Kuten todettua, huijaaminen on ihmiskunnalle vanhastaan tuttua. Varhaisimpiin harhaanjohtamisen arvoa korostaviin teoksiin kuuluvat taisteluihin ja valtakamppailuihin opastavat Kiinan keisarillisen ajan strategiaoppaat. Esimerkiksi maailmankuulussa Sodankäynnin taito -teoksessaan 500-luvulla elänyt kiinalainen strategi, kenraali ja filosofi Sunzi korostaa verettömien kamppailujen sekä epäsymmetrisen sodankäynnin arvoa. Siis sodan, jossa osapuolten voimavarat ja toimintatavat eroavat toisistaan merkittävästi.  Sunzi kiteyttää verettömien taisteluiden strategiansa toteamalla, kuinka  

“erinomaisinta ei ole siis sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta”

Sunzi (Nojonen, 2008). 

Miksi käyttää arvokkaita sotajoukkoja, saati omaa valtaa mahdollisesti vaarantavia taktiikoita, jos tavoitteet voi kerran saavuttaa vähemmälläkin? Sunzi opettaa lukijaansa keskittämään hyökkäyksensä vastustajan tavoitteisiin, toiveisiin ja uskomuksiin: siis hänen mieltään vastaan. Tätä toimintapataa voi perustellusti luonnehtia varhaiseksi esimerkiksi psykologisesta sodankäynnistä, eli sodaksi, jossa taistelutantereena on ihmismieli ja välineinä muun muassa petos sekä manipulaatio. Tällaisen sodankäynnin kohteena eivät ole ainoastaan sotilaat, vaan koko väestö. Tehokkaasti levitetty väärä tieto saakin kansanjoukot liikkeelle, vartijat jättämään asemansa ja kaupungit avaamaan porttinsa valloittajilleen. Historian edetessä nämä opit ja ajattelutavat eivät niinkään muutu vaan pikemminkin jalostuvat. Samoja ajatuksia on löydettävissä myöhemmin käsiteltävistä nykyisistä suurvaltioiden sotilasopeista. Kamppailu mielistä on siis ollut olennainen vallan väline läpi historian ja kautta mantereiden. Roomalaiset, makedonialaiset ja lukemattomat muut yhteiskunnat nojasivat tavoitteidensa saavuttamisessa maineeseensa taistelukentillä ja niiden ulkopuolella. Vahvoilla tunteilla, kuten esimerkiksi pelolla voidaan hallita tehokkaasti. 
 

Informaation – siis merkityssisällöllisen sanan ja tiedon – käyttö ei rajoitu ainoastaan sotatilanteisiin, sillä tehokkaasti käytettynä kieli on aina ollut yksi keskeisimmistä väestön hallinnan välineistä. Usein tällaista toimintaa kutsutaan propagandaksi, siis suurille yleisöille tarkoitetuksi suostuttelevaksi viestinnäksi. Tarinat jaetuista tavoitteista, merkitysten luominen sinne missä niitä ei aikaisemmin ollut ja huomion tarkoituksellinen suuntaaminen ovat jokaisen puheellaan asioita edistävän perustyökaluja. Politiikassa ne ovat kenties vallan työkaluista olennaisimpia.

Tekojen tueksi luodut tarinat ovatkin politiikan polttoainetta; ilman niitä juuri mikään ei liikahda. Tällaisia tarinoita ja kertomuksia kutsutaan narratiiveiksi ja termi esiintyykin informaatiovaikuttamisesta puhuttaessa tiuhaan. Narratiivi voidaan määritellä kulttuuriseksi mallitarinaksi, joka auttaa esimerkiksi jonkin yhteisön jäseniä ymmärtämään yhteisön rakennetta, toimintatapoja, arvoja, uskomuksia ja normeja. Narratiivit myös pitävät yllä sekä yksilöllistä, että jaettua identiteettiä. Ne auttavat luomaan eroja ihmisryhmien välille, selkeyttämään sitä, keitä olemme me ja keitä muut ovat. Narratiivi ovat siis ihmisten ja ihmisyhteisöjen tuottamia elämää jäsentäviä kertomuksia ja tarinoita, jotka auttavat luomaan näennäisesti erillisten asioiden välille merkityksellisiä yhteyksiä. Tällaisina ne liittyvät olennaisesti sosiaalisen konstruktionismin käsitteeseen, siis käsitteeseen, jossa tiedon nähdään ensisijaisesti muodostuvan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tästä näkökulmasta katsoen faktat eivät tupsahda kenenkään syliin sellaisinaan, vaan ne niitä tuotetaan ihmisten vaivannäöllä.

Sotaherrojen, kuninkaiden sekä valtiokoneistojen valta nojaa tyypillisesti vetoaviin narratiiveihin. Viisas kuningasvallan edustaja on historian saatossa välttänyt veriset talonpoikaiskapinat perustelemassa ankaran verotuksensa vetoavin sanakääntein ja mukaansa tempaavin narratiivein. Samaten sotaväen pakkovärväys onnistuu paremmin, jos värväystaakan kantava väestönosa on sotatoimille myötämielinen. Parhaiten tämä onnistuu tarinalla jaetusta vihollisesta sekä raskaasta vastuusta, jonka hallittavien on vain kannettava.

Kun selkeää ja kouriintuntuvaa hyötyä ei ole ollut tarjolla, ovat uskontoon, perinteeseen, moraaliin, myytteihin tai yhteiskuntajärjestykseen vetoavat tarinat olleet kullanarvoisia. Niitä voidaan kuvailla sosiaaliseksi makeutusaineena, joka saa katkerimmankin pakkovallan maistumaan siedättävämmältä. Tarkkaan harkittu hunajainen tarina onkin usein vallanpitäjälle teräsnyrkkiä edullisempi keino saada tahtonsa läpi. Pahantahtoinen vaikuttaminen ei siis aina tule yhteiskunnan ulkopuolelta, etenkään kun katsomme historian ja nykyhetken häikäilemättömimpiä vallankäyttäjiä.

Kuninkaan tai muun yksinvaltiutta korostavan hallintomuodon valta eroaa kuitenkin merkittävästi vapautta korostavista länsidemokratioista. Liberaaliksi aatteeksi kutsuttu – suurella työllä ja vaivalla Suomenkin valtiorakenteeseen sisään leivottu – ajattelutapa korostaa yksilön ja organisaatioiden vapauksia, järjestelmien läpinäkyvyyttä ja lakien yleispätevyyttä. Tähän yhteiskuntamuotoon ja sen narratiiviin sopii huonosti manipulointi tai muu ihmisten tarkoituksellinen harhaanjohtaminen. Epätoivottavana nähdyt informaatiovaikuttamisen toimet myös rapauttavat haitallisella tavalla yhteiskunnallista luottamusta. Johdonmukainen ja totuudellinen viestintä vaikuttaakin olevan se informaatiovaikuttamisen strategia, joka kantaa hedelmää pitkällä aikavälillä.  

Narratiivien ymmärtämisessä mustavalkoisuutta välttävä ajattelu on erityisen tärkeää. Vaikka tarinat vetoavat meihin monin, usein huomaamattomin tavoin, on niiden avulla mahdollista tehdä paljon hyvää niin yksilöille kuin yhteisöille. Yksi merkittävimmistä ja historiallisesti vaikutusvaltaisimmista narratiiveista on kansallinen narratiivi. Tällainen kansallinen tarina kertoo, kuinka maa ja sen kansa ovat luotu, miksi se on olemassa, kuinka kansakunta näkee maailman ja mitä ovat sen tavoitteet. Yksilön näkökulmasta kansallinen narratiivi auttaa hahmottamaan, mihin yksilö kuuluu. Kansallinen narratiivi normittaa ja kontrolloi yksilön käyttäytymistä – se siis esimerkiksi määrittelee, millainen on kunnon suomalainen. Kansallinen narratiivi liimaa keskenään erilaiset ihmiset yhteen ja luo me-hengen. Kansallisia narratiiveja tuotetaan jatkuvasti sekä tarkoituksellisesti että huomaamattamme. Puhumme yksittäisten urheilijoiden menestyksestä kaikkien suomalaisten voittona, korostamme suomalaista erityislaatuisuutta juhlapuheissa ja pidämme erityisen vaikuttavia tapahtumia kansallisina symboleina. Kun narratiiveja alkaa pohtia tarkemmin, niitä alkaa ikään kuin pompahdella silmille joka paikasta.

Mutta millainen oikeastaan on Suomen kansallinen narratiivi, suuri suomalainen kertomus? Mitään virallista Suomen kansallista narratiivia ei ole olemassa, mutta meistä useimmat pystyvät varmasti tunnistamaan tiettyjä Suomelle tyypillisiä ominaisuuksia ja kuvailemaan tiettyjä merkityksellisiä historiallisia tapahtumia. Suomen kansallinen narratiivi voisi sisältää esimerkiksi seuraavia vaiheita.

• Kalevala ja muu kansanperinne
• Erityinen kieli
• Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus valtiollisella tasolla vuonna 1906
• Itsenäistymistaistelu, sisällissota ja jääkäriliike
• Talvisodan henki ja taistelu itsenäisyydestä sotien aikana
• Sotakorvaukset ja Suomen teollistuminen
• YYA-sopimus ja suomettuminen
• Hyvinvointivaltion rakentaminen 1950-luvulta alkaen
• Koulutusihme 1960-luvulta alkaen
• Talouden nousu, uho ja tuho 1980–1990-luvuilla
• Nokia ja digitalisaatio 1990–2000-luvuilla
• Turvallisuusympäristön dramaattinen muutos ja NATO-jäsenyys 

Edellä mainittu listaus ei ole kattava ja se tuskin voisi sitä ollakaan. Narratiivit, olivatpa ne kansallisia tai eivät, muuttuvat ajassa. Lisäksi ne voivat myös sirpaloitua väestön monipuolistuessa. Erilaisissa kulttuureissa, tulotasoissa ja ympäristöissä elävillä ihmisryhmillä voi olla hyvinkin eriäviä käsityksiä siitä, mikä on Suomen kansallisvaltion kannalta olennaista ja mikä yhdentekevää.

On tärkeää pitää mielessä, että vihamielisen valtiollisen informaatiovaikuttamisen yksi tärkeimmistä tavoitteista on kansallisten narratiivin tuhoaminen. Tällaisessa tilanteessa kansalaisilta pyritään viemään usko ja luotto omaan maahansa, sen yhteiskuntaan, hallintojärjestelmään, viranomaisiin sekö selviämisen mahdollisuuksiin. Tällainen toiminta onnistuu muun muassa irrottamalla asiat taustastaan, paisuttelemalla uhkia sekä vaalimalla ilmapiiriä, jossa manipuloijan etua palveleva perusteeton ja epäterve epäily kukoistaa. Nämä ja lukuisat muut “likaiset keinot” ovat vihamielisen informaatiovaikuttamisen tyypillisiä välineitä. Narratiivit ovat, omin eritysin tavoin aina haavoittuvaisia näille ja monille muille vaikutusyrityksille. Se, mikä on kerran pystytetty, voidaan aina kaataa. Jos ei kertarytinällä, niin ainakin pikkuhiljaa rapauttamalla.

“Ennen kuin totalitaariset liikkeet kaappaavat vallan ja luovat maailman omien opinkappaleittensa mukaiseksi, ne loihtivat silmien eteen yhdenmukaisen valemaailman, joka vastaa ihmismielen tarpeisiin paremmin kuin oikea todellisuus. Siinä juuriltaan revityt ihmismassat voivat tuntea pelkän mielikuvituksen avulla olevansa kotona ja säästyvät loputtomilta järkytyksiltä, joita oikea elämä ja aidot kokemukset tuovat ihmisille ja heidän odotuksilleen.”

Hannah Arendt, Totalitarismin synty, s. 425 

Kestävyyden näkökulmasta katsottuna kansallisen narratiivin tuleekin olla uskottava. Sen ei ole tarkoitus olla kaunisteltu kiiltokuva, vaan totuudenmukainen ja rehellinen kuvaus siitä, kuinka maa ja sen kansa ovat luotu, miksi se on olemassa, kuinka kansakunta näkee maailman ja mitkä ovat sen tavoitteet. Tehokas kansallinen narratiivi tunnistaa ja tunnustaa niin kansalliset vahvuudet ja heikkoudet kuin ylpeydenaiheet ja kipupisteetkin. Tässä mielessä kestävä kansallinen narratiivi heijastelee yksilön informaatioturvallisuuden periaatteita. Sekä yksilön, että yhteisöjen vahvuuden edellytyksenä on oman historian tunteminen ja omien kyvykkyyksien sekä heikkouksien ymmärtäminen. Totuudenmukainen ja kattava itseymmärrys muodostaa siis yksilöä ja yhteiskuntaa tehokkaasti tukevan rakenteen.