Teksti nostaa esiin tärkeän ja ajankohtaisen havainnon: tieteen erikoistuminen on tuottanut valtavasti tarkkaa tietoa, mutta samalla heikentänyt kykyämme hahmottaa kokonaisuuksia. Ajatus siitä, että reduktionismi ja tieteenalojen välinen kuilu vaikeuttavat monimutkaisten kestävyysongelmien ratkaisemista, on erityisen osuva nykyisessä ilmasto- ja luontokriisissä.

Pidän tekstissä vahvana sen historiallista näkökulmaa, se auttaa ymmärtämään, ettei nykyinen tiedon pirstaleisuus ole itsestäänselvyys vaan seurausta tietyistä kehityskuluista. Samalla teksti haastaa pohtimaan, millaista tiedettä tarvitaan tulevaisuudessa ehkä enemmän vuorovaikutteista, monitieteistä ja kokonaisuuksia yhdistävää.