). Vuonna 2023 kaikkiaan yli 150 000 lajin (enimmäkseen selkärankaisia ja kasveja) uhanalaisuus on arvioitu, ja näistä yli neljäsosan (28 %) on todettu olevan uhanalaisia, eli niillä on vähintään suuri riski hävitä luonnosta keskipitkällä aikavälillä. Kaikkiaan uhanalaisia lajeja saattaa olla jopa miljoona. Niistä suurin osa on kuitenkin vielä tieteelle tuntemattomia trooppisia hyönteisiä.

Alla olevassa grafiikassa näet parhaiten tunnettujen eläinryhmien globaalit uhanalaisuusluokitukset vuonna vuonna 2022. Numerot kertovat kuhunkin luokkaan kuuluvien lajien lukumäärän. Puutteellisesti tunnettujen lajien populaatioita ja levinneisyyttä ei, tutkimuksesta huolimatta, tunneta kyllin tarkasti, jotta niiden uhanalaisuuden taso voitaisiin määrittää.

Luontokadon välittömät syyt

Ennen kuin tarkastelemme, kuinka luontokato heikentää ihmisten hyvinvointia ja elämän edellytyksiä, on hyvä selvittää tarkemmin luontokadon taustalla olevia välittömiä syitä. Kansainvälinen IPBES-paneeli (Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services) julkaisi vuonna 2019 maailmanlaajuisen katsauksen luonnon tilasta (IPBES 2019). Katsauksen mukaan luontokadon viisi tärkeintä syytä ovat maankäyttö ja siinä tapahtuneet muutokset, eliöiden suora hyödyntäminen (kalastus, metsästys ja keräily), saasteet monissa eri muodoissaan, haitallisten vieraslajien leviäminen sekä ilmastonmuutos.

Maankäyttö ja sen muutokset 

Maanpäällisissä ekosysteemeissä ja makeissa vesissä merkittävin luontoa heikentävä toiminta liittyy maankäyttöön. Noin puolet (51 %) koko maapallon maapinta-alasta (poislukien mannerjäätiköiden peittämät alueet) on ihmisen voimakkaan vaikutuksen alaisena ja noin kolmasosa (31 %) vähäisemmän vaikutuksen alaisena. Vain vajaa viidesosa (19 %) maa-alasta on lähes luonnontilaista. Ei siis ole yllättävää, että monien lajien elinympäristöt ovat kadonneet, sirpaloituneet ja heikentyneet, mikä heikentää lajien elinmahdollisuuksia.

Viime aikoina pahiten ovat kärsineet trooppiset metsät, joita on raivattu Etelä-Amerikassa karjankasvatusta ja Kaakkois-Aasiassa öljypalmujen viljelyä varten. Edellisessä luvussa huomasimme, että muun muassa eteläisestä ja keskisestä Euroopasta valtaosa alkuperäisistä metsistä on hävitetty jo kauan sitten.

Kaivostoimintaa on vain vajaalla prosentilla maapallon maa-alasta, mutta sillä on hyvin laajoja luonto- ja terveysvaikutuksia. Kaivostoiminta ei ainoastaan tuhoa paikallisia ekosysteemejä vaan tuottaa myös suuria määriä jätettä ja käyttää valtavia määriä makeaa vettä. Kaivostoimintaan liittyy myös laajamittaista ympäröivien vesistöjen, maan ja ilman saastumista erilaisilla kemikaaleilla ja raskasmetalleilla, kuten myrkyllisellä elohopealla.

Kosteikot ovat yksi eniten kärsineistä maaekosysteemeistä. Kosteikkoja on kuivattu maatalous- ja muuhun käyttöön, ja ne ovat myös kärsineet kuivumisesta, kun vettä enenevässä määrin käytetään kasteluun ja vesivoiman tuottamiseen. Tällä hetkellä suurimmat muutokset kohdistuvat rannikoiden kosteikkoihin, kuten mangrovemetsiin ja jokisuistoihin, joita raivataan vesiviljelyyn ja asutuksen sekä muun infrastruktuurin tarpeisiin. Paitsi että kosteikot ovat tärkeitä elinympäristöjä monille lajeille, ne myös sitovat suuria määriä hiilidioksidia sekä vähentävät tulvia jokien varsilla ja merenrannoilla hidastamalla veden virtausta. Kosteikkojen tuhoamisen pysäyttäminen ja jo tuhottujen kosteikkojen ennallistaminen onkin tärkeää biodiversiteetin suojelemiseksi, ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja tulvien vaaravyöhykkeessä sijaitsevien asutusten suojelemiseksi.

Sisävesien – järvien, jokien, purojen ja lampien – ekosysteemit ovat nekin suuresti heikentyneet. Yli puolet maailman suurista joista on padottu. Kaikkiaan maailman virtavesiin on rakennettu arviolta 2,8 miljoonaa patoa tuottamaan energiaa ja varastoimaan vettä viljelyksiä, teollisuutta ja ihmisten kulutusta varten. YK:n ylläpitämässä UNBiodiverstyLab-tietokannassa voit tarkastella kartalla, missä maailman suuret ja ja keskisuuret padot sijaitsevat. Tietokannassa on valtavasti myös muuta ympäristön tilaan liittyvää paikkatietoaineistoa.

Padot estävät kalojen ja muiden vesieliöiden liikkumista ja vähentävät jokien kuljettamaa kiintoaineksen määrää, mikä johtaa jokisuistojen eroosioon. Eniten muutoksista kärsineet sisävedet sijaitsevat tiheästi asutuilla ja teollistuneilla alueilla. Esimerkiksi Euroopassa 40 % sisävesien kalalajeista ja 59 % nilviäislajeista on uhanalaisia.Suomen yli kahdestakymmenestä alkuperäisestä lohijoesta on jäljellä kaksi: Tornio ja Simo. Vesivoimalaitosten rakentaminen muihin jokiin on estänyt lohen pääsyn kutualueilleen, mikä on tuhonnut alkuperäiset kannat.

Viimeiset toistaiseksi vapaat suuret jokisysteemit sijaitsevat pääasiassa samoilla alueilla kuin viimeiset erämaat: Siperiassa, Pohjois-Amerikan pohjoisosissa, Amazonin ja Orinocon valuma-alueilla Etelä-Amerikassa, Kongo-joella keskisessä Afrikassa sekä osissa Kaakkois-Aasiaa.

Kalastus

Kalastus on suurin merien luontoon vaikuttava tekijä. Yli kolmasosa maailman valtamerien kalakannoista on ylikalastettuja, mikä tarkoittaa, että kalakannat uusiutuvat hitaammin kuin niitä hyödynnetään. Loputkin kalakannat ovat erittäin ankarasti verotettuja. Globaalisti kaikkein tuottoisimmilla kalastusalueilla kalojen biomassan arvioidaan olevan vain noin viidesosan siitä, mitä se oli ennen teollista kalastusta. 

Merten kalakantojen tilanne on huonontunut, suuri osa on ylikalastettuja,

Kuva. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) arvio merellisten kalakantojen käytöstä 1974-2017 (FAO 2020). *Overfished"  tarkoittaa ylikalastettuja kalakantoja, eli niiden kalakannat on verotettu niin pieniksi, että kantojen uusiutuminen on heikentynyt. "Maximally sustainably fished" tarkoittaa kalakantoja, joista saadut kalansaaliit ovat mahdollisimman suuret siten että kalakannat pystyvät yhä uusiutumaan. "Underfished" tarkoittaa kalakantoja, joiden saaliita voisi vielä kasvattaa ilman kantojen uusiutumisen hidastumista. 

Myös kalastus, joka tilastoinnissa luokitellaan biologisesti kestäväksi, voi heikentää muuta lajistoa sekä vesiekosysteemien rakennetta ja toimintaa. Kalastuksen termein suurin kestävä kalastuspaine (‘maximally sustainably fished’) tarkoittaa kalakannan verotusta niin, että saatava saalis on jatkuvasti mahdollisimman suuri. Kalakantojen kestävyyttä laskettaessa ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon sivusaaliina tulevia muita kalalajeja ja niiden kantoja. Worm ym (2009) tutkimuksen mukaan kalastuspaine, joka maksimoi jonkin tietyn alueen kalansaaliin "kestävästi", voi johtaa siihen, että jopa puolet alueen kalalajien kannoista romahtaa alle 10 prosenttiin, mikä muuttaa koko systeemin toimintaa. Ekosysteemien rakenteen ja toiminnan turvaamiseksi ylikalastuksen vähentäminen “kestävälle” tasolle ei siis riitä, vaan kestävyyttä arvioitaessa olisi huomioitava kaikkien lajien kantoja.

Ylikalastuksen vuoksi meriltä saatavan saaliin määrä on pysynyt lähes muuttumattomana viimeiset vuosikymmenet, vaikka kalastuspaine on lisääntynyt. Sen sijaan kasvatuslaitoksista peräisin olevien kalojen, simpukoiden ja äyriäisten määrä on kasvanut rajusti. Kasvatus tuottaakin nykyään enemmän mereneläviä kulutukseen kuin perinteinen kalastus. Alla olevassa graafissa voit tutkia muutoksia vesiviljelyn ja kalastuksen saalismäärissä myös maakohtaisesti. Täältä löydät myös muuta kalastuksen kestävyyteen liittyvää tietoa (englanniksi).

Kuva. Vesiviljelyn (aquaculture) ja perinteisen kalastuksen (capture fisheries) saalismäärien muutokset 1960–2015.

Valtamerien voimakas kalastus aiheuttaa ongelmia erityisesti lajeille, jotka ovat pitkäikäisiä ja lisääntyvät hitaasti. Hait ja rauskut ovat tästä surullinen esimerkki. 2000-luvun alkuun tultaessa näitä kaloja pyydystettiin 63–273 miljoonaa yksilöä vuosittain, kunnes kannat romahtivat ja saaliit pienenivät. Nykyään 77% valtamerten hai- ja rauskulajeista (24/31 lajia) on luokiteltu uhanalaiseksi jyrkästi pienentyneiden populaatiokokojen vuoksi.

Saasteet

Saastumisella tarkoitetaan kaikenlaisia ympäristöön päätyviä haitallisia päästöjä, kuten muoviroskaa valtamerissä ja tuholaistorjunta-aineita vesistöissä. Myös erilaiset energiapäästöt voivat olla saastetta: kaupunkien ja liikenteen melusaaste lisää ihmisten ja eläinten stressiä ja laivaliikenteen melu voi aiheuttaa laajoja muutoksia valtamerien ekosysteemeissä. 

Valokin voi olla saastetta: kirkkaat yölliset valot harhauttavat lintuja muuttoreitteiltään ja aiheuttavat lukemattomien lintujen kuoleman niiden törmätessä rakennuksiin, viestintätorneihin, laivoihin ja porauslauttoihin. Yöllisellä keinovalaistuksella havaittu selkeitä vaikutuksia monien eliöiden hormonitasoihin, vuorokausirytmeihin ja lisääntymiseen. Englannissa tehdyssä tutkimuksessa Boyes ja kumppanit havaitsivat katuvalaistuksen vähentävän pensasaidoissa olevien perhostoukkien määrää jopa puoleen normaalista, todennäköisesti koska valaistus häiritsee yöllä liikkuvien perhosten lisääntymiskäyttäytymistä. Harmittomalta vaikuttavalla valolla voi siis olla huomattavia vaikutuksia ympäröivään luontoon; ulkotiloihin päätyvää yöllistä keinovalaistusta tulisikin käyttää vain todelliseen tarpeeseen.

Ilmansaasteet ovat suuri terveysongelma erityisesti köyhimmissä maissa, joissa kotitalouksien ruuanlaittoon ja lämmitykseen tarvittava energia tuotetaan polttamalla puuta ja muuta biomassaa, sekä muun muassa Aasian suurissa kaupungeissa, joissa liikenne, energialaitokset ja muu teollisuus tuottavat suuria määriä terveydelle haitallisia hiukkasia. Ilmansaasteiden aiheuttamien hengityselin- ja muiden sairauksien ja arvioidaan aiheuttavan miljoonia ennenaikaisia kuolemia vuosittain.

Vesien saastuminen on lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Suurimpia saasteiden lähteitä ovat puhdistamattomat jätevedet, teollisuuden ja maatalouden päästöt, öljyvuodot ja vesiin päätyvät muovijätteet. Näistä on vakavaa haittaa paitsi luonnolle myös ihmisille, jotka joutuvat käyttämään saastunutta vettä. Arviolta 50 % Aasian, 25 % Latinalaisen Amerikan ja 10–25 % Afrikan jokivesistä on taudinaiheuttajien pahasti saastuttamia.

Maailmanlaajuisesti yli 80 % kaupunkien ja teollisuuden jätevesistä päätyy luontoon ilman asianmukaista käsittelyä, mutta tässä on suuria alueellisia eroja. Euroopassa noin 70 % jätevesistä puhdistetaan, mutta esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa lukema on vain 20 %. Puhdistamattomissa jätevesissä on ulosteperäisiä bakteereja, haitallisia teollisia kemikaaleja, raskasmetalleja ja lääkejäämiä, jotka vahingoittavat ihmisiä sekä vedessä eläviä kasveja ja eläimiä. 

Maataloudessa käytettävät lannoitteet ja torjunta-aineet ovat toinen suuri vesien saastumisen lähde. Keinolannoitteiden myötä vesistöön päätyvän, kasveille käyttökelpoisen typen määrä on moninkertaistunut, mikä aiheuttaa rehevöitymistä ja rannikkovesien happikatoa. Yksi esimerkki maatalouden aiheuttamasta rehevöitymisestä on Itämeri, joka on yhä eräs maailman saastuneimmista merialueista. Vesistöihin päätyvät torjunta-aineet puolestaan tappavat kasveja ja vesien selkärangattomia ja heikentävät siten vesiekosysteemien toimintaa.

Merialueilla aiemmin vakavaa haittaa aiheuttaneet öljyvuodot ja myrkyllisten jätteiden hävittäminen ovat vähentyneet parantuneen teknologian ja säännösten myötä, mutta merien  muovisaaste on sen sijaan lisääntynyt. Pienet muovin kappaleet ovat erityisen vaikea ongelma, sillä merieliöt usein syövät niitä. Muovijäte aiheuttaa ongelmia muun muassa merikilpikonnille, monille merilinnuille sekä merinisäkkäille. Arvioiden mukaan vuonna 2014 maailman merissä oli kilo muovia jokaista viittä kalakiloa kohden, ja vuonna 2025 määrän ennustettiin olevan kilo muovia kolmea kalakiloa kohden. Vuonna 2050 muovin määrä ylittää kalojen määrän, mikäli nykyiset trendit jatkuvat.

Haitalliset vieraslajit

Ihmisten ja tavaroiden liikkuessa myös erilaiset eliölajit leviävät mantereelta toiselle. Osa lajiston siirroista on tarkoituksellisia – esimerkiksi uusien viljely- tai koristekasvien tuontina tai riistaeläinten istutuksina. Hyvin monet lajien siirtymät ovat kuitenkin tapahtuneet vahingossa. Uusia vieraslajeja on havaittu kasvavissa määrin viimeisten vuosikymmenten aikana, eikä vauhti näytä hidastuvan.

Osa vieraslajeista aiheuttaa haittaa paikalliselle luonnolle, ruoan tuotannolle tai ihmisten hyvinvoinnille, jolloin niitä kutsutaan haitallisiksi vieraslajeiksi. Monet tuholaiset, ja erityisesti tuotantokasvien sienitaudit, ovat levinneet laajalti isäntäkasvien viljelyalueilla. Yleisesti ottaen haitalliset vieraslajit menestyvät erinomaisesti ihmisen luomissa elinympäristöissä ja lisääntyvät nopeasti. Maailmalla laajimmin levinneitä haitallisia vieraslajeja ovat muiden muassa mustarotta (Rattus rattus), vesihyasintti (Eichhornia crassipes) ja ruskosädekaisla (Cyperus rotundus). Suomessa haitallisiin vieraslajeihin kuuluvat muun muassa teiden varsien tuttu komealupiini (Lupinus polyphyllus), hiekkarannoille läpitunkemattomaksi kasvustoiksi leviävä kurtturuusu (Rosa rugosa), jättiputket (Heracleum persicum -ryhmä) sekä esimerkiksi rapuruttoa levittävä täplärapu (Pacifastacus leniusculus) ja etenkin saaristoluonnossa lintujen pesiä tuhoava minkki (Neovison vison).

Levittämällä tiettyjä lajeja hyvin laajoille alueille ja hävittämällä lajeja, jotka esiintyvät vain rajallisella alueella, ihminen lisää ekologisten yhteisöjen samankaltaisuutta maailmanlaajuisesti. Vieraslajit voivat myös suoraan aiheuttaa alkuperäislajien paikallisia sukupuuttoja. Erityisen haitallisia vieraslajit ovat olleet saarilla, joiden alkuperäinen lajisto ei välttämättä ole sopeutunut voimakkaaseen kilpailuun, saalistukseen tai tauteihin.

Ilmastonmuutos

Ihmisen aiheuttamat kasvihuonekaasujen päästöt ovat nostaneet maailman keskilämpötilaa noin 1,2 astetta esiteollisesta ajasta, ja lämpötilan nousuvauhti on tällä hetkellä noin 0,2 astetta vuosikymmenessä. Lämpeneminen ei ole jakautunut tasaisesti, vaan se on ollut huomattavasti nopeampaa pohjoisilla kuin eteläisillä maa-alueilla tai merialueilla. Ilmastonmuutoksen myötä vuodenaikojen pituudet ja ajankohdat sekä paikalliset sademäärät muuttuvat lisäten kuivuutta yhtäällä ja tulvia toisaalla. Äärimmäisiä sääilmiöitä, kuten lämpöaaltoja ja myrskyjä, esiintyy useammin, ja ne ovat entistä voimakkaampia.

Hiilidioksidipitoisuuden nousu ilmakehässä aiheuttaa myös valtamerien happamoitumista lisääntyneen hiilidioksidin liuetessa veteen. Happamoituminen aiheuttaa suuria ongelmia monille eliöille, erityisesti koralleille, ja saattaa lähivuosikymmeninä johtaa huomattaviin muutoksiin valtamerten ekosysteemeissä. Näiden muutosten mahdolliset seuraukset muun muassa kalakantoihin voivat olla todella dramaattiset, mutta niitä ei vielä tunneta tarkasti.

Ilmastonmuutos vaikuttaa myös maanpäälliseen luontoon monin eri tavoin. Se muuttaa lajien elinalueita, vuodenkiertoa, yhteisöjen rakenteita ja ekosysteemien toimintaa. Ilmastonmuutoksen eri vaikutukset vahingoittavat jo nyt maataloutta, kalastusta, vesiviljelyä ja ihmisten hyvinvointia, ja tulevaisuudessa on odotettavissa yhä suurempia vaikeuksia. Lajien selviäminen muuttuvissa olosuhteissa riippuu osin niiden kyvystä siirtyä uusille alueille ja mukautua muutoksiin evoluution kautta.

Ilmastonmuutoksen vaikutusten ennustetaan lisääntyvän lähivuosikymmeninä. Vaikka ilmaston lämpeneminen saataisiin rajoitettua alle 2 asteeseen, useimpien maalla elävien lajien esiintymisalueiden ennustetaan kutistuvan rajusti. Muuttuvissa olosuhteissa suojelualueiden lajistot tulevat erittäin todennäköisesti muuttumaan, ja osa lajeista tulee häviämään lopullisesti.

Mikä on pienen maan rooli?

Usein kuulee sanottavan, ettei Suomella pienenä maana ole vastuuta ilmastonmuutoksesta tai muista ekologisista kriiseistä, vaan vastuu on suuremmilla mailla. Kuitenkin esimerkiksi Ilmastopaneelin vuonna 2020 julkaistun tutkimuksen mukaan “suomalaisen kotitalouden keskimääräiset päästöt ylittivät kaksinkertaisesti kohtuullisen minimitason kulutuksen päästöt”.  Myös Suomen ympäristökeskuksen vuoden 2018 “Maapallolle mahtuva tulevaisuus” -raportissa tarkastellaan kriittisesti suomalaisten elämäntapoja. Raportissa todetaan muun muassa, että: “Kestävän kehityksen saavuttamisessa Suomen heikoin lenkki on kuluttaminen ja tuotannon tavat. Kansainvälisen kaupan myötä Suomi on ulkoistanut suuren osan tuotannostaan ja siihen liittyvistä ympäristövaikutuksista muihin maihin.” 

Suomalaisten päästöt ovatkin maailman korkeimpien joukossa. Professori Janne Kotiaho avaa Suomen lajien tilannetta vuoden 2021 artikkelissaan "Luonnon monimuotoisuuden tila ja tulevaisuus". Suomessa esiintyvistä lajeista 11,9 prosenttia on myös nykyään valtakunnallisesti uhanalaisia, vuosikymmen aikaisemmin luku oli 10,5 prosenttia. Erityisesti metsissä elävät lajit ovat ahdingossa muun muassa vanhojen metsien, kookkaiden puiden ja lahopuun hävittämisen takia. Metsiä, ja myös soita, onkin Suomessa heikennetty merkittävästi – metsiä 70 % ja soita 40 % luonnontilaisiin verrattuna. On siis selvää, että Suomenkin on kannettava vastuuta luonnontilan heikentymisestä.


Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.


Last modified: Friday, 1 September 2023, 10:43 AM