4.3. Ruokajärjestelmä
4.3. Ruokajärjestelmä
Edellisessä osassa kuvattu energiajärjestelmä on kietoutunut yhteen ruokajärjestelmän kanssa. Kaikissa ruokaketjun vaiheissa käytetään energiaa, joka tähän saakka on ollut ylivoimaiselta valtaosaltaan fossiilista alkuperää.
Kuten ensimmäisellä “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssilla todettiin, globaali ruokajärjestelmä on suuren murroksen edessä. Globaali ruokajärjestelmä on massiivinen millä tahansa mittarilla mitattuna ja siten sen ympäristövaikutuksetkin ovat valtavia. Nykyinen maatalous esimerkiksi käyttää puolet maapallon asuttavasta pinta-alasta, tuottaa neljänneksen tai jopa kolmanneksen kasvihuonekaasupäästöistä ja aiheuttaa yli kolme neljännestä vesistöjen rehevöitymisestä. Ruokajärjestelmän tuottamat ekologiset ongelmat ovat kuitenkin vain yksi syy vaaditun muutoksen taustalla.
Ehkä keskeisin tarvittavan muutoksen syy on se, että nykyinen järjestelmä ei täytä pääasiallista tehtäväänsä. Ruokajärjestelmä ei tuota ruokaturvaa, eli mahdollisuutta hyvään ravitsemukseen ja ravinnonsaannin vakautta, koko ihmiskunnalle. Vaikka ravintoa kalorimääräisesti laskien tuotetaan riittävästi koko maapallon väestölle, on maapallolla silti edelleen satoja miljoonia kroonisesti aliravittuja ihmisiä, joita Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n tilasto seuraa, ja laskennallisten minimirajojen sijaan ihmisten todellisen ravinnontarpeen huomioon ottaen nälkää näkevien määräksi on arvioitu 1,5 miljardia ja vajaaravittujen 2 miljardia (Hickel 2016). Samaan aikaan ylipainoisten määrä kasvaa. Liikalihavuuteen liittyvistä sairauksista on jo tullut aliravitsemustakin suurempi ennenaikaisten kuolemien syy.
Ongelmat eivät tule ratkeamaan itsestään. Päinvastoin: paljon toistetun ennusteen mukaan ruokajärjestelmän pitäisi pystyä tuottamaan nykyiseen verrattuna 50 prosenttia enemmän ruokaa vuonna 2050. Tosin tällaisiin ennusteisiin sisältyy monta lähtökohtaista oletusta – kuten se, että ruokavaliot säilyvät ennallaan kehittyneissä maissa ja kehittyvät maat seuraavat ruokavalioiden suhteen kehittyneiden maiden polkua. Mikäli tulevaisuuden ruokajärjestelmä on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä, se ei voi perustua samanlaisiin systeemisiin ominaisuuksiin kuin nykyinen järjestelmä. Tässä osassa keskitymme kuvaamaan nykyistä järjestelmää. Ruokajärjestelmän murrosta käsitellään tarkemmin neljännellä planetaarisen hyvinvoinnin MOOC-kurssilla.
Mikä on ruokajärjestelmä?
Ruokajärjestelmää voi luonnehtia samoin kuin energiajärjestelmääkin: Kysymys on koko ruokaketjusta, upotettuna sosiaaliseen, ekologiseen ja taloudelliseen ympäristöönsä. Esimerkiksi Maailman ruokaturvakomitean tieteellinen asiantuntijaelin (High Level Panel of Experts, HLPE) määrittelee ruokajärjestelmän seuraavasti: “Ruokajärjestelmä kattaa kaikki osat (ympäristön, ihmiset, prosessit, infrastruktuurin, instituutiot, jne.) ja toiminnot, jotka liittyvät ruuan tuotantoon, jalostukseen, jakeluun, valmistukseen ja kulutukseen sekä näistä toimista syntyvät tuotokset, mukaan lukien sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset vaikutukset.”
Kestäväksi ruokajärjestelmäksi HLPE määrittelee “ruokajärjestelmän, joka takaa ruokaturvan ja ravitsemuksen kaikille siten, että taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen perusta tuottaa ruokaturvaa ja ravitsemusta tuleville sukupolville ei vaarannu”. Ruokaturva puolestaan tarkoittaa YK:n määritelmän mukaan sitä, että kaikilla ihmisillä on kaikkina aikoina fyysiset, sosiaaliset ja taloudelliset mahdollisuudet saada riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa, joka vastaa heidän ruokamieltymyksiään ja ravitsemuksellisia tarpeitaan aktiivista ja terveellistä elämää varten.
Ruokajärjestelmässä sosiaaliset ja ekologiset osajärjestelmät ovat kietoutuneet toisiinsa
Ruokaketju tarkoittaa ruuan koko ketjua maatilalta tai kalastuksesta tuotantopanoksineen (kuten koneet ja lannoitteet) prosessoinnin, kaupan ja palvelujen kautta kuluttajalle. Kaikissa ruokaketjun vaiheissa kuluu energiaa ja syntyy ruokajätettä.
Ruokajärjestelmää ei ole kuitenkaan hedelmällistä kuvata yksin myönteisten ja kielteisten tuotoksiensa kautta. Ruokajärjestelmän systeemisestä näkökulmasta ymmärtämisessä keskeisellä sijalla ovat ruokajärjestelmän prosessit. Nämä prosessit kytkeytyvät yhtäältä ruokajärjestelmässä tapahtuvaan eri toimijoiden – kuten tuottajien, jalostajien ja kuluttajien – väliseen vuorovaikutukseen ja suhteisiin, kuten epätasaisiin valtasuhteisiin.
Toisaalta prosessit tarkoittavat materiaali- ja energiavirtoja järjestelmän sisällä sekä järjestelmän ja sen ympäristön välillä, joista erityistä huomiota tulee kiinnittää ekologisiin prosesseihin niin maanpäällisen kuin vedenalaisenkin elämän osalta. Näiden ekologisten prosessien vaaliminen on kirjattu YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin (SDG 14 & 15), kuten “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssilla kerrottiin. Planetaarinen hyvinvointi kytkeytyy näiden prosessien eheyden säilyttämiseen esimerkiksi maanviljelyn ja kalastuksen aiheuttamilta häiriöiltä.
Ruuantuotanto kietoutuu yhteen monien kriittisen tärkeiden ekologisten prosessien kanssa. Tällaisia ovat esimerkiksi pölytys, maaperäeliöstön ylläpitämä ravinnekierto ja makean veden kierto. Aiheuttaessaan niukkuutta vesivarantoihin ja heikentäessään maatalousmaata nykyinen ruoantuotanto heikentää omia toimintaedellytyksiään. Tietenkin myös ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat kuten kuivuus, voimistuvat hellejaksot kuumilla alueilla ja tulvat sekä kasvi- ja eläintautien lisääntyminen tulevat osaltaan vaikeuttamaan globaalia ruoantuotantoa.
Ruokajärjestelmään sisältyy ruokaketjun ohella ketjuun vaikuttavat politiikkasektorit, kuten maatalous- ruoka-, kauppa- ja geopolitiikka. Kuten “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssilla kerrottiin, myös tieteellä ja teknologian kehittämisellä on ollut suuri vaikutus nykyjärjestelmän kehittymiseen. Sosiaalisten järjestelmien tapaan ihmisen toiminnan ja sitä ohjaavien normatiivisten rakenteiden välinen dynamiikka vaikuttaa myös ruokajärjestelmän eri osiin.
Ruokajärjestelmän tyyppejä
Monimutkaisille järjestelmille tyypillisellä tavalla myös ruokajärjestelmän rajat ovat häilyvät. Usein on tapana ajatella, että eritasoiset ruokajärjestelmät kietoutuvat ja limittyvät toisiinsa: esimerkiksi Suomessa voidaan puhua Suomen ruokajärjestelmästä, mutta se on myös osa globaalia ruokajärjestelmää. Vaikka elämme yhteisessä globaalissa ruokajärjestelmässä, jossa yhdessä maailman kolkassa tapahtuvat asiat voivat vaikuttaa esimerkiksi ruoan maailmanmarkkinahintaan ja sitä kautta säteillä kaikkialle muualle maailmaan, ei järjestelmä silti tietenkään tarjoa kaikille ihmisille samoja haittoja ja hyötyjä. Ruokajärjestelmän kehittymisen ja eriävien vaikutusten huomioimisen helpottamiseksi on kehitetty erilaisia tyypittelyjä kuvaamaan erilaisia ruokajärjestelmiä. Esimerkiksi edellä mainittu asiantuntijaelin HLPE jakaa järjestelmät kehitysasteen mukaan kolmeksi erilaiseksi järjestelmäksi: perinteiseksi, sekamuotoiseksi (mixed) ja moderniksi järjestelmäksi.
Perinteisessä ruokajärjestelmässä ihmiset asuvat pääosin maaseudulla. Ruokavalion monipuolisuus voi olla vähäistä sen vuoksi, että kulutettu ruoka on pääasiassa paikallisesti ja usein itse tuotettua. Eläintoreilta ja pieniltä kioskeilta ostettu ruoka koostuu pääosin tuoreista elintarvikkeista. Peruselintarvikkeet ovat pääasiassa kohtuuhintaisia, mutta eläinperäisiin ruokiin ei välttämättä ole kaikilla varaa. Ruoan laadun ja turvallisuuden valvontaa ei yleensä ole, ja ruokamainontaa ja -tietoa on niukasti. Ruoka voi olla ravintoarvoiltaan heikkoa, kun se koostuu pääasiassa perusviljoista, kuten maissista, riisistä ja vehnästä. Tällöin proteiinin ja hivenaineiden saanti jää vähäiseksi ja niiden puutteen aiheuttamat terveysongelmat, kuten lasten kitukasvuisuus, ovat yleisiä. Toisaalta ympäristöolosuhteet vaikuttavat huomattavasti tarjolla olevan ravinnon ravintoarvoihin ja proteiinisisältöön, ja esimerkiksi rannikkoalueilla proteiinin saatavuus kalastuksen kautta on myös perinteisessä järjestelmässä suurta.
Sekamuotoisessa ruokajärjestelmässä suurempi osuus ihmisistä asuu kaupunkien lähialueilla ja kaupungeissa ja he ovat keskimäärin paremmin toimeentulevia kuin perinteisissä ruokajärjestelmissä. Ihmisillä on myös näissä perinteisiä ruokajärjestelmiä monimutkaisemmissa järjestelmissä pääsy paikallisille elävien eläinten markkinoille, mutta myös supermarketteihin, joissa on laaja valikoima jalostettuja, pakattuja ja tuoreita elintarvikkeita ympäri vuoden.
Sekamuotoisissa järjestelmissä on vaihtoehtona ateriointi myös kodin ulkopuolella, kun kaupungistuminen tuo mukanaan mm. street foodin eli katukeittiöt. Elintarvikkeiden laatu- ja turvallisuustasot vaihtelevat laajasti eri elintarvikkeiden välillä, mitä kehittyvä sääntely yleisesti ottaen parantaa. Elintarvikkeiden mainonta lisääntyy supermarketeissa ja pikaruokaravintoloissa. Näissä järjestelmissä ihmiset saavat yleensä monipuolisia elintarvikkeita, mikä johtaa riittävään kalorien ja proteiinien saantiin. Kalorien ja proteiinin puutteen aiheuttamien terveyshaittojen sijaan ongelmaksi muodostuvat prosessoidun ruuan rasvojen ja sokerin mukanaan tuomat haitat, kuten ylipaino ja sen aiheuttamat sydän- ja verisuonitaudit ja diabetes.
Modernissa ruokajärjestelmässä suurempi osa ihmisistä asuu yleensä kaupunkialueilla, ja heillä on suuremmat tulot ja valtavasti erilaisia elintarvikevaihtoehtoja: suurimmissa hypermarketeissa on kymmeniä tuhansia eri tuotteita. Kuluttajat asuvat usein kaukana siitä, missä heidän ruokansa tuotetaan. Teknologian ja infrastruktuurin kehittymisen ansiosta kuluttajat saavat laajan valikoiman elintarvikkeita ympäri vuoden. Kuluttajilla on vaihtoehtoja sen suhteen, mistä he hankkivat elintarvikkeensa. Supermarketit tarjoavat yleensä enemmän valinnanvaraa, parempaa laatua ja erikoisempia tuotteita.
Modernissa järjestelmässä kodin ulkopuolella nautittavaan ateriointiin on monia vaihtoehtoja pikaruokaravintoloista buffet-ravintoloihin ja gourmet-ravintoloihin, joissa käytetään yleensä laadukkaampia raaka-aineita. Kuten sekaruokajärjestelmissä, elintarvikkeiden hinnat vaihtelevat suuresti, ja tuoreet elintarvikkeet ovat kalliimpia kuin useimmat pakatut elintarvikkeet. Tuoretuotteiden suhteellinen hinta verrattuna peruselintarvikkeisiin on kuitenkin alhaisempi kuin perinteisissä ruokajärjestelmissä. Paikalliset ja luonnonmukaisesti tuotetut tuotteet ovat yleensä kalliimpia. On myös vielä kalliimpia vaihtoehtoja, kuten erikoispakattuja elintarvikkeita ja korkeatasoisia ravintoloita.
Modernissa järjestelmässä vahvat säädökset mahdollistavat elintarvikkeiden laadun ja turvallisuuden tiukan valvonnan. Elintarvikkeiden myynninedistämistoimia ja elintarvikemerkintöjä tehdään entistä enemmän, ja niissä keskitytään usein terveyteen tai ympäristöön, kuten geenimuuntelemattomien, paikallisten tai luomutuotteiden korostamiseen. Moderneissa elintarvikejärjestelmissä ruoan, erityisesti pitkälle jalostetun ruoan, runsaus on yhteydessä ylipainon, lihavuuden ja sairauksien lisääntyneeseen riskiin. Eläinperäisten tuotteiden kulutus on usein suhteessa paljon korkeampaa, mikä vaikuttaa sekä ruokavalion kansanterveysvaikutuksiin että ekologiseen kestävyyteen. Tulojen ja koulutuksen lisääntymisen myötä ihmisten tieto ruokavalion, ravitsemuksen ja terveyden välisistä suhteista lisääntyy, mutta järjestelmän ominaisuudet vaikuttavat huomattavasti siihen, muuttuuko lisääntynyt tieto terveyttä edistäviksi ruokavalinnoiksi.
Nykyinen ruokajärjestelmä tuottaa runsaasti ei-aiottuja seurauksia
Kuten jo “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssilla kerrottiin, ruokaan kytkeytyvät ympäristövaikutukset ovat mittavat. Ruokajärjestelmän kestävyyden parantaminen onkin erittäin keskeisessä asemassa monimuotoisuuden suojelussa, ilmastonmuutoksen hillinnässä sekä veden kulutuksen ja saastumisen vähentämisessä. Tämä on helposti ymmärrettävistä ruokaan kytkeytyvien ympäristövaikutusten avainlukuja tarkasteltaessa: Noin neljännes tai jopa kolmannes (maankäytön muutosten laskentatavasta riippuen) kasvihuonekaasupäästöistä kytkeytyy ruokaan (näistä iso osa on maankäytön ja energiatuotannon päästöjä); puolet maapallon asuttavasta maa-alasta on maatalouden käytössä; maatalous kattaa 70 prosenttia maailman makean veden kulutuksesta; 78 prosenttia maailman valtamerten ja makean veden rehevöitymisestä johtuu maataloudesta; maapallon nisäkkäistä (muista kuin ihmisistä) 94 prosenttia on kotieläimiä (karjaa); maatalous on uhka valtaosalle niistä kymmenistä tuhansista lajeista, jotka ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon.
Ympäristövaikutusten lisäksi nykyinen ruokajärjestelmä aiheuttaa tai voimistaa monia vakavia terveydellisiä ongelmia. Näitä aiheuttavat virheravitsemus eli yhtäältä ali- ja vajaaravitsemus ja toisaalta ylipaino ja liikalihavuus, mutta myös ruoan ravitsemuksellinen huonolaatuisuus, kuten hivenaineiden puute.
Aliravitsemus on monimuotoinen ongelma. Jotta nälänhädän vähentämisessä saavutettua edistystä voitaisiin mitata ja seurata yhdellä mittarilla, tutkijat ovat määritelleet pisteytysjärjestelmän, jota kutsutaan nimellä “Globaali nälkäindeksi” (Global Hunger Index, GHI). Globaali nälkäindeksi pyrkii arvioimaan nälän moniulotteista luonnetta yhdistämällä neljä keskeistä aliravitsemuksen indikaattoria yhdeksi indeksipistemääräksi. Nämä indikaattorit ovat 1) koko väestön aliravitsemus (kuvastaa väestön osuutta, joka ei saa riittävästi kaloreita), 2) alle viisivuotiaiden lasten alipainoisuus (joka kuvastaa akuuttia aliravitsemusta), 3) alle viisivuotiaiden lasten kitukasvuisuus (joka kuvastaa kroonista aliravitsemusta) sekä 4) alle viisivuotiaiden lapsikuolleisuus (joka kuvastaa puutteellisen ravinnon ja epäterveellisen ympäristön yhteisvaikutusta). Maailman nälkätilanne maittain näin rakennetun indeksin avulla on kuvattuna alla olevassa interaktiivisessa kartassa.
Kuvio. Globaali nälkäindeksi. Indeksiä mitataan asteikolla 0-100, jossa 0 on paras tulos (eli "ei nälkää") ja 100 on huonoin tulos. Voit tarkastella kuviota myös maittain.
Kuviossa maiden kehitystä tarkastelemalla huomataan, että nälkätilanne on helpottunut useimmissa maailman nälkäänäkevissä maissa. Vuonna 2021 vain Somalian tilanne luokiteltiin “äärimmäisen hälyttäväksi”. Kuitenkin tavoitteisiin nähden nälän poistamisessa maailmasta on edistytty liian hitaasti ja kehitys on epätasaista. On myös tärkeää huomata, että kuvio kuvaa vain vakavaa aliravitsemusta ja energiavajetta. Myös vajaaravitsemus ja ruokaturvattomuus eli ruoan saannin epävarmuus tai niukkuus rajoittavat aktiivista ja tervettä ihmiselämää ja lisäävät terveysongelmien riskejä, mutta näitä ongelmia yllä oleva mittari ei kuvaa.
Liikalihavuus on yksi johtavista riskitekijöistä maailmassa ennenaikaisten kuolemien suhteen. Ylipaino ja liikalihavuus määritellään pituuden ja painon suhteeseen perustuvalla painoindeksillä. Kun puhutaan liikalihavuuden aiheuttamista kuolemantapauksista, tarkoitetaan sitä, että liikalihavuus altistaa erilaisille kuolemaan johtaville sairauksille. Taustalla on olennaisesti myös liikalihavuuteen usein liittyvä virheravitsemus, esimerkiksi huonolaatuisten rasvojen liikasaanti.
Alla olevassa kuviossa esitetään liikalihavuuteen kytkeytyvien kuolemantapausten määrä maittain.
Kuvio. Liikalihavuuteen kytkeytyvien kuolemantapausten määrä vuonna 2019. Liikalihavuus kytkeytyi riskitekijänä noin 8,5 prosenttiin kuolemantapauksista maailmassa vuonna 2019. Kuviota voi tarkastella myös maittain.
Sekä aliravitsemus että ylipaino/liikalihavuus ovat kiinteästi yhteydessä tulotasoon. Ymmärrettävästi aliravitsemuksesta kärsitään alhaisen tulotason maissa. Kuten yllä olevasta kuviosta huomataan, kaikkein rikkaimmissa maissa ei kuitenkaan kuolla liikalihavuuteen liittyviin sairauksiin eniten, vaan keskitulotason maissa – kuten Itä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa – todennäköisesti sen vuoksi, että niissä syödään paljon, mutta niissä ei ole yhtä laadukas terveydenhuolto paikkaamaan ruokavalioista johtuvia terveysongelmia kuin rikkaissa länsimaissa. Ruokavalioiden merkitys näkyy siinäkin, että esimerkiksi Japanissa ja Etelä-Koreassa kuollaan liikalihavuuteen vähemmän kuin maiden tulotaso antaisi odottaa.
Globaalit ruokaregiimit
Ruokaregiimeillä tarkoitetaan järjestelmän keskeisiä toimijoita ja vakiintuneita uskomuksia, normeja ja sääntöjä, jotka ohjaavat ruokajärjestelmän toimijoiden – kuten maanviljelijöiden, yritysten ja työntekijöiden – toimintaa kaikissa ruokaketjun osissa. Yksinkertaisemmin ruokaregiimejä voisi kuvata sekä kansallisia ruokajärjestelmiä että maailman ruokajärjestelmää ohjaavina vakiintuneina periaatteina.
Regiimien analysoinnilla on tutkimuskirjallisuudessa ollut tarkoitus tehdä näkyväksi tietynlaisia suhteita ruoan tuotannossa ja kulutuksessa: esimerkiksi sitä, kuinka globaali kapitalismi tarvitsee toimiakseen ja itseään uusintaakseen tietynlaisia ruokaketjusuhteita ja kuinka pääoman kasautumisen muodot tuottavat globaalin valtajärjestyksen, joka näkyy muun muassa siinä, kuinka ruokaa maailmanlaajuisesti liikutellaan.
Varhaisemman vaiheen ruokaregiimejä koskeva kirjallisuus on kapitalismikriittistä ja rikasta, ja vaikka se ei ole edes ruokaregiimien perusteista lainkaan yksimielistä, se on vähintäänkin nostanut tarkasteluun kriittisiä kysymyksiä, kuten: Miten, missä ja kuka tuottaa minkäkinlaista ruokaa kansainvälisessä kapitalistisessa taloudessa; Miten, missä ja kenen toimesta minkäkinlaista ruokaa kulutetaan; Ja mitä sosiaalisia ja ekologisia vaikutuksia ruoantuotannon ja -kulutuksen kansainvälisillä suhteilla on eri ruokajärjestelmissä? Tässä kapitalismikriittisessä regiimikirjallisuudessa puhutaan yleensä kolmesta globaalista eri historiallisille ajanjaksoille ajoittuvasta ruokaregiimistä.
Ensimmäinen näistä ajoitetaan yleensä 1870-luvulta maailmansotien väliseen aikaan. Sen aikana trooppisen ja lauhkean vyöhykkeen kolonialististen prosessien kautta siirtokuntien halpa ruoka ja raaka-aineet ruokkivat teollistumista Euroopassa. Samaan aikaan nousevat siirtokuntavaltiot (Argentiina, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia) USA:n johdolla toimittivat Eurooppaan työväenluokan perusravintoa. Joissain luonnehdinnoissa ensimmäinen ruokaregiimi kiteytetään vehnän ja sokerin kaltaisten bulkkihyödykkeiden siirtomaa-aikaiseen kauppaan.
Tälle regiimille oli leimallista brittiläisen maailmantalouden hegemonia, itsenäistyvät entiset siirtokunnat ja kansallisvaltioiden nousu, mikä loi perustan kansainväliselle ruokajärjestelmän työnjaolle. Vaikka elintarvikkeita – kuten sokeria – oli toki liikuteltu paljon aiemminkin, voi ruokaregiimille ominaisena maailmanhistoriallisena piirteenä pitää sitä, että se synnytti maailmanmarkkinahinnat peruselintarvikkeille. Samalla se ainakin retorisesti oikeutti itseään vapaakaupan normein. Aikakauden ruokaregiimiä kuvastavat erilaiset työntekijöiden – ja myös naisten ja lasten – riiston muodot.
Toinen ruokaregiimi ajoittuu toisen maailmansodan päättymisestä 1970-luvulle. Aikakauden ruokaregiimissä Yhdysvaltain rooli oli hallitsevin. Tuon aikakauden ruokaregiimi käänsi elintarvikkeiden virtauksen pohjoisesta etelään, kun Yhdysvaltojen maatalousylijäämiä alettiin siirtää etelään elintarvikeavun muodossa. Vastavoimana tälle oli Neuvostoliiton antama kilpaileva apu – kylmän sodan asetelmalle tyypillisellä tavalla. Yhtenä tuloksena tästä oli globaalin etelän tuontiriippuvuuden kasvu ja oman ruoantuotannon kannattavuuden romahtaminen, mikä heikensi etelän ruokaturvaa, alueellisen ruoantuotannon häiriönsietokykyä ja maanviljelijöiden toimeentuloa.
Regiimiä kuvastaa teollisen maatalouden ja valmiselintarvikkeiden tuotannon kasvu. Tälle ajanjaksolle oli ominaista maatalousbisneksen pääomien kasvu ja kansainvälistyminen, samoin kuin teollisen maatalouden maailmanlaajuinen leviäminen "vihreän vallankumouksen" avulla (mistä kerrottiin “Johdatus planetaariseen hyvinvointiin” -kurssilla). Siinä etelän maatalousvaltaisissa talouksissa tuotettiin muutaman viljalajikkeen (vehnä, maissi, riisi) korkeatuottoisia lajikkeita uusilla tehotuotantomenetelmillä, joihin liittyi lannoitteiden, torjunta-aineiden, keinokastelun ja koneiden runsas käyttö.
Maailmanlaajuisiin markkinoihin suuntautuneen teollisen maatalouden kehittyminen heikensi talonpoikaismaataloutta ja lisäsi suurmaanomistajien valtaa. Vihreä vallankumous mahdollisti yhtäältä tehokkaan ruuantuotannon, mutta toisaalta aiheutti samalla luokka-, sukupuoli- ja alueellisen eriarvoisuuden syvenemistä. Talonpoikien maiden keskittyminen yhä harvempiin käsiin – yhdessä aiemmin työvoimavaltaisten toimintojen koneellistamisen kanssa – työnsi talonpojat heikommille viljelyalueille ja kaupunkien slummeihin ennennäkemättömän suurina määrinä, mikä luonnollisesti teki heistä otollisia riiston kohteita. Huomionarvoista tälle aikakaudelle on myös ympäristö- ja muiden sosiaalisten liikkeiden syntyminen maatalousbisneksen vastavoimaksi ja kritiikkinä ruoantuotannon paikallisesti voimistuneita ympäristöhaittoja vastaan.
Kolmannen ruokaregiimin aika ajoitetaan 1980-luvun alusta nykypäivään. Sitä koskevat tulkinnat ovat kiistellympiä, jo siksikin että nykyhetkeä kuvatessaan tarkastelukohde on liikkeessä. Kuitenkin tätä ruokaregiimiä koskevissa tutkimuksissa toistuvat tietyt luonnehdinnat. Regiimille on ominaista ylikansallisten maatalous- ja elintarvikekonsernien ennennäkemätön valta, vapautettu maailmanlaajuinen elintarvikekauppa, voimakkaampi kytkös rahoitus- ja sijoitusmarkkinoihin, globalisoituneet eläinperäisen ravinnon tuotantoketjut (ns. lihakompleksit), yhä keskittyneempi maanomistus sekä kasvavat ekologiset ja sosiaaliset ongelmat ja näihin kytkeytyvä voimistuva ympäristö- ja sosiaalinen liikehdintä.
Kolmannen ruokaregiimin ehkä keskeisin piirre on sen asemointi uusliberalistisen globalisaation yleiseen dynamikkaan. Tätä luonnehtivat markkinoiden vapauttaminen ja julkisten toimintojen ja palvelujen yksityistäminen. Valtioilla on ruokajärjestelmässä (esimerkiksi ruuan laatuun liittyviä) sääntelytehtäviä, mutta suhteessa (globaaliin) pääomaan valtioilla on pikemmin palveleva rooli. Markkinaideologian määrittämät säännöt vakiinnuttavat yritysten vallan ruokajärjestelmässä. Finansialisaatio – yksinkertaisesti määritellen pääoman lisääntynyt vaikutus ruokajärjestelmässä – tarjoaa uusia mahdollisuuksia paitsi voiton tavoitteluun pääomasijoituskonsortiolle myös ruokaketjun eri toimijoille; esimerkiksi supermarkettiketjut ovat siirtymässä myös pankkitoimintaan.
Maataloustuotannon teollistuminen kiihtyy – mikä näkyy muun muassa ruokajärjestelmän yhteenkietoutumisena fossiilisten polttoaineiden käytön kanssa – ja aiheuttaa pahenevia ympäristöongelmia. Myös liikenteen biopolttoaineiden tuotanto on tullut uutena tekijänä haastamaan ruoantuotantoa ja lisäämään kilpailua viljelykelpoisen maan käytöstä. Osana kolmatta ruokaregiimiä ruoka tuotetaan usein yhä kauempana sieltä, missä se kulutetaan.
Regiimin aiheuttamat ongelmat aktivoivat myös vastavoiman kehittymisen, kun ympäristö- ja muut sosiaaliset liikkeet vaativat ruokajärjestelmään oikeudenmukaisuutta ja kestävyyttä. Astetta radikaalimpaa liikehdintää on kutsuttu ruokasuvereniteetin vaatimukseksi. Ruokasuvereniteetti on globaalista etelästä lähtenyttä kansalaisliikehdintää, joka vaatii ruokajärjestelmän täydellistä uudistamista ja itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin palauttamista paikallisyhteisöille ja viljelijöille.
Yllä kuvattu ruokaregiimejä koskeva tarkastelu on siis ollut perusluonteeltaan kapitalismikriittistä ja siten julkilausutusti poliittista. Tämä on ongelmallista vain, mikäli valittu tarkastelukulma muuttuu ruokaregiimejä koskevasta analysoinnista vain perusteiden etsimiseksi valitun tulokulman oikeuttamista varten. Kapitalismikriittistä regiimitutkimusta on myös kritisoitu esimerkiksi liiallisesta yleistämisestä ja ajallisten ja paikallisten erityisyyksien sivuuttamisesta. Esimerkiksi talonpoikien niputtaminen homogeeniseksi ”uhrien” joukoksi ja yritysten kohtelu vain yhtenäisenä ryhmänä ovat saaneet osakseen kritiikkiä. Tieteellisen toiminnan luonteeseen tietysti kuuluu, että tällaisia aukkoja tutkimuksessa jatkuvasti paikataan. Sen sijaan kapitalismikriittistä ydintä on kritisoitu vähemmän eikä sitä ole osoitettu perustaltaan virheelliseksi.
Regiimikeskustelu tekee joka tapauksessa ilmeiseksi tämän kurssin keskeistä viestiä: sen, kuinka ihmisten ja organisaatioiden suhteet ovat järjestyneet, tuottavat järjestelmän emergentit ominaisuudet ja kyvyt muuttaa maailmaa. Se toimii esimerkkinä siitä, että ihmisjärjestelmissä on uskomuksina sisäistettyjä jaettuja normeja esimerkiksi kapitalismin ja markkinaliberalismin toimivuudesta, mikä aiheuttaa säännönmukaisuutta (tendenssejä) järjestelmään mutta sisältää samalla jatkuvan muutoksen mahdollisuuden: ruokaregiimejä painostetaan muutokseen yhtäältä järjestelmää kritisoivien liikkeiden vaatimuksista mutta myös muiden yhteiskuntien osajärjestelmien muutoksen painostuksesta.
Ruokaa on kuitenkin tuotettu yhä kasvavalle määrälle ihmisiä siten, että trendi ali- ja vajaaravittujen määrässä on ollut viime vuosikymmeninä laskeva koronapandemiaan saakka, joka puolestaan jälleen nosti ali- ja vajaaravittujen lukumäärää. Tulevaisuus on kuitenkin epävarma sen suhteen, kykeneekö ruokajärjestelmä tuottamaan parempaa ruokaturvaa kestävällä tavalla. Ruokaa on tuotettu yhä suurempia määriä ja suhteessa edullisemmin. Sen sijaan jatkuvasti kasvavankaan ruokamäärän oikeudenmukainen jakaminen ja ympäristöongelmien vähentäminen eivät ole kuuluneet ruokajärjestelmän ydintehtäviin, ja on vaikea nähdä, kuinka ilman ruokaregiimin perustavaa muutosta nämä ongelmat voisivat jatkossakaan ratketa.
Seuraavaksi tarkastelemme nykyistä ruokajärjestelmää ja sen toimintaongelmia hieman tarkemmin. Toimivaksi määrittelemme ruokajärjestelmän, joka kykenee tuottamaan ruokaturvaa ja toimimaan sillä tavalla kestävästi, ettei ruokaturvan tuottaminen vaaranna pitkällä aikavälillä planetaarista hyvinvointia tai perustu epäoikeudenmukaisiin prosesseihin.
Miksi ruokajärjestelmä ei toimi?
Monimutkaisissa järjestelmissä syyt järjestelmän tuottamiin ongelmiin ovat harvoin yksinkertaisia. Globaalin ruokajärjestelmän kaltaisessa järjestelmässä ongelmien syyt voivat lisäksi olla hyvin kontekstisidonnaisia ja paikallisia. Kuitenkin tutkimuksessa on tunnistettu monia ruokajärjestelmän rakenteeseen liittyviä yleisiä ja laaja-alaisia ongelmia. Nämä tuottavat itseään voimistavia kehiä, joista voi olla ylivoimaisen vaikeaa paeta. Seuraavaksi esitetään niistä muutamia.
Köyhyys kytkeytyy kiinteästi ruokajärjestelmään. Maailman kaikkein köyhimmistä ihmisistä valtaosa asuu maaseuduilla, ja heistä suurin osa on omavaraisviljelijöitä ja kalastajia. Ympäri maailmaa ihmiset joutuvat ilman koulutusta, työllistymismahdollisuuksia, sosiaaliturvaa tai poliittista edustusta köyhyyden kierteisiin, minkä myötä heillä ei ole riittävästi kohtuuhintaista ja laadukasta ruokaa. Ruokaturvan puutteessa onkin useammin kyse ruoan saavutettavuuden haasteista eikä niinkään ruoan riittävyydestä.
Köyhyys on moniulotteinen ongelma, joka muun muassa heikentää yksilöiden kykyjä osallistua yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään parantaakseen omaa asemaansa. Itseään voimistava köyhyyden kehä syntyy vähäisistä valinnanmahdollisuuksista, haavoittuvasta asemasta erilaisten häiriöiden edessä ja sosiaalisesta syrjäytymisestä. Tällaista kierrettä kutsutaan köyhyysloukuksi.
Myös köyhien yhteisöjen sisällä on eriarvoisuutta. Erityisen ongelmallisessa asemassa ovat kehittyvien maiden lapset, joilla ei ole koulutusmahdollisuuksia tai joita tarvitaan kipeämmin kodin piirissä työvoimana. Naiset ovat haavoittuvammassa asemassa esimerkiksi palkkaan, maanomistukseen tai luotonsaantiin kohdistuvan syrjinnän vuoksi, mutta myös kulttuuristen kodin, lasten ja vanhusten hoitajan roolinsa myötä. Merkittävä osa perheviljelmien viljelijöistä matalan tulotason maissa on naisia, joilla ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia omistaa maata ja päättää maan käytöstä.
Vallan ja varallisuuden keskittyminen on tyypillistä myös globaalissa ruokajärjestelmässä. Talouden ja politiikan piirit kietoutuvat yhteen, minkä myötä globaalin ruokajärjestelmän suurimmat yritykset ja etujärjestöt pystyvät resurssiensa turvin vaikuttamaan huomattavissa määrin itseään koskevan poliittisen sääntelyn määrään ja laatuun. Ruokajärjestelmän osalta puhutaankin hybridijärjestelmästä, jossa yksityisen sektorin vaikutus ruokapolitiikkaan ja järjestelmän prosessien sääntöihin ja normeihin on huomattava. Yksi osoitus yksityisen ja julkisen sektorin yhteenkietoutumisesta on niin sanottu pyöröovi-ilmiö, jossa avainhenkilöitä siirtyy merkittäville paikoille yksityisen ja julkisen sektorin puolelta toiselle. Heidän mukanaan siirtyy asiantuntijatietoa, jota pienemmillä kilpailijoilla ei ole. Ruokajärjestelmässä tämä ilmiö on tunnistettavissa laajalti – joskin on muistettava, että tilanne vaihtelee huomattavasti alueittain.
Sääntelyn purkaminen ja vapaakaupan edistäminen ovat paitsi nostaneet valtavan määrän ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä viime vuosikymmeninä, myös juurruttaneet paljon valtaa ruokajärjestelmän suurille toimijoille. Suuret toimijat voivat toimintojaan kohdentamalla joustavasti hyödyntää eri maiden suotuisampia talousrakenteita, kuten alhaisempaa verotusta, mihin pienemmät kilpailijat eivät kykene. Samoin globaalissa ruokaketjussa yrityksille on saatavilla ja mahdollista hyödyntää heikossa asemassa olevaa halpaa työvoimaa, jolla ei ole realistisia mahdollisuuksia puolustaa omia etujaan esimerkiksi järjestäytymällä.
Ruokajärjestelmässä myös epäreilu kilpailu valtioiden ja alueiden välillä on tyypillistä. Karkeasti jakaen rikas pohjoinen hyötyy kehittyvien ja vähiten kehittyneiden maiden kustannuksella, kun nämä maat ovat jääneet alhaisen jalostusasteen raaka-aineiden tuottajiksi ja varsinainen lisäarvon tuotanto ja jalostus tehdään muissa maissa. Ruokajärjestelmässä kilpailun vapauttaminen ei ole poistanut protektionistisia käytäntöjä, mikä tarkoittaa kotimaisten tuottajien suojelemista ulkomaista kilpailua vastaan esimerkiksi maataloustukien, suojatullien, kiintiöiden ja tuotteiden laatuvaatimusten avulla. Kaupan vapauttaminen on kuitenkin tuottanut suurten toimijoiden hallitsemia globaaleja tuotantoketjuja ja kilpailua, jossa kehittyvien maiden pienten tuottajien on mahdotonta pärjätä tuontituotteita vastaan niillä tuotantopanoksilla ja -menetelmillä sekä pääomilla, joita heillä on käytössään.
Käytännössä tämä on monissa tapauksissa johtanut tilanteeseen, jossa kehittyvien maiden viljelijöiden on joko tyydyttävä omavaraisviljelyyn tai tuotettava vientiä varten rahakasveja kuten kaakaota tai kahvia yksipuolisilla viljelmillä. Tämä puolestaan heikentää kehittyvien maiden ruokaturvaa ja altistaa tuottajat globaaleilla markkinoilla määrittyvien hintojen heilahteluille, joihin he eivät itse voi vaikuttaa.
Tällaisten systeemisten globaalia pohjoista globaalin etelän kustannuksella suosivien prosessien myötä ruokajärjestelmän sosiaalinen kestävyys on kyseenalainen ja ekologinen kestävyys kärsii. Kun resursseja uudistaa maatalouden käytäntöjä ei ole, maaperä köyhtyy jatkuvasti, mikä edelleen heikentää maataloustuotannon kannattavuutta.
Edellä esiteltyjen energia- ja ruokajärjestelmien korjaaminen tulee olemaan tämän vuosisadan suurimpia haasteita. Tämän kurssin ydinviesti on, että kun ongelmat ovat systeemisiä, tulee ratkaisujenkin olla. Tähän pureudutaan neljännellä planetaarisen hyvinvoinnin MOOC-kurssilla.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.