Tieto ympäristön tilasta muuttaa käsitystä vastuusta kahdella keskeisellä tavalla se laajentaa vastuun mittakaavaa ja tarkentaa sen kohdentumista. Kun ymmärrämme, että ihmisen tuottaman materiaalin massa on jo ylittänyt maapallon biomassan ja että villien nisäkkäiden osuus on romahtanut suhteessa ihmisiin ja tuotantoeläimiin, käy selväksi, ettei kyse ole yksittäisistä teoista vaan koko talous- ja tuotantojärjestelmää läpäisevästä muutoksesta. Samoin tieto siitä, että suuri osa maapinta-alasta on ihmisen voimakkaan vaikutuksen alaisena ja että sukupuutot ovat kiihtyneet luonnolliseen taustatasoon verrattuna, tekee näkyväksi luontokadon rakenteellisen luonteen.

Tämä tieto haastaa ajatuksen tasaisesti jakautuneesta “ihmiskunnan syyllisyydestä”. Vaikka lajimme kokonaisvaikutus on kiistaton, vastuu ei jakaudu tasan. Kulutus, tuotanto, maankäyttö ja päästöt keskittyvät tietyille alueille, taloussektoreille ja väestöryhmille. Siksi vastuuta on tarkasteltava sekä kollektiivisesti että eriytyneesti: yksilöiden valinnat merkitsevät, mutta ratkaisevaa on se, millaisia poliittisia päätöksiä, taloudellisia rakenteita ja kansainvälisiä kauppasuhteita ylläpidämme.

Tieto ympäristön tilasta ei siis ainoastaan lisää huolta, vaan täsmentää moraalista ja poliittista velvoitetta. Kun ymmärrämme syy–seuraussuhteet paremmin, emme voi vedota tietämättömyyteen. Vastuu kuuluu niille toimijoille, joilla on suurin vaikutusvalta ja hyöty nykyjärjestelmästä mutta samalla myös kaikille, jotka osallistuvat ja voivat vaikuttaa sen muuttamiseen.