Nostaisin tästä 1.3 osiosta avainpointin, että mitä paremmin me ymmärretään luonnon merkitys kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnillemme, sitä enemmän se motivoi pitämään siitä huolta. Silloin molemmat – ihminen ja luonto – voi hyvin.
Uskon, että missä tahansa asiassa merkityksen ymmärtäminen johtaa varmemmin tekoihin. Se, että meille muodostuu jokin henkilökohtainen merkitys, on siis avainasemassa. Kulttuurituottajana mä voisin esimerkiksi olla luomassa kampanjoita, joissa vahvistetaan luonnon merkitystä ihmisille konkreettisten kokemusten kautta.
Toisena avainjuttuna nostaisin tottumukset. Jos me onnistutaan muovaamaan niitä tapoja, joilla me nyt hyödynnetään (riistetään!) luontoa, opitaan samalla katsomaan sitä uudella tavalla ja luomaan kestävämmät tavat. Mutta tän esimerkin pitäisi tulla myös valtiontasolta, jossa tällä hetkellä talous jyrää kaikki muut kestävän kehityksen osa-alueet.
Mielikuvittelen usein, millainen meidän yhteiskunta olisi, jos kaikki kestävän kehityksen elementit toteutuisi kerrankin tasavertaisina. Onko se ylipäätään mahdollista? Vähentyisikö polarisoituminen? Korostuisiko yhteisvastuu? Mikään muutos ei tietty onnistu, jos lähtöasetus on "ei tuu onnistumaan". Mutta musta se ei ihan oo niinkään, että valtion tasolta pitäisi hoitaa kaikki. Järjestöt on musta myös tärkeitä toimijoita, joita toki myös valtiotasolta tälläkin hetkellä tuhotaan, kun rahoitusta vähennetään. Totta kai sieltä valtiolta se isoin vaikuttaminen lähtee, koska siellä on valta säätää lakeja tai asettaa vaikka semmosia taloudellisia kannustimia yrityksille, jossa luonnon monimuotoisuuden säilyminen olisi tärkeempää kuin lyhytnäköiset taloudelliset hyödyt. Sieltä ne uudet tavat sitten valuisi ruohonjuuritasolle, mikä kannustaisi puhaltamaan yhteen hiileen nykyisen vastakkainasettelun ja taistelun sijaan. Toisin sanoen, parhaimmillaan se voisi olla semmonen ekosysteemin oma varjelusekosysteemi "valtiotasolta ruohonjuuritasolle".