Ilmastonmuutoksen vaikutusten epätasainen jakautuminen herättää ennen kaikkea kysymyksen oikeudenmukaisuudesta. Vaikka kasvihuonekaasupäästöt ovat historiallisesti painottuneet varakkaisiin maihin ja väestöryhmiin, haitat kohdistuvat usein niihin, joilla on vähiten resursseja suojautua ja sopeutua. Yli kolme miljardia ihmistä elää alueilla, joilla ilmastonmuutoksen aiheuttamat riskit kuten ruokaturvan heikkeneminen, veden puute ja äärisäät ovat erityisen suuria. Tämä epäsuhta tekee ilmastonmuutoksesta paitsi ympäristöongelman myös moraalisen ja poliittisen kysymyksen.

IPCC:n kuvaamat “syyt huoleen” osoittavat, että riskit kasvavat nopeasti lämpenemisen ylittäessä 1,5–2 astetta, ja että erityislaatuiset ekosysteemit ja haavoittuvat yhteisöt ovat ensimmäisten joukossa kärsijöinä. Esimerkiksi arktiset alueet, pienet saarivaltiot ja koralliriutat ovat jo nyt suurten riskien alla. Samalla äärimmäiset sääilmiöt ja niiden vaikutukset kasaantuvat alueille, joilla infrastruktuuri ja taloudelliset turvaverkot ovat heikkoja. Ajatus mahdollisista keikahduspisteistä kuten jäätiköiden sulamisesta tai Amazonin sademetsän kuivumisesta tuo keskusteluun myös sukupolvien välisen vastuun. Päätökset, joita teemme nyt, voivat vaikuttaa peruuttamattomasti tulevien sukupolvien elinolosuhteisiin. Siksi vaikutusten jakautuminen ei koske vain maantieteellistä eriarvoisuutta, vaan myös ajallista: ne, jotka ovat vähiten vastuussa ongelmasta, ja ne, jotka eivät ole vielä edes syntyneet, kantavat suhteettoman suuren taakan. Nämä näkökulmat herättävät tarpeen tarkastella ilmastopolitiikkaa globaalin oikeudenmukaisuuden kautta. Sopeutumisen tukeminen, vahinkojen ja menetysten korvaaminen sekä päästövähennysten kohdistaminen suurimpiin päästölähteisiin eivät ole vain teknisiä ratkaisuja, vaan myös eettisiä valintoja.