3.3. Viisautta reittivalintoihin
3.3 Viisautta reittivalintoihin
Valistuksen perintö, yksiäänisyys ja kolonialismi
Nykytietomme ekologisista kriiseistä perustuu pitkälti nykypäivän tieteelliseen tietoon. Sen välineet ja menetelmät tuottavat verrattoman tärkeää tietoa maapallojärjestelmien ja erilaisten elämää ja hyvinvointia mahdollistavien prosessien muutoksista sekä monimuotoisuuden muutoksista. Tieteen menetelmät mahdollistavat järjestelmällisen ja pitkiä aikavälejä kattavan muutosten seurannan sekä selitystekijöiden tunnistamisen ja tulevaisuuden mallintamisen. Tieteellisen toiminnan merkitys ongelmien tunnistamiselle, kuvaamiselle ja syiden hahmottamiselle saattaa johtaa ajatukseen, että myös ongelmien ratkaiseminen on tieteen käsissä tai että tieteellistä tietoa tarpeeksi omaksuneet ihmiset päätyvät rationaalisella järkeilyllä keskenään samoihin päätelmiin siitä, miten kriisien ratkaisemiseksi tulisi toimia. Ajatusmallin juuret ovat valistuksen aikakaudella, johon kurkistamme seuraavaksi tutustumalla 1900-luvun merkittävimpiin yhteiskuntatieteilijöihin kuuluneeseen ja aikansa paradigmoja haastaneeseen Isaiah Berliniin (1909–1997).
Berlinin elinaikana yhteiskunnallinen ja filosofinen tutkimus oli inspiroitunut matemaattisista tieteistä ja luonnontieteistä. Useiden tunnustettujen yhteiskunnallisten ajattelijoiden ja tutkijoiden puheenvuorot heijastelivat valistuksen perintöä. Valistuksen ajanjaksoa (Enlightenment) 1600–1700-luvuilla ja sen vaikutusvaltaista ajattelullista perintöä kuvaa paradigmaattinen ajattelutapa. Sen mukaan (1) jokaiseen merkittävään kysymykseen on löydettävissä yksi oikea vastaus, (2) oikean vastauksen saamiseksi on olemassa selvä menetelmä, ja (3) yhdessä nuo oikeat vastaukset tarjoavat meille yhtenäisen, säröttömän ja kokonaisen oikean maailmankuvan (Berlin puhui kosmisen palapelin kokoamisesta). Täsmällisiä tietoväittämiä tuottavilla luonnontieteellisillä ja rationaalisen ajattelun menetelmillä uskottiin voitavan löytää myös yhteiskunnallisiin ja moraalisiin kysymyksiin oikeat, paikasta ja ajasta riippumattomat eli yleismaailmalliset vastaukset. Kansalaisten tiedollinen ja moraalinen viisastuminen (valistuminen) tapahtuisi rationaalisin menetelmin.
Valistuksen paradigma edustaa vahvaa monismia. Monismi viittaa yhtä, perustavaa vastausta hakeviin ajattelutapoihin. Esimerkiksi moraalisen monismin mukaan se, mikä on oikein ja väärin ihmisen toiminnassa, on palautettavissa yhteen perimmäiseen moraaliseen sääntöön tai arvoon, kuten vapauden maksimointiin tai suurimpaan koettuun kokonaisonnellisuuteen (kaikkien yksilöiden kokema onnellisuuden tila yhteen laskettuna). Esimerkkinä valistuksen perintöön nojaavasta monismista voisi olla näkemys, että parhaat menetelmät vaarantuneiden lajien ja luontotyyppien suojeluun ovat määriteltävissä yksinomaan suojelubiologisen luonnontieteellisen tiedon pohjalta ja että nämä ratkaisut ovat yleismaailmallisia.
Luonnontieteellisen monismin tarjoama moraalisen ja poliittisen filosofian ”kova tieteellinen menetelmä” innosti suurta joukkoa vaikutusvaltaisia ajattelijoita ja tutkijoita sekä valistuksen kaudella että vuosisatoja sen jälkeen. Isaiah Berlin kritisoi monistista näkemystä siitä, että se johtaa älyllis-moraalisen monoliitin muodostumiseen. Berlinin mukaan älyllis-moraaliset monoliitit liittyvät usein erilaisten totalitaaristen ja alistavien yhteiskuntien syntyyn. Näin voi tapahtua, vaikka tuon monoliitin yhdeksi kultaiseksi ohjenuoraksi valikoituisi vapauden ideaali, kuten länsimaisessa valistuksen ajan perinnössä on käynyt.
Samankaltaista kritiikkiä esitti toisen maailmansodan jälkeiseen kriittiseen yhteiskuntatutkimukseen vahvasti vaikuttanut Frankfurtin koulukunta. Sen tunnetuksi tekemän kritiikin mukaan monistinen, rationaalisuutta korostava ajattelu ruokkii välineellistä järkeä, joka kysyy, miten päämäärät saavutetaan tehokkaimmin, muttei sitä, miksi juuri nuo päämäärät ovat ylipäätään tavoittelun arvoisia. Pahimmillaan tällainen ajattelu johtaa rationaalisin perustein tuettuun fasismiin. Frankfurtin koulukunta myös kritisoi suurta rationaalisuuden projektia luonnon hallinnan pyrkimykseksi, joka on tuomittu epäonnistumaan. Tieteellisen tiedon ja rationaalisuuden korostamisen tärkein taustamotivaatio oli ei-inhimillisen luonnon yhä laajemmin ihmisten hyödyksi valjastaminen ja täten ihmisten luonnosta irrottaminen. Ihmisen ja luonnon irrottaminen toisistaan kuitenkin oli Frankfurtin koulukunnan mukaan itsessään virheajatus.
Valistuksen perinnön toisen maailmansodan jälkeisessä yhteiskunnallisessa ja tieteellisessä itsetutkiskelussa saama kritiikki vaikutti yhteiskunnallisen ajatteluun ja tutkimukseen. Kriittisyys kasvoi sellaisia näkökulmia kohtaan, jotka voisivat oikeuttaa tai vahvistaa totalitarismia. Kuitenkin niin sanotun länsimaisen, rationaalisuutta korostavan tieteellisen maailmankuvan perintö sinänsä jäi vaikutusvaltaiseksi, vaikka siihen yhdistettiinkin vahva fasisminvastaisuus. Länsimaisessa tieteellisessä ja rationaalisessa maailmankuvassa teknologinen kehitys kietoutui yhteen yksilökeskeisyyden ja siihen liittyvien yksilönvapauden arvojen ja korkean rationaalisuuden arvostuksen kanssa. Tällainen teknologis-tieteellis-yksilöllinen maailmankuva saattaa näyttäytyä yleismaailmallisena, tieteellistä tietoa korkealle arvostavana, arvoneutraalina katsantona, ja siten parhaana tapana vastata kestävyyden haasteisiin.
Erityisesti kriittiset sosiaalitieteet ovat keskustelleet vallitsevaan teknologis-tieteellis-yksilölliseen paradigmaan liittyvistä ongelmista. Niitä ovat näennäisneutraalius, yksiäänisyys ja kolonialismin perinnön sekä yhteiskunnan eriarvoistavien rakenteiden ylläpitäminen. Kriittisten sosiaalitieteiden mukaan länsimaisessa kulttuurissa esimerkiksi taloutta, teknologiaa ja ekologiaa kohdellaan yhä edelleen tosia ja yksiselitteisiä asiaintiloja mittaavina, kuvaavina ja käsittelevinä aloina, jotka tuottavat todellisuudesta arvoneutraalia tietoa. Kuitenkin talous ja taloustieteet, teknologia ja jopa ekologia ovat ajattelun ja havainnoinnin jäsentämisen luokkia ja ohjaavat meitä havainnoimaan todellisuutta tietyllä tavalla, johon liittyy myös maailmankuvaamme ja arvoihimme kytkeytyviä oletuksia.
Ajatellaan esimerkiksi rahaa. Raha on väline, jolla ihmisten (vielä aineettomat) ajatukset asioiden keskenään vaihtamisesta muuntuvat materiaalisiksi prosesseiksi, jotka muuttavat ihmiskuntia ja elonkehää. Vaihdanta vuorostaan vaikuttaa paitsi tuotteiden hintaan myös siihen, miten rahalla mitattavista asioista ajatellaan. Raha yhteismitallistaa: rahalla voi vaihtaa mitä vain mihin vain, jos molemmilla asioilla on hinta. Taloustieteessä raha voi näyttäytyä neutraalina vaihdannan välineenä, jonka toiminnan lainalaisuuksia taloustiede arvoneutraalisti tutkii. Koska raha ohjaa ihmistoimintaa, tästä voi seurata esimerkiksi ajatus, että arvoneutraali ratkaisu ympäristöongelmiin on asettaa ihmistoiminnan ympäristövaikutuksille (eli ulkoiskustannuksille) rahallinen hinta.
Tämä ratkaisu kuitenkin sisältää arvositoumuksia. Se tekee ympäristövaikutuksista – ja siten ei-inhimillisestä elämästä ja sen olemassaolosta – vaihtokelpoisen kaupankäynnin kohteen. Elollinen typistyy varannoksi: ympäristöhaitta yhtäällä on oikeutettu, kunhan markkinahyöty toisaalla on riittävän suuri. Rahan kautta toimiva ympäristönsuojelun logiikka välineellistää luontosuhdetta ja voi tehdä sokeaksi elonkirjon erityispiirteille ja eri elämänmuotojen ainutlaatuisuudelle.
Tästä huomiosta huolimatta hinnan asettaminen vaikkapa tietyille lajeille, ekosysteemeille ja planetaaristen sekä ekosysteemitason prosessien eheydelle saattaa nykyjärjestelmän puitteissa olla tehokkain ensiaskel tiettyjen haitallisten ympäristövaikutusten sääntelyyn. On kuitenkin tärkeää tiedostaa sekä rahan kautta toimivan ympäristönsuojelun rajat että sen valtavirtaistumisessa piilevät riskit maailmankuvien ja arvostusten tasolla. On syytä myös pohtia kriittisesti, missä tilanteissa tiukka sääntely ja esimerkiksi haitallisen ihmistoiminnan rajoittaminen tai kieltäminen olisi parempi ratkaisu kuin pelkkä hinnan asettaminen haitallisille vaikutuksille.
Länsimaisen tieteen historia on myös osa kolonialistista historiaa. Kun länsimaat valloittivat vieraita maita ja kansakuntia, tiede- ja teknologiavienti nähtiin valloitettujen alueiden sivistystä ja edistystä tukevina lahjoina. Kolonisoitujen kansojen eliitin näkökulmasta teknologia ja tiede edustivat modernia aikaa ja auttoivat eliittiä liittoutumaan länsimaisten valloittajien kanssa ja turvaamaan oman asemansa. Tiede myös rakensi esimerkiksi tieteellisesti esitetyn oikeutuksen rasismille biologisten ominaisuuksien vertailuun perustuvassa tutkimuksessa. Lisäksi monet lääketieteen projektit kietoutuivat vallankäytön tapoihin.
Länsimainen tiede on siis päätynyt tukemaan alistavia vallankäytön ja riiston muotoja, eikä tieteen soveltaminen käytäntöön ole koskaan arvoneutraali kysymys. Myös kestävän kehityksen käsitteeseen liittyvää tutkimusta, projekteja ja vuorovaikutusta on kritisoitu kolonialismin perintöä ilmentäviksi. Kritiikin mukaan kestävän kehityksen paradigmassa kehitys nähdään ajassa tapahtuvana edistyskulkuna ja erilaisina tieteen, teknologian ja ihmiskäytäntöjen länsimaistumisena sekä kulttuuris-tiedollisena valistumisena.
Sellaiset sanat kuten kehitysmaat ja alikehittyneisyys ovat yhä käytössä, ja niitä toisinaan käytetään perustelemaan puuttumista “alikehittyneiden” yhteisöjen tilanteeseen ikään kuin paremmin tietävän yhteisön ylhäältä katsovasta näkökulmasta käsin, huolenpitona kyvyttömämpiä kansoja kohtaan, ja ottamatta kansojen omia näkemyksiä ja arvoja huomioon. Kehityksen idean samastaminen teknologis-tieteelliseen paranteluun tai länsimaisten arvojen yleistymiseen sivuuttaa esimerkiksi sen, että länsimaiden nykyinen sosiaalis-ekologis-teknologinen tila ja elintaso on rakennettu lukuisten ekologisia kriisejä voimistaneiden sekä väkivaltaisten ja riistävien prosessien kautta, joissa sekä kaukaiset ihmiset että ei-inhimillinen luonto ovat hyödynnettäviä resursseja.
Myös saamelaisten sortoa ja kolonisaatiota on oikeutettu tieteellisesti esimerkiksi rotuopeilla ja eugeniikalla. Kuvassa saamelaisperhe vuoden 1900 tienoilla. Kuva: Tonynetone, CC BY 2.0.
Tieteellisen kehityksen ja pyrkimysten selittää ja hallita ei-inhimillistä luontoa on nähty vaikuttavan merkittävällä tavalla myös katsantokantaan, jossa tieteellisestä tiedon muodosta on tullut ainoaa tietoa ja jossa paikallistieto esimerkiksi luonnosta on alettu nähdä puutteellisen sivistyksen ja oppineisuuden ilmentymänä, ja joka näin ollen on mahdollisuuksien mukaan pyrittävä korvaamaan tieteellisellä tiedolla. Huomioon otettavat tiedon muodot puolestaan vaikuttavat siihen, miten vallitsevien järjestelmien ja prosessien ongelmia diagnosoidaan, ja tällainen ”taudinmääritys” puolestaan vaikuttaa siihen, millaiset ratkaisut nähdään toimivina ja mahdollisina. Yksiäänisyys taudinmäärityksessä voi johtaa yksiäänisyyteen myös planetaariseen hyvinvointiin johtavia reittejä kartoittaessa.
Tieteen ei voi olettaa olevan arvoneutraali, yleismaailmallinen kehityksen ja kestävyyden airut. Yksiäänisyyden ja vallitsevien rakenteiden ylläpidon kritiikki ei koske myöskään vain teknisiä ja luonnontieteitä. Esimerkiksi tulevaisuudentutkimusta on moitittu länsimaisen ajattelun ja eriarvoisuutta ylläpitävien kulttuuriasetelmien vahvistamisesta. Ilman riittävää avoimuutta kulttuuriselle monimuotoisuudelle vaarana on tulevaisuuden kolonialisointi, jossa tällä hetkellä vallitsevien keskustelukehysten kautta rakennettava tutkimus ja tulevaisuustarinat toistavat nykyisiä alistavia tai ulossulkevia hierarkioita ja rajoittavat tulevien sukupolvien vaihtoehtoja. Ihmiskeskeisyyttä kritisoiva ympäristöetiikka on puolestaan saanut osakseen kovaa kritiikkiä, sillä sen nähdään edustavan “valkoisen keskiluokan ajattelumallia”, joka sivuuttaa ympäristökysymysten moniin sosiaalisesti epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin ja alistamisen historioihin kietoutumisen.
Viisaus reittivalinnoissa vaatii huomion kiinnittämistä arvoneutraaleiksi ja yleispäteviksi luokiteltuihin taustaoletuksiin ja tulkintakehyksiin, koska niihin liittyvät arvot tai toiminnan tavat ovat helposti itsestäänselviä. Esimerkiksi kaikki ne huolet, joiden kantajat eivät halua tai voi kertoa huolistaan rationalisoivalla puhetavalla, ovat vaarassa tulla sivuutetuiksi arvohierarkiassa, jossa rationalisoitu argumentti on aina tärkein tai ainoa vakavasti otettava argumentti (kolonialisoivasta tiedosta ja tietämisen tavoista löydät lisää esimerkkejä myös Hyvä elämä ja planetaarinen hyvinvointi -kurssilta).
Ilmiö vaikuttaa esimerkiksi ilmastoneuvottelujen oikeudenmukaisuuteen, sillä valta-asemassa olevat ”kehittyneet maat” käytännössä määrittelevät – vaikkakin ehkä osin epävirallisesti ja tahattomasti – ne puhetavat, jotka otetaan vakavasti. Esimerkiksi tiettyjen globaalin etelän maiden huolenpitoa ja suhteita (rationaalis-tieteellisen argumentoinnin sijaan) korostavat puhetavat näyttäytyvät ”irrationaalisina”, vaikka niissä vaadittaisiin kunnianhimoisempaa kestävyysmurrosta ja ilmastotoimien kiirehtimistä, kun taas talousvaikutuksia korostavia argumentteja pidetään lähtökohtaisesti aina “järkevinä” (rationaalisina) ja siksi painavina huomioina.
Vaikka olemme keskittyneet käsittelemään yksiäänisyyden ja järjestelmämuutosten “lännestä alaspäin” johtamisen ongelmia ennen kaikkea globaalista näkökulmasta, on eri näkökulmien ja toimintatapojen ulossulkevuus tai osallistavuus yhtä lailla olennainen ongelma myös kansallisen ja paikallisen tason kestävyyspolitiikkaa ja hankkeita rakennettaessa sekä kulttuurin ja käytäntöjen muutosta edistettäessä. Ylhäältä alas johdetun muutoksen ongelmia havainnollistaa luonnonsuojelun Natura-hanke.
Natura: ylhäältä alas johdetun luonnonsuojelun ongelmat
EU-maiden yhteinen merkittävä ponnistus monimuotoisuuden turvaamiseksi oli Natura 2000 -verkoston luonut prosessi. Sen toimeenpano alkoi vuonna 1992 osana EU:n habitaattidirektiiviä ja LIFE-ohjelmaa. Natura 2000 -verkosto muodosti syntyessään maailman suurimman kansainvälisesti koordinoidun luonnonsuojelualueiden verkoston. Nykyään verkostoon kuuluvat luonnonsuojelualueet kattavat lähes viidenneksen EU:n maa-alasta ja noin 6 prosenttia merialasta, joten hanketta voi pitää mittavana vaikkei se olekaan riittänyt pysäyttämään luontokatoa.
Kaikesta kattavuudestaan huolimatta – tai osin juuri sen vuoksi – Natura kuitenkin havainnollistaa ylhäältä alas toteutettavien ympäristötoimien ongelmia. Natura aiheutti monissa EU-maissa laajoja maankäytön ristiriitoja ja paikallistasolla koettuja häiriöitä, jotka synnyttivät läpi EU:n laajaa vastustusta sekä kritiikkiä ja huolta Naturan vaikutuksista toimeentulon lähteisiin, paikallisiin maisemiin ja lähiluonnon eri käyttötarkoituksiin. Ylhäältä alaspäin johdetut toimeenpanon prosessit herättivät epäluottamusta sekä suojelupyrkimyksiä että niitä toteuttavia virkailijoita kohtaan.
Paremman vastaanoton Natura-suojelu sai alueilla, joilla paikalliset otettiin osaksi toimeenpanon suunnittelua. Naturaan liittyviä tutkimustuloksia yhteen koonneet tutkijat totesivatkin paikallisten ihmisten epäonnistuneen osallistamisen yhdeksi Natura-toimeenpanon keskeisimmistä ongelmista. Paikallinen hyväksyntä voi olla tärkeää paitsi kyseessä olevan hankkeen onnistumiselle ja yhteiskunnallisen luottamuksen säilyttämiselle, myös luonnon monimuotoisuuden turvaamiselle tulevaisuudessa: huonot kokemukset luonnonsuojeluhankkeista voivat heijastua asenteisiin myös myöhempiä luonnon monimuotoisuutta turvaavia toimia ja hankesuunnitelmia kohtaan.
Esimerkiksi murrosten ohjaamiseen keskittyvien politiikkakeinojen tutkimuksessa pitkän aikavälin poliittinen suunnittelu monistisesti hyöty-kustannus-analyysejä toteuttaen lukitsee muutosta tiettyihin polkuihin ja sulkee lähtökohtaisesti pois hyviä vaihtoehtoisia ratkaisuja, jotka eivät vielä nykyhetken tarkastelussa näytä kustannustehokkailta, vaikka voisivatkin pitkällä aikavälillä tuottaa kaikkein mullistavimpia muutoksia. Vallitseviin ajattelutapoihin lukkiutumisen ja yksiäänisyyden ongelmista yli pääseminen vaatii toimintatapojen uudistamista, mistä opimme lisää vielä tämän kurssin aikana.
Kulttuurinen kestävyysmurros
Erityisesti vipupisteteorian näkökulma on korostanut, että syvimmän tason vipuvaikutuskohtiin päästään käsiksi vain, jos murros ulottuu myös kulttuurisiin prosesseihin eli yhteisöjen käytäntöihin, maailmankuviin ja arvoihin, luontosuhde mukaan lukien. Kulttuurin ja arvojen tuominen osaksi keskustelua ei itsessään ole ihmelääke kestävyyden tavoitteluun. Tulevaisuudentutkija Katriina Siivonen on huomauttanut, että tähän liittyy olennainen jännite: muutosta tulisi saada aikaan ihmisten maailmankuvissa, mielipiteissä ja vakaumuksissa, joista kaikkien muodostaminen vapaasti ja itsenäisesti katsotaan ihmisoikeudeksi.
Kulttuurit ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Kulttuurin tarkastelu prosessina korostaa sitä, miten esimerkiksi ruokailutavat ja niihin liittyvät merkitykset muodostavat kulttuurisen virran, joka yhdistyy erilaisiin varantojen ja ei-inhimillisen elämän virtoihin ja kietoo ihmiset ruokaa syövinä olentoina osaksi maailman materiavirtoja, joihin ihmiset myös valinnoillaan vaikuttavat. Tällainen prosessi myös elää ajassa, ja kulttuurista murrosta voidaan käsitellä kulttuurissa esimerkiksi tulevaisuusperinnön käsitteen (engl. heritage futures) kautta. Tulevaisuusperintö on nykyhetkessä tapahtuvaa toimintaa, tulevaisuuden kulttuurisen perinnön tietoista uudistamista. Tulevaisuusperintöajattelussa ideana on nimenomaan tulevaisuuden kulttuurin olemuksen pohtiminen: millaisen kulttuurin haluamme jättää tuleville sukupolville “perinnöksi” ja edelleen muokattavaksi? Näkökulmaan liitetty ekologinen tiedostaminen korostaa, että inhimilliset prosessit ovat läpeensä ei-inhimillisiin prosesseihin kietoutuneita, ja ihmisen tulee löytää paikkansa sekä uudet tavat ja taidot toimia ekologisen kantokyvyn rajoissa.
Kulttuurisen muutoksen pohtiminen tulevaisuusperinnön työkalujen, kuten työpajojen, avulla voi tarjota merkityksellisiä tapoja rakentaa omaa ja yhteisön suhdetta koko elonkehään uudelleen. Kulttuurin kapeamman merkityksen eli taiteen ja erilaisten kulttuurituotteiden ja -elämysten osuus voi myös tuottaa murrosta ja kestävämpää hyvinvointia (tätä käsiteltiin Hyvä elämä ja planetaarinen hyvinvointi -kurssin osioissa 3 ja 4). Kuitenkaan kestävämmän kulttuurin rakentaminen kulttuurituotteiden tai tulevaisuusperintöajattelun vaikutusvoimaa hyödyntäen ei merkitse pelkästään positiivisen kautta uuden rakentamista. Kestämättömiä prosesseja, käytäntöjä, normeja ja oletuksia on kritisoitava ääneen ja purettava.
Muutoksen tapahtumiseksi osallisuus on keskeistä: kulttuuri ei synny pakottamalla. Osallisuutta voi tukea esimerkiksi kulttuurista ja tulevaisuuskeskustelujen moniäänisyyttä vahvistamalla. Tulevaisuudentutkija Barbieri Masini on korostanut “sivuäänien” eli valtavirrasta poikkeavien äänien merkitystä muutosprosesseille. Hän puhuu muutoksen siemenistä (seeds of change), jotka ovat usein läsnä ei-valtavirtaisessa toiminnassa: länsimaisessa yhteiskunnassa ne löytyvät esimerkiksi ei-länsimaalaisista ajattelun ja kulttuurin elementeistä sekä filosofien ja taiteilijoiden, naisten ja lasten ajattelusta ja toiminnasta. Kulttuurisen keskustelun ja tulevaisuuden pohtimisen keskeinen osa on myös yhteiskunnassa keskeisten tarinoiden eli narratiivien tunnistaminen ja päivittäminen.
Narratiivit muokkaavat käsitystämme murroksesta
Ihminen on lajityypillisesti tarinoiva olento, joka luo maailmaan ja sen tapahtumiin järjestystä rakentamalla asioista mielessään tarinoita sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Tämä perusajatus on toiminut lähtölaukauksena narratiiviselle tutkimukselle, jota on tehty myös kestävyysongelmiin ja niiden ratkaisemiseen liittyen. Tutkija Sina Leipold on esittänyt, että narratiiveilla on kyky vaikuttaa vipupisteteorian kehikon syvimpiin muutoskohtiin muuttamalla sitä, miten ajattelemme tietyistä järjestelmistä tai ongelmista. MLP-ajatuskehikon näkökulmaan käännettynä narratiivit taas voivat tuottaa muutosta toimintaympäristön eli maiseman tasolla vallitseviin oletuksiin ja arvoihin, jotka ohjaavat ratkaisevasti sitä, millaista murrosta tavoitellaan tai pidetään toivottavana.
Monet asioiden jäsentämisen ja kertomisen tavat voi ajatella narratiiveiksi. Olennaista on, että kokonaisuudesta muodostuu jonkinlainen tarina, jossa tapahtumilla on kulku (“juoni”) – usein ongelmasta ratkaisuun eli tarinan loppuun – ja jossa tarinan kulkuun vaikuttaa eri hahmoja, joista osa on usein tunnistettavissa hyviksi ja osa pahoiksi. Tarinat voivat kuvata joko arvioituja, toivottuja tai ei-toivottuja tapahtumakulkuja, jotka liittyvät eri hahmojen tekemiin strategisiin valintoihin.
Muutoksia ja ratkaisuja koskevat tarinat voivat ehdottaa yhtä lailla maltillisia tai radikaaleja ratkaisuja, eikä narratiivinen lähestymistapa siis sinänsä edusta mitään tiettyä vähemmistömaailmankuvaa. Esimerkiksi Ranskassa tutkijat tunnistivat kolme ruokajärjestelmään ja etenkin hävikkiin kiertotalouskeskustelussa liittyvää narratiivia. Niistä kaksi keskittyi hävikkiin markkinahyödykkeenä – joko taloudellisena resurssina, jota hukataan jos ruokaa hukataan, tai bisnesmahdollisuutena (hävikkiä hallitsevista palveluista tehdään liiketoimintaa). Bisnesmahdollisuuden narratiivissa ongelma ratkeaa kääntämällä se liiketoiminnan lähteeksi ja sankareita ovat uudet hävikistä liiketoimintaa tekevät yritykset. Kestävyyden kannalta vaarana on, että ruokahävikki aletaan nähdä hyvänä asiana – luohan se uusia liiketoiminnan mahdollisuuksia. Kolmas narratiivi, solidaarisuuden narratiivi, puolestaan näki ruoan ennen kaikkea perustarpeena ja hyvinvoinnin lähteenä ja koki ruokahävikin ilmentävän voimakasta eriarvoisuutta: tässä narratiivissa ratkaisu on radikaalimpi tuotannon ja kulutuksen järjestelmien uudistaminen sellaisiksi, että etualalle nousee ihmisten tarpeiden tyydyttäminen eikä taloudellinen toiminta.
Narratiivien luominen ja muuttaminen sekä vallitsevien narratiivien haastaminen – esimerkiksi kertomalla tarina uudesta näkökulmasta tai kyseenalaistamalla sankarin motiivit ja sankarillisuus – voivat edistää tai jarruttaa muutoksia kulttuurissa, arvoissa ja vallitsevissa oletuksissa sekä näin ollen esimerkiksi politiikassa ja markkinoinnissa. Esimerkkinä tästä ovat myös erilaisten toimintojen ja hyödykkeiden symbolimerkitysten, kuten bensiiniautoihin liitettävien mielikuvien, muuttuminen.
Toinen esimerkki narratiiveista tulee Indonesian palmuöljytuotannosta, joka on laajentunut nopeasti globaalin palmuöljyn kysynnän kasvettua voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Vuosina 1990–2000 maan metsäkato oli maailman toiseksi nopeinta. Palmuöljytuotannon laajentumista on oikeutettu erityisesti tuottamalla ja vahvistamalla yleisen kehityksen ja erityisemmin vielä alueellisen taloudellisen kehityksen sekä köyhyyden vähentämisen narratiiveja. Näissä tarinoissa palmuöljytuotannosta tulee siis tarinan sankari, joka nostaa köyhiä maaseutukyliä kurjuudesta ja edesauttaa maan kehittymistä ja vaurastumista. Tuotannon ekologinen kestävyys on saanut kasvavaa huomiota etenkin globaalissa keskustelussa ja ympäristöjärjestöjen äänen kautta, mutta toisaalta esimerkiksi Indonesiassa kestävyysvaatimuksia vastustetaan hallinnon ja yritysten tasolla kuvaamalla niitä länsimaisen hegemonian ilmentymäksi: tällöin kestävyysvaatimuksia sitkeästi vastustava valtio näyttäytyykin julkisessa keskustelussa itsenäisenä sankarina, jolla on voimaa vastustaa länsimaiden hegemonisia viestejä. Näin narratiiveilla voidaan – huolimatta siitä, onko tämä tietoinen tavoite vai ei – myös voimistaa vastakkainasetteluja eri toimijoiden tai tavoitteiden välillä.
Viisautta matkan varrelle: oppiva hallinta
Viisas matkanteko kohti planetaarista hyvinvointia edellyttää kykyä soveltaa tiedon, ratkaisujen ja arvojen moninaisuutta myös käytännön hallintoon ja monimutkaisten järjestelmien sekä epävarmojen tilanteiden käsittelyyn. Refleksiivisen eli omista teoistaan “oppivan” ja itseään uudistavan hallinnan (engl. reflexive governance) toimintatavassa moniarvoisuus eli pluralismi ja epävarmuuksien hyväksyminen ovat tärkeitä periaatteita. Oppivan hallinnan tarkkoja instrumentteja on vaikea määritellä, koska niiden tiukka määrittely lukitsisi oppivan hallinnan paikalleen tavalla, joka olisi oppimisen ja uudistumisen periaatteen vastaista. Kuitenkin voidaan sanoa, että oppivaa hallintaa kuvaavat ainakin seuraavat piirteet:
Itsetarkastelu ja opiksi ottaminen. Oppiva hallinta tarkastelee prosessejaan ja niiden toimivuutta säännöllisesti. Se pyrkii ottamaan opiksi toimimisen seurauksista ja huomioimaan uuden tiedon. Tehtyjen toimien seuraukset ja sivuvaikutukset vaikuttavat uusiin toimiin sekä toimivat kestävyysmurroksen suunnittelun ja päätöksenteon keinojen palautteena. Tämän voisi tiivistää myös “tekemällä oppii” -mottoon.
Kuva: Marlon del Aguila Guerrero/CIFOR, CC BY-NC-ND 2.0.
Systeeminen näkökulma. Eri järjestelmien välisten vuorovaikutusten ymmärtämiseksi murroksia on tarpeen tarkastella perinteisten sektorirajojen (energia, ruoka, liikenne) ylitse katsovilla tavoilla. Koska yhteiskunta on monimutkainen, järjestelmänäkökulmaan liittyy kokonaisvaltaisen tarkastelun lisäksi myös sen hyväksyminen, että virheaskeleet ovat väistämätön osa reittien tallaamista.
Epävarmuuden sieto. Päätöksenteossa ei odoteta varmuutta päätösten vaikutuksista vaan hyväksytään epävarmuuden olevan väistämättä osa prosessia: tärkeintä on seurata aikaansaatuja muutoksia, olla valmiina reagoimaan niihin uusilla tavoilla ja ottaa opiksi.
Tiedon tuottamisen monilähteisyys. Tietopohja päätöksenteon tueksi ei koostu vain tieteellisestä tiedosta. Järjestelmien äärellä toimivien ihmisten käytännön kokemuksen kautta keräämä tieto ja tiedon äärellä olon myötä muodostuva kokonaiskuva on tärkeää. Tällaisten tiedon muotojen huomioon ottaminen edellyttää uusia tiedon yhdessä tuottamisen tapoja.
Kauas katsominen ja eri mahdollisuuksien auki pitäminen. Oppiva hallinta tarkastelee tulevaisuutta kauemmas kuin mihin täsmällisellä vaikutusarvioinnilla (esimerkiksi perinteinen sosiaalisten, sukupuoli- ja ympäristövaikutusten arviointi) voi päästä. Siksi se hyödyntää myös tulevaisuustyöskentelyä moniäänisyyden varmistavilla tavoilla.
Lukkiutumisen välttäminen. Järjestelmäajattelussa erityistä huomiota kiinnitetään polkuriippuvuuksien ja negatiivisten takaisinkytkentöjen (jotka pyrkivät palauttamaan järjestelmän edelliseen tilaan, jos sitä heilutellaan) tunnistamiseen. Tavoitteena on välttää lukkiuttavia ratkaisuja, joissa yhteiskunta tulee riippuvaiseksi tietystä teknologiasta tai toimintatavasta. Tulevaisuuden toimintatavat pyritään siis pitämään avoimena erilaisille ratkaisuille.
Jäikö tästä osiosta jotain mieleen, mitä haluaisit kommentoida? Vapaaehtoinen.